Kiitos ja
ylistys
Kristilliseen hurskauteen ja eritoten
kirkolliseen protokollaan kuuluu myös se osasto, jossa kiitetään Luojaa.
Tunnetuimpia alan tekstejä ovat meillä Suvivirsi
sekä Hilariuksen kiitosvirsi ja Te Deum laudamus (sinua Jumala kiitämme, ks. Te Deum – Wikipedia ).
Tuota viimemainittuahan oli tapana aina
laulaa, kun oma armeija sai voiton vihollisesta. Niin sanotussa Suursaaren
meritaistelussa vuonna 1788 molemmat osapuolet menettivät tuhansien
tykinlaukausten jälkeen yhden laivan kokonaan ja muut olivat yleensä kovin huonossa
kunnossa, mutta nilkuttivat kotisatamaansa.
Venäjältä meni siinä rytäkässä noin 600 miestä
ja Ruotsilta puolet siitä. Kuitenkin koko Kustaa III:n suunnitelma Pietarin valtaamiseksi
yllätysiskulla kariutui, kun Venäjän laivasto jäi lyömättä pois pelistä.
Silti laulatettiin Te Deumia kaikissa
Ruotsin kirkoissa ja samoin tehtiin myös Parkumäen taistelun jälkeen, kun noin
600 vihollista oli joko tapettu tai vangittu. Kuitenkin strateginen menestys jäi
taaskin saamatta, kun venäläiset pureutuivat Laitaatsiltaan ja estivät pääsyn
Puumalaan.
Yhtä kaikki, ilo omasta menestyksestä
sodassa on hyvin ymmärrettävä asia. Siellähän olisi aina voinut käydä myös päin
vastoin. Useissa tapauksissa molemmat osapuolet ovatkin laulattaneet Te Deumia
ja julistaneet itsensä voittajiksi samassa taistelussa. Olisi näet huonomminkin
voinut käydä.
En tiedä, miten usein tuota hymniä on
laulatettu Ukrainan sodan aikana vain onko se jo mennyt tykkänään pois
muodista. Aihetta joka tapauksessa olisi tämän luokan teurastuksen takia löytynyt,
kun asiat eivät menneetkään niin huonosti kuin olisivat voineet mennä. Oleellista
on osata niin sanotusti kehystää ne oikein.
Bolševikit olivat tämän alan mestareita.
”Elämä on tullut paremmaksi, toverit, elämisestä on tullut iloisempaa! (Жить стала лучше, жить стало веселее), lausui toveri Stalin kansalleen
ensimmäisessä stahanovilaisten kokouksessa marraskuussa vuonna 1935.
Asia piti mitä suurimmassa määrin
paikkansa. Nyt oli alettu myydä leipää vapaasti, vaikka hinnat tosin samalla
nousivat. Enää ei viljan kasvattajien kuitenkaan tarvinnut miljoonittain kuolla
nälkään, kuten vielä kaksi vuotta aiemmin oli tapahtunut.
Jos ei tämä ollut iloitsemisen ja
kiitoksen arvoinen asia, niin ei sitten mikään. Mikäli sama olisi tapahtunut
Suomessa, olisi meillä vanhaan tapaan yritetty ensin viritellä Suvivirttä,
mutta koska se kuului vihollisen arsenaaliin ja olisi johtanut erittäin
vakaviin seuraamuksiin, olisi sen sijasta ehkä viritetty Kansainvälinen, joka pian
sekin jäi pois muodista ja muuttui epäilyttäväksi.
Ilo ja riemu on joka tapauksessa yleensä suurimmillaan
yllättävän henkiin jäämisen johdosta, kuten monet pahoissa paikoissa olleet voivat
todistaa.
Kiitoksen sijaa löytyy myös ihan
tavallisista asioista, kuten erityisesti buddhalainen kokemus osoittaa. Meidän
kansalliseen aarteistoommehan kuuluu Oskar Merikannon säveltämä Eino Leinon Kiitoslaulu,
jossa kiitetään aivan yksinkertaisista perusasioista (ks. Видео
Bing ).
En tiedä, mutta kuvittelen, että euforisen
olon oli Eino saanut huomattuaan parantuneensa hirveästä krapulasta ja elämän
sentään jatkuvan kaikessa suloisuudessaan. Siinähän se oli se kaikkein suurin ilon
aihe.
Olen joskus kirjoittanut kiitospäivästä,
viitaten amerikkalaiseen perinteeseen. Kiitospäiviä on meilläkin vietetty ja
ehkä vietetään yhäkin, mutta ei sitä kyllä mistään huomaa.
Luulisi kuitenkin, että maailman
onnellisimmalla kansalla, jos kellä olisi tässä asiassa jotakin erityistä sanottavaa koko maailmalle. Tosin meillä
on varottava kiittelemästä omia olojaan kovin näkyvästi, välttääkseen kansan yleisen
ja oikeutetun vihan.
Kollektiivinen kiitollisuus taas on kovin abstrakti
ja vaikea asia, kun onnen lahjat eivät vain ota jakaantuakseen tasa-arvoisesti,
eikä enää meidän päivinämme kannata yrittää herättää kiitollisuutta sen
johdosta, mettä on sentään hengissä. Se voidaan tulkita pilkanteoksi.
Onni ja sen tavoittelu ovat joka
tapauksessa ihmiselämässä tärkeitä ja jopa virallisestikin keskeisiä asioita
(vrt. Vihavainen:
Haun onni tulokset ). Ei siitä nyt tässä sen enempää kuin, että aina se
jotakuta harmittaa, jos joku lähimmäinen sitä omalta kohdaltaan kehtaa julistaa
ja sellainen olisi kai varma tapa hankkia ikuisia vihamiehiä.
Joka tapauksessa tällaisia suuria onnellisuutensa
julistajia on ollut olemassa. Sellainen oli Walt Whitman, periamerikkalainen
runoilija, joka ei vielä ollut kuulutkaan siitä mahdollisuudesta, että onni
löytyisi tavarataivaasta. Sitä kun ei vielä ollut luotu.
Nuoruudessani olin suuri Whitman-fani ja
hiomaan olleen kuka ties jopa edistyksellinen ennen aikaani, sillä Walt oli
myös homo, mikä taitaa ilmetäkin joistakin hänen runoistaan, kun niitä
tarkemmin lukee. Ne muuten liittyvät taisteluihin ja siihen sääliin, joka
kohdistuu viattomiin ja komeisiin nuoriin uhreihin.
Joka tapauksessa Whitman mielestäni edusti
tiettyä tervettä suhtautumista maailmaan ja osasi antaa arvoa sen antimille.
Hän oli myös suuri demokraatti ja joka kirjoitti myös kirjan otsikolla ”Democratic
vistas”.
Olihan se nyt ajan oloissa sentään
järjestelmä, joka ei typerästi ja tarpeettomasti kaikkialla rajoittanut ihmisen
toimintaa. Siitä puolesta Amerikassa kyllä huolehti kansalaisyhteiskunta, kuten
Tocqueville jo oli huomannut, mutta eihän ihan kaikkien tarvinnut olla
laumasieluja.
Whitmanin ”Song About
Myself” (ks. Song
of Myself. | Whitman Archive ) on häpeämättömän
itserakkauden ja maailmaan tyytyväisyyden ylistyslaulu, jota en ehkä oikein osaisi
kuvitella syntyneeksi maailman onnellisimmassa maassa, vaikka edellä mainittu Leinon
kiitosvirsi liippaakin sen tunnelmia läheltä.
Luulen, että jos joku meillä kyhäisi nykyään
jotain vastaavaa, syntyisi yleinen lynkkausmieliala taantumuksellista vastaan ja
johtaisi ainakin runoilijan henkiseen pahoinpitelyyn. Siinähän sitten saisi vähän
tutustua siihen varsinaiseen todelliseen elämään, kuten tavallinen kansakin
joutui tekemään…
Kuitenkin minusta tuntuu, ettei Whitman
ole narsisti, pikemmin hyvin kaukana siitä. Hänen itserakkautensa ei näytä
millään tavalla sulkevan pois toisiin kohdistuvaa samanlaista tunnetta, vaan olevan
samaa jatkumoa. Itse asiassa koko runossa on jotakin hyvin buddhalaista.
Mikä oli mahtanut aiheuttaa tuossa
ilmenevän Whitmanin euforisen kokemuksen ja oliko sillä kestävää merkitystä?
Kysymys on mielesätäni kiinnostava.
On sanottu, että ollut on antanut useammille
ihmisille tässä maailmassa käsityksen taivaasta, kuin kaikki rukoukset yhteensä.
En ihan usko tähän, enkä myöskään siihen,
että tuo Whitmanilainen euforia olisi suoraa seurausta tai heijastusta pelkästään
joistakin aivojen aineenvaihduntailmiöistä, jotka olisi saavutettu vaikkapa ”ruoholla”.
Ehkäpä hänen kirjansa ”Ruohon lehtiä” (Blades of Grass) ei edes viittaa cannabikseen.
Tai sitten viittaa. Alan miehet tietänevät
paremmin. Joka tapauksessa Whitmania voi pitää eräänlaisena sekulaarina pyhimyksenä,
ainakin mitä hänen tuotantoonsa tulee. Elämäkerrasta en tiedä.
Kun alamme taas viettää kiitospäiviä,
kannattaisi pohtia ajatusta niihin liitettävästä Whitman-matineasta/messusta.
Toki voimme odottaa, että joku
espoolaismies taas loukkaantuu pahoin kuullessaan moista, tämän maailman
onnettomia omalla ilollaan rienaavaa tekstiä ja vaatii huomattavia vahingonkorvauksia
sen kuulemisesta
Ei makseta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.