Orwellin vuosisata?

 

Suuri kriitikko ja nykyaika

 

     On harvoja vuosisatoja, joita voitaisiin nimittää yhden henkilön mukaan. Ehkä sellaisia ei olekaan, on vain lyhempiä aikakausia, joihin joku tavalla tai toisella suuri mies on lyönyt leimansa: Aleksanteri Suuri, Ludvig XIV, Hitler, Stalin…

     Varsinaiset intellektuellit eivät koskaan liene ansainneet niin suurta kunniaa, että aikakausi olisi nimetty heidän mukaansa. Tämä sillä rajoituksella, että intellektuellien piiristä rajataan pois uskonnon perustajat, jotka kyllä tavallaan kuuluvat tuohon kategoriaan.

     Tietenkin voimme muistaa myös sen, että Stalin halusi olla nimenomaan suuri teoreetikko (Toki Marxin ja Leninin ainoa uskollinen oppilas), joka myös sai vallan toteuttaa teoriansa käytännössä. Olihan se huikea rooli, kuten sittemmin myös hänen oppilaansa Maon asema Kiinassa. Ihmisjumaluudestahan siinä oli kysymys.

     Nyt saatamme joka tapauksessa elää jo Orwellin aikakautta. Hän on kuvannut meidät jo lähes sata vuotta sitten.

     Orwellista olen silloin tällöin kirjoittanut ja kuuluu yleissivistykseen (mikäli sellaista yhä on) tuntea ainakin hänen kirjansa 1984 perusajatus ja mielellään vielä myös Eläinten vallankuous, joka oli huikean hauska, mutta tosi Neuvostoliiton alkuvuosien historia.

     Orwell oli kuitenkin myös liberaalin yhteiskunnan kriitikko, joka ymmärsi sen vaaran, joka näennäisesti vapautta palvova (siis ei sitä kunnioittava, vaan palvova) yhteiskunta saattoi muodostaa, mikäli sen jäsenet olivat kyllin lammasmaisia laumasieluja, mitä ihminen itse asiassa taitaa lajityypillisesti olla.

     Orwell ei ole pelkästään abstraktin dystopian kriitikko, vaan myös herkkävaistoinen oman kotimaansa todellisuuden analysoija, jonka kunnianhimona ei ole niputtaa asioita jonkin kaavan mukaisiksi, vaan pyrkimys ymmärtää näkemäänsä todellisuutta, joka aina on enemmän tai vähemmän ristiriitainen.

     Juuri nyt kaivattaisiin orwellilaista otetta sen maailman ymmärtämiseen, joka meillä on ympärillämme. Se ei tarkoita ainoastaan sen liiankin ilmeisen ja masentavan totalitaarisen aineksen nostamista esille, vaan myös muiden ja siitä usein riippumattomien ilmiöiden merkityksen ymmärtämistä.

     Erityisesti Ukraina  sota on räikeästi osoittanut sen intellektuaalisen tason, joka tällä vuosituhannella on kehittynyt yhä surkeammaksi ainakin Euraasiassa ja Amerikassa. Asiaa ei kannata kuitata sillä, että sota tyhmentää tai vaientaa jokaisen, joka kuuluu sen henkiseen vaikutuspiiriin. Orwell kirjoitti sota-aikana yhtä terävästi kuin sen jälkeen.

     Nykyinen omahyväinen typeryyden kaikkiallisuus (kiitos termistä, Seppo Oikkonen) on luultavasti uusi ilmiö ja kun asia sattuu yhteen toisen maailmansodan jälkeisen valtavan koulutustason ja varallisuuden nousun kanssa, on se sitäkin huolestuttavampaa.

     Aiemmin oli helppo ymmärtää toimeentulon rajamailla taistelevien ihmisten fanaattisuutta ja kaiken toivon panemista kaikkikäsittävään yhteiskunnalliseen vallankumoukseen, jonka edistämisestä tuli sekulaarinen uskonto.

     Nyt näemme tuon tilanteen parodian, jossa ollaan usein jo niin pohjalla, ettei alemmas enää pääse. Aritmetiikkakin alkaa olla kiellettyä ja vihattavaa vallankumouksellisuutta valtavirralle, joka erilaisten vapaustunnusten alla pyrkii yhä julkeampaan mielipideterroriin.

     No, näitä piirteitä demokratiassa on ollut ainakin parisataa vuotta. tämänhän näki jo Tocqueville aikoinaan (ks.  Vihavainen: Haun tocqueville tulokset ). Mutta ovatko ne koskaan olleet yhtä yksinomaisesti vallitsevina?

 

Tässä vähän lisää Orwellista:

 

lauantai 8. tammikuuta 2022

Vapaan hengen lapsia

 

Englantilaisen intellektuellin aikalaispohdintoja

 

The Collected Essays, Journalism and Letters of George Orwell. Volume III. As I Please 1943-1945. Edited by Sonia Orwell and Ian Angus. Penguin books 1971, 492 s.

 

     George Orwell (1903-1950) on muuan 1900-luvun ensi puoliskon intellektuaalisista jättiläisistä -kuin majakka yössä, joka auttaa orientoitumaan merellä myrskyävällä.

     Hänen uransa oli hätkähdyttävä: Etonin käynyt nuori mies toimi siirtomaapoliisina Burmassa, sitten opettajana ja sitten vapaaehtoisena Espanjan sisällissodassa. Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen hän kirjoitti ahkerasti erilaisiin, myös äärivasemmiston lehtiin ja samaan aikaan loi nerokkaat teoksensa Eläinten vallankumous ja 1984.

     Orwellille tyypillistä on lähes maaninen sitoutumattomuus. Jopa totaalisen sodan aikana hän kieltäytyy stereotyyppisistä ratkaisuista, jotka tekevät elämän helpoksi niin monille. Hän pysyy aina englantilaisena patrioottina, mutta huomauttaa aina silloin tällöin, ettei kuvittele englantilaisten olevan jotenkin saksalaisia parempia…

     Yksinkertainen sielu kysyy tietenkin heti sen jälkeen, miksi sotaa sitten oikein käydään? Vastaus on tietenkin Hitlerin politiikka, jota vastaan myös Orwellilla on paljonkin. Kaikki totalitaarinen (hän käytti tuota sanaa jo sodan aikana) hallinto on lähtökohtaisesti pahaa ja sitä on vastustettava.

     Englantilaista yhteiskuntaa tai paremminkin eräitä sen ilmiöitä vastaan Orwellilla on hyvinkin paljon sanottavaa. Sen mieletön eriarvoisuus, ulkokultaisuus ja valheellisuus ovat asioita, jotka olisi kyettävä voittamaan.  Jopa BBC-ääntämys on vihattava asia ja uutta normia olisi ehkä etsittävä maalaisen Yorkshiren murteen ja lontoolaisen cockneyn suunnalta. Viimemainittuhan on kaikkein halveksituin ääntämyksen laji…

     Englantilaisen imperialismin rikokset esimerkiksi Intiassa ovat monet, eikä niitä kannata puolustella ja koko systeemi olisi mahdollisimman rauhanomaisesti ja pian purettava. Itse asiassa englantilainen yhteiskunta on niin mätä, että sodan alussa Orwell suorastaan kysyi, olisiko saatava ensin aikaan vallankumous, että maa pystyisi selviytymään sodasta.

     Mutta eihän tämä tarkoita sitä, että koko englantilaisuus olisi vain tuhoamisen arvoinen asia. Lämpimänä patrioottina Orwell ylistää yhä uudelleen maanmiestensä hyveitä -joita paheiden ja epäkohtien olemassaolo ei suinkaan tee olemattomiksi.

     Englantilainen suvaitsevaisuus on kullan arvoinen asia maailmassa, jossa totalitarismi kasvaa joka puolella. Englantilaisilta puuttuu hehkuvaa intoa taistella jonkin asian puolesta, mutta riittää kyllä rauhallista päättäväisyyttä vastustaa pahaa.

      Itse asiassa Englanti kaikkine paheineen ja puutteineen nousee selvästi muiden kansakuntien yläpuolelle, voisi Orwellin pohdinnoista päätellä, vaikka hän ei suinkaan alennu asiaa suoraan sanomaan. Jopa englantilainen keittiö, jota on niin paljon parjattu, on kerrassaan mainio instituutio ja sille on omistettu laaja essee.

     Orwell hahmottelee myös täydellisen pubin, jollaista valitettavasti ei hänen tiedossaan vielä ole, vaikka melko lähelle sitä saatetaankin joissakin tapauksissa päästä. Tuntuukin tosiaan siltä, että viihtyisä vanhan kansan pubi, jossa on takkatuli ja sympaattiset tarjoilijattaret, on säilyttänyt jotakin olennaista englantilaisuuden parhaista piirteistä. Turistikin sen vaistoaa ja ihastuu.

     Orwellin tapa samaan aikaan kehua ja haukkua tai ainakin ankarasti arvostella toiselta puolelta aivan samoja asioita, on varmasti ärsyttänyt monia. Hän inhoaa aivan erityisesti asiaa, jota nimittää -minusta epäonnistuneesti- nationalismiksi.

     Orwell rinnastaa toisiinsa ja tuo ”nationalismin” käsitteen alle niinkin erilaisia asioita kuin varsinaisen nationalismin, brittiläisessä muodossa kehuskelevana jingoismina, militarismin, jonka ilmentymille englantilaiset itse asiassa spontaanisti naureskelevat, mutta se ohella myös kommunismin, poliittisen katolilaisuuden, sionismin, antisemitismin, trotskilaisuuden ja pasifismin.

     Kaikkien noiden tunnusten alla voidaan havaita taipumusta samanlaiseen anti-intellektuaaliseen sitoutumiseen, yksisilmäisyyteen, jossa todellisuudelle tehdään väkivaltaa ja kieltäydytään näkemästä sen niitä osia, jotka eivät tue tiettyä asennetta ja näkökulmaa.

     Nationalismeja on Orwellin mielestä sekä positiivista että negatiivista laatua. Jälkimmäisestä esimerkkinä on trotskilaisuus, joka on stalinismin negaatio ja itse asiassa elää vain sen rikosten ja mielettömyyksien arvostelusta. Toki ne ovatkin monet ja kauhistuttavat. Orwell ei ole unohtanut eikä pyyhkinyt muistista Ukrainan nälänhätääkään, joka monelle suuren liittolaisen ihailijalle näyttää nyt (sodan aikana) olevan yhdentekevä.

     Orwellin keskeinen huolenpidon kohde on kuitenkin intellektuelli, erityisesti englantilainen. Klerkkien petos, -tätä Julien Bendan ennen sotaa käyttöön ottamaa käsitettä hän ei käytä- on sodan aikana tullut yhä ilmeisemmäksi. Konkreettisia esimerkkejä riittää.

     Kaikki on kuitenkin suhteellista. Englantilainen intellektuelli saattaa olla yksipuolinen, mutta ei sentään toisessa maailmansodassa enää täysin yksisilmäinen. Itse asiassa kielteinen suhtautuminen kaikkeen englantilaisuuteen on kuitenkin yhä englantilaisen intellektuellin tavaramerkki -ja tämä keskellä sotaa!

     Kuitenkin on myönteistä, ettei saksalaisia tämän sodan aikana enää leimata hunneiksi joilla pilakuvissa on sian pää. Itse asiassa jo ensimmäisessä maailmansodassa mannermaalle lähetetyt sotilaat oppivat siellä ihailemaan saksalaisten urheutta. Liittolaisia he taas oppivat vihaamaan. Kuten niin usein, tässäkin mentiin liian pitkälle eikä sitten enää ymmärretty Hitlerin vaarallisuutta.

     Myönteistä kehitystä on ollut myös se, ettei sotaa enää aloitettu -toisin kuin vuonna 1914- järjettömän innostuksen vallassa. Myös sen loppuminen noteerattiin hillitysti. Ei sota ole juhlimisen aihe.

     Negatiivisen nationalismin lajeihin kuuluvat Orwellin mielestä myös sekä anglofobia että antisemitismi. Jälkimmäinen on hänen mielestään sodan aikana lisääntynyt, vaikka kaikki toki ovat moraalisesti kauhistuneita natsien kaasu-uuneista, kuten Orwell kirjoittaa. Ei se kuitenkaan itse ilmiötä hävitä.

     ”Nationalismi”, sellaisena kun Orwell sen määrittelee, on sekä intellektuaalinen että moraalinen puute, vajavaisuus, josta olisi päästävä irti. Tuttu ilmiöhän tämä on meilläkin. Se on ilmiselvästi yhäkin olemassa ja juhlii yhä uusia voittojaan lähes rankaisematta, kuten jokainen ajankohtaisia keskustelupalstoja seuraava tietää.

     Sana ”nationalismi” on kyllä Orwellin esityksessä yritetty levittää aivan liian kapeaksi sateenvarjoksi laajojen asiakokonaisuuksien ylle, mutta termin tällaisen käytön voinee ymmärtää aikakauden taustaa vasten. Sille sivistysnationalismille, jonka tavoitteena oli pienten kansakuntien nostaminen kulttuurikansojen joukkoon, ei ole mitään tilaa Orwellin galleriassa.

     Toki minkä tahansa liikkeen tai aatteen kannattajat voivat tehdä aarteestaan palvonnan kohteen ja siten vapautua älyn ja moraalin hankalasta taakasta. Omakohtaiset muistelmansa tästä kirjoitti aikoinaan neuvostoliittolainen toisinajattelija Lev Kopelev (И сотворил себе кумира, tämän germanofiilin teos mainitaan usein myös saksalaisena versiona Und schuf mir Einen Götzen). (ks. Vihavainen: Haun копелев tulokset).

     Kuten Orwellin kirjoitukset, myös Kopelevin kirja olisi syytä suomentaa ja lukea aina silloin tällöin. Vaikka maailma on muuttunut, kun totalitaariset diktatuurit ovat kukistuneet, ei se merkitse sitä, että itse totalitaarinen ajattelu olisi mihinkään hävinnyt. Itse asiassa taidamme elää sen uutta kukoistuskautta.

Orwellista lisää esim. Vihavainen: Haun engsos tulokset.