Pohjolan leijona
"Nyt Lagerbring saa laittaa
sanoman Suomehen,
puvussa Leijonamme
jo meidän ollehen.
Toll marski, Piper, kreivi,
ma teidät kumpaisen
todistajaksi kutsun
tekoni ylhäisen!"
J.L. Runeberg, ”Kuningas”
(Vänrikki Stoolin tarinat)
Kaarle XII saavutti sotakentällä useita hämmästyttäviä voittoja
alivoimaisenakin ja esimerkiksi Aleksandr Suvorov kunnioitti häntä
oppi-isänään.
Omaa sotaansa aloittaessaan Kustaa III sitoi vyölleen Kaarle XII:n miekan,
joka oli hänelle aivan liian pitkä ja Kustaa IV Aadolf puki hänkin Suomen sodan
aikana teatraalisesti sankarikuninkaan uniformun päälleen, kuten Runebewrg
pilkallisessa runossaan kertoo.
Huolimatta siitä, että Kaarlen politiikka tuhosi Ruotsin suurvallan
perusteellisemmin kuin ehkä olisi ollut tarpeen ja aiheutti valtavasti tarpeetonta
hävitystä ja kuolemaa, ovat jälkipolvet Ruotsissa usein suhteutuneet häneen
ihaillen.
Helsingistäkin löydämme yhä ravintolan nimeltä Kaarle XII, mikä puhuu
puolestaan. Sen sijaan, että olisi kyennyt edes jonkinlaiseen kompromissiin,
Kaarle torjui rauhanteon Venäjän kanssa edellyttämällä, ettei Suomenlahden
perukkaa saa missään tapauksessa luovuttaa.
Siellä sijaitsi kuitenkin jo vuodesta 1703 Venäjän uusi pääkaupunki.
Turkki olisi voinut lyödä Venäjän ja itse asiassa sen jo tekikin, mutta luovutti
sitten voiton hedelmät takaisin milteipä hernekeitosta. Kaarle sai jatkaa
maansa hallitsemista Benderistä Turkin alueelta käsin, kunnes pakotettiin
vaihtamaan paikkaa.
Tuohon aikaan Suomi, olennainen valtakunnanosa, oli
venäläismiehityksessä (isoviha), mutta sen kärsimyksille ei arvoa annettu
enempää Benderissä, kuin Pohjanlahden takanakaan. Ruotsissa tutkijat eivät näytä
koskaan kiinnostuneen isonvihan historiasta. Christer Kuvajan tällä vuosisadalla
Tukholmassa ilmestynyt teos on poikkeus ja tietenkin suomalaisen tekemä.
Ruotsalaisilla ei ollut isoavihaa, vaan Suuri Pohjan sota jatkui yhä.
Tosin Suomesta käsin hyökännyt kaleerilaivasto muistutti aika ajoin rannikon
asukkaita siitä, että vaara uhkaa idästäkin.
Kaarle XII on kaikesta politiikkansa tuhoisuudesta huolimatta jäänyt
historiaan hahmona, jonka eräät aikakaudet yhä uudelleen nostavat esille
palvottavaksi, kun taas toiset ymmärtävät sen varoittavana esimerkkinä.
Ruotsalais-ukrainalainen sotaliittokin kuului Kaarlen politiikkaan ja
uskon, ettei se voi olla vaikuttamatta tämän päivän Ruotsin suhtautumisessa
Kaarleen ja karoliineihin.
Tätä asiaa en kuitenkaan tunne. Ken tietää enemmän, kertonee?
Tässä nyt muuan kirja ja sitä koskeva blogi ajalta, jolloin meneillään
oleva suuri eurooppalainen sota ei vielä vaikuttanut käsityksiimme historiasta.
maanantai 10. heinäkuuta 2017
En hjälte i tiden
Bengt Liljegren, Kaarle
XII. Soturikuninkaan elämä. Suomentanut Matti Kettunen. Suomen
klassikkokustannus Oy, Helsinki. Copyright 2000.375 s.
Voltaire sanoo tunnetussa Kaarle XII:n elämäkerrassaan, että siinä oli
mies, jolla ei ollut mitään heikkouksia. Tämän takia hän vei kaikki sankarien
hyveet liiallisuuksiin ja, kuten jo Aristoteles opetti, silloin ne muuttuvat
paheiksi.
Lujuus muuttui itsepäisyydeksi, anteliaisuus tuhlaavaisuudeksi, rohkeus
huimapäisyydeksi ja oikeamielisyys joskus julmuudeksi. Kun kyseessä oli
itsevaltias kuningas, seurasi siitä onnettomuuksia koko maalle ja vielä
muillekin, kunnes viimein löytyi se luoti, joka oli tarkoitettu Kaarlelle. Sen
ampumisen lienee järjestänyt myöhempi kuningas Fredrik I, päättelee
kirjoittaja.
Kauan näytti kuitenkin jopa siltä, että taisteluissa aktiivisesti mukana
ollut kuningas oli kuolematon, ellei nyt suorastaan haavoittumaton ja
väitettiin, että hän sai aina taistelun jälkeen karistella kiväärinkuulia
saappaistaan.
Voltairen Kaarle XII:n elämäkerta on Liljegrenin mukaan kaiketi Raamatun ja
John Bunyanin Kristityn vaelluksen jälkeen eniten painettu
kirja, jota myös käytettiin paljon ranskan kielen oppikirjana eri puolilla
maailmaa.
Koska tuon eniten painetun kirjan tittelin haltijaksi on kovin paljon
ehdokkaita, en ota Liljegrenin arvelua ihan vakavasti, mutta toki se osoittaa,
miten valtavaa mielenkiintoa koko maailmassa tuo meidänkin kuninkaamme herätti.
Syytä olikin. Olihan varsinainen sensaatio, että pieni Ruotsi kävi
pistämässä luun kurkkuun suuremmilleen ja sen sijaan että olisi itse joutunut
teuraaksi, alkoikin näyttää pelottavalta mahdilta, jota eivät edes lukuisten
suurvaltojen yhtyneet ponnistelut pidätelleet.
Liljegrenin mielenkiinto kohdistuu ennen muuta kuninkaan persoonaan eikä
niinkään hänen kansoihinsa tai muihinkaan kansoihin. Suomesta ei kirjassa
paljonkaan puhuta eikä edes ”Isoa vihaa” tai Riilahden meritaistelua, jota
Pietari I nimitti ”merelliseksi Poltavaksi” mainita.
Venäjästä kirjoittaja tietää ja välittää vieläkin vähemmän, mikä toki on
ymmärrettävää sikäli, että kirja keskittyy henkilöön eikä maihin ja kansoihin.
Kuitenkin olisi ollut paikallaan puhua myös siitä, miten Pietari arvioi
”veljeään Kaarlea”.
Mutta hyväksytään nyt kirja sellaisena
kuin se on. Suomalaiselle siinä on tuoretta juuri keskittyminen Puolan, Turkin,
Tanskan ja Norjan kysymyksiin. Suomi jäi kuin jäikin aikoinaan varjoon, eli
siis jätettiin oman onnensa nojaan.
Epäilemättä kirjan sankari oli epänormaali, mitä nyt ei tietenkään
kannata a priori pitää moitteena saati herjauksena. Sen
huomiointi vain auttaa ymmärtämään häntä.
Aspergerin syndroomaahan on ounasteltu ja
tietty silmiinpistävä tunteettomuus näyttää kertovan jonkin asteisesta
autismista. Kuusituhatta venäläistä sotavankia murhattiin raa’asti Fraustadtin
taistelun jälkeen näköjään ilman erityisiä tunteita, mutta lempisisaren kuolema
isorokkoon aiheutti lohduttoman surun.
Ja mistä ihmeestä johtui, että kuningas saattoi aina vain olla iloinen
ja aktiivinen, vaikka hän inhimillisesti katsoen oli jo menettänyt kaiken?
Jonkinlainen kohtalonusko ja vakaumus omasta asemasta herran voideltuna ja
oikeuden miekkana näyttää olleen vahvempi kuin järki.
Mutta ei Kaarlelta järkeäkään puuttunut. Hän oli etevä matematiikassa ja
kehitteli huvikseen ajatusta kantalukuun 64 perustuvasta järjestelmästä
vallitsevan kymmenjärjestelmän sijaan. Hän osasi myös hyvin latinaa, mutta
kummallista kyllä, ei ranskaa.
Ilmeisesti Kaarle oli taitava soturi ja
hänen häikäilemättömyytensä tuo mieleen Suvorovin. Se, joka käy päälle, saa
moraalisen yliotteen ja usein kuningas ryhtyi taisteluun aivan käsittämättömän
alivoimaisena. Usein se toimi, mutta aina ei.
Kiinnostava lukunsa on Kaarlen
monivuotinen oleskelu Turkissa eli nykyisen Moldavian puolella Benderissä.
Näyttää siltä, että kuningas alkoi oikeasti ihailla tiettyjä muhamettilaisen
ympäristönsä piirteitä ja pyrki niitä omaksumaan.
Myös suhteet ukrainalaisiin eli
ennen muuta zaporogikasakoihin ja hetmani Mazepaan ovat kiinnostavia ja
ajankohtaisia.
Mazepa, jonka Pietari nosti kaikkein
kurjimman petturuuden vertauskuvaksi, on nyt Ukrainassa nostettu arvoon
arvaamattomaan. Tosin hänen tarinansa on jossakin määrin ongelmallinen ja
Kaarlen kannalta hän oli aika vaatimaton liittolainen, joka herätti paljon
enemmän toiveita kuin niitä täytti.
Ruotsalais-turkkilais-ukrainalainen ystävyys on joka tapauksessa
kiinnostava asia, jota voidaan nostaa aina esille asioiden niin vaatiessa. Moni
näyttää jopa luulevan, että Ukrainan sinikeltaiset väritkin on valittu
ruotsalaisen esikuvan mukaan.
Vaikka me suomalaiset olimme myös Kaarlen alamaisia, ei meille ole
tainnut herua asiasta kunniaa kovin paljon. Toki suomalaisia oli aina
kaikkialla mukana Kaarlen joukoissa ja Narvassa heitä oli hyvin
huomattavastikin. Poltavassa meikäläisten määrä oli sen sijaan jo niin pieni,
että Kaarlen olisi pitänyt jo ennakolta arvata, miten leikissä käy.
No, leikki leikkinä. Liljegrenin kirjan kiintoisin osa on sen lopussa
oleva historiografinen katsaus. Se osoittaa, miten tavattoman suhdanneherkkää
suhteutuminen Kaarleen on ollut kautta aikojen.
Niin sanottu vanha koulukunta (Voltaire, Geijer,
Fryxell ym.) suhtautui sankariin ambivalentisti. Kuninkaalla oli toki ansionsa,
mutta hänen toimintansa vei onnettomuuteen.
Tämän vastapainoksi syntyi vuosina 1890-1910 uusi koulukunta,
jonka mukaan sankari oli myös poliittisesti suuren luokan lahjakkuus, joka ei
pelkästään suojannut Ruotsia, vaan myös Eurooppaa vierailta tunkeutujilta eli
Venäjältä.
Kirjoittajan mukaan vuonna 1909, vanha koulukunnan edustajien kuoltua,
vallitsi liki täydellinen yksimielisyys Kaarlen kaikinpuolisesta suuruudesta.
Tätä symbolisoi myös vuonna 1910 perustettu Karoliiniliitto.
Tunnettu kulttuurihäirikkö Strindberg, joka oli jo aiemmin suhtautunut
Kaarleen vihamielisesti, nimitti tätä kuitenkin juuri samaisena vuonna 1910
”vitsaukseksi ja pahamaineiseksi hävittäjäksi” ja jopa peräti ”Ruotsin
pyöveliksi”.
Strindbergistä tuli vasemmiston sankari ja mielipiteet Kaarlesta
jakaantuivat sen jälkeen poliittisen vakaumuksen mukaan.
Liljegren kertoo kiintoisasti, että Kaarlea on Ruotsissa sen jälkeen
pidetty muun muassa oikeusvaltion symbolina raakaa väkivaltaa vastaan ja
natsi-Saksassa taas germaanisen sankarin ruumiillistumana.
Toisen maailmansodan jälkeisistä arvioista mainittakoon Hans Villiuksen
näkemys, jonka mukaan Kaarle ei koskaan kypsynyt mieheksi, vaan säilytti
murrosiän pueriilit piirteensä. Joka ikinen hänen suurpoliittisista
ratkaisuistaan, jotka joskus on kuvattu nerouden ilmauksiksi, on myös leimattu
mielettömäksi.
Meillekin tuttu Anthony Upton nimitti Kaarlea karismaattiseksi
psykopaatiksi ja ainakin nykyajan näkökulmasta tämä luonnehdinta vaikuttaa
minusta kohtuulliselta.
Suomennos ei sisällä lähde- eikä kirjallisuusluetteloa, mutta kirja
näyttää olevan kirjoitettu ilman alkuperäislähteitä. Kiinnostava se silti on,
etenkin ottaen huomioon, että kirjoittaja on entinen punk-muusikko, jollaisilta
tuskin odottaisi erityistä älyllistä aktiivisuutta.
Suomennoksesta voi sanoa vain, että se on sujuva, kun ei originaaliin
voi verrata. Kuitenkin olisi pitänyt käyttää venäläisissä nimissä suomalaista
translitterointia ruotsalaisen asemesta ja painovieheiden suuri määrä on hieman
ärsyttävä.
Tässä nimitetään Kaarlea "epänormaaliksi". Siltä varalta, että oikeuslaitos saattaisi rankaista termin käytöstä, totean, etten ainakaan blogia kirjoittaessani tiennyt sen olevan solvaava. Pahoittelen kaikille mahdollisille mielensäpahoittajille koituvia kärsimyksiä ja pyydän välttämään tuon kohdan lukemista.
VastaaPoistaApologiat eivät auta tilanteessa, jossa syyllinen tiedetään, mutta rikos vain puuttuu.
PoistaKirjan Kaarle XII:n tragedian voi tiivistää tuon kirjan sivulle 29: hän ei koskaan saanut perusteellista oppiasotahistoriasta strategian kannalta.
VastaaPoistaTästä seurasi, että Kaarle oli peloton soturi ja hyvä taktikko, mutta huono strategi, mikäli ilmeni siinä kahdeksan vuoden harharetkessä Puolassa, joka tapahtui Narvan jälkeen.
Toisaalta ei pidä moittia häntä liikaa. Kaarle joutui aivan liian nuorena yksinvaltiaana puolustamaan Ruotsia, joka oli menettänyt sen suhteellisen edun, jonka avulla sen suurvaltakausi oli syntynyt. Kun vastassa oli Pietari I:n kaltainen valtiomies, joka siirsi Venäjän länteen, lopputulos lienee ollut väistämätön.
Suomen kannalta Ruotsin suurvalta-aseman menetyksestä ei ollut haitaa, koska Ruotsin intressit olivat kaiken aikaa suuntautuneet Itämeren eteläpuolelle eikä itään.
Otsikointikysymys: eikö Pohjolan leijonaksi kutsuttu Kustaa II Aadolfia, onko tuota nimikettä liitetty Kaarle XII:aan.