Jaakobinpainit

 

Politiikan psykopatologiaa

 

Erik Andersson. Förbjudna tankar. Brus eller budskap? Natur & kultur 2026, 132 s.

 

     Sigmund Freud kirjoitti aikoinaan kirjan “Arkielämämme psykopatologiaa. Unohtamisesta virhesanonnoista, taikauskosta ja erehdyksistä”, jossa hän kartoitti tiedostamattoman roolia jokapäiväisessä elämässämme. Siinä hän ruoti näköjään viattomia asioita, jotka kuitenkaan eivät olleet satunnaisia, vaan johtuivat syvemmistä syistä.

     Erik Andersson on kliinisen psykologian professori Karoliinisessa instituutissa. Hän on työssään alkanut keskittyä erityisesti pakonomaisiin ajatuksiin, jotka toisille eivät merkitse sen kummempia, mutta ahdistavat toisia sietämättömästi.

     Ehkäpä ajassamme on jotakin, joka vahvistaa ajatuksiin liittyviä obsessioita. Ajatuksista on tullut yhä enemmän asia, jonka tulkitsemme ilmaisevan sen, mitä me itse asiassa olemme, hän arvelee.

     Kirjoittaja kertoo menneiden aikojen pyhien taisteluista pahoja ajatuksia vastaan. Silloin ne nähtiin ulkoisen voiman aikaansaannoksina: paholaisen kuiskutuksina ja kiusauksina. Niiden olemassaolo ei ollut vielä syntiä ja niiden torjuminen oli ansiokasta. Paholaisen kanssa taistelivat menestyksellä niin  Ávilan Teresa kuin Martti Luther ja tietenkin Pyhä Antonius.

      ”Pahoja ajatuksia” näyttää olevan lähes kaikilla ihmisillä (96%), mutta vain joillakin ne muodostuvat sietämättömäksi taakaksi. Kirjoittaja ottaa esimerkin äidistä, jota ahdistavat ja kauhistavat ajatukset lapsensa murhaamisesta. Hän ei suinkaan hakua sellaista tehdä, mutta itse ajatuksen olemassaolo saa hänet tuntemaan itsensä pahaksi ja vie jopa itsemurhan partaalle.

      Vastaavia sietämättömiä ajatuksia saattaa ihmisillä olla liittyen seksiin ja erityisesti kiellettyihin suhteisiin. Omatunto saattaa kehittyä niin herkäksi, että se reagoi itse asiassa olemattomiinkin asioihin. Hupaisaa tai ei, ns. Metoo- mediatapahtuma aiheutti herkille sieluille ongelmien kärjistymistä. Olikos sitä tullutkin ajateltua ihan kauheita asioita, joiden kuvottavuudesta media nyt vaahtosi?

      Rakkaus on muuan sellainen asia, jota nykyään vatvotaan loputtomasti: Onko tämä nyt sitä oikeaa rakkautta? Tiedän, että on, mutta tunne vatsassa puuttuu… Olenko aito ja autenttinen, vai simuloinko vain Rakkautta… jne.

      Ehkä nuo jonkin asteisina ovat enemmän tai vähemmän ajattomia ongelmia sen vähän perusteella, mitä naisille suunnatuista rakkausromaaneista tiedän. Patologisuus syntyy niiden muuttuessa obsessioksi

     Mielestäni todella kiinnostavalle alueelle päästään, kun Andersson pohtii erään potilaansa (henkilöllisyys häivytetty) poliittisia ongelmia.

     ”Mä oon vasemmistolainen, siis tosi vasemmalla” kertoo potilas. Sen jälkeen hän alkaa valittaa sopimattomista ajatuksista, jotka tunkevat hänen tajuntaansa. Esimerkki koskee liian suurta maahanmuuttoa.

      ”Jos kerran ajattelen, että konrolloimatonta maahanmuuttoa on tullut liikaa, eikö minun silloin pitäisi olla mukana jossakin toisessa poliittisessa liikkeessä (höra hemma någon annanstans då)?”

”Jos ajattelen niin, olenko yhä vasemmalla? Olenko feikki? Sellainen, joka sanoo oikeita asioita, mutta ei ole sellainen, kuin näyttää olevansa?

      Kyse on siis ajatusrikoksista. ennen pelättiin, ettei oltaisikaan todellisia uskovaisia, nyt sitä, ettei oltaisikaan ”aito” poliittinen ihminen.

      Kyseessä ei ole vain yksityinen häpeä väärästä ajatuksesta, vaan ja ennen muuta sosiaalinen dilemma: ”Jos ajattelen niin, kuulunko yhä joukkoon?”

       Politiikassa, kuten vaikkapa potkupallojoukkueiden kannattajien piirissä joukot sulkevat nykyään toisensa pois. Niiden kannattajat ovat ”faneja” eli ”fanaatikoja”, jotka ylpeilevät anti-intellektuaalisesta joukkohengestään.

        Niin sanottu mustan lampaan efekti on voimassa ja tarkoittaa, että ne, jotka rikkovat ryhmän normeja, tuomitaan ankarammin, kun avoimet vastustajat. Edelliset ovat pettureita.

       Pahoista ajatuksista ei varsinaisen sivistyneen yhteiskunnan piirissä kuitenkaan kenties suoraan tuomita yksilöä, mutta sosiaalisesti hänestä tehdään näkymätön: et ole enää osa meitä.

      Sosiaalinen kuuluvuus johonkin joukkoon ei tapahdu vain (ja tuskin edes ensi sijassa) älyllisellä tasolla, vaan todella myös ruumiillisella (huom. aikakauden muotisana). Se tuntuu vatsassa (vrt. Vihavainen: Haun vatsatuntuma tulokset). Orwell oli hämmästyttävä näkijä).

       ”Poliittinen vatsa reagoi ennen kuin äly ehtii mukaan” toteaa Andersson. Jos assosioidutaan väärään ajatukseen, väärään ihmiseen tai väärään yhteyteen se koetaan vaarallisena, ei älyllisesti, vaan ruumiillisesti. Aivotutkimus osoittaa, että samat alueet aktivoituvat myös fyysistä kipua tunnettaessa.

      Poliittinen ihminen suorittaa koko ajan introspektiota: sopiiko tämä ajatus tähän? Ajattelenko oikein? Joitakin alueita aletaan karttaa, tullaan varovaisiksi, harjoitetaan itsesensuuria. Politiikka ei ole niinkään ajattelun aluetta kuin esittämisen (positionering).

       Andersson ei tuo juuri uutta siihen, minkä Orwell on jo aikoinaan sanonut, mutta hän vetää mukaan psykologiaisa tutkimuksia, jotka osoittavat ja havainnollistavat sosiaalisen paineen merkitystä. Jos joukko avustajia pannaa kertomaan tehneensä tiettyjä selvästi virheellisiä havaintoja, lisääntyy myös koehenkilöiden taipumus tehdä samoin.

       Moraaliposeerauksen merkitys ryhmään kuulumisen osoituksena on epäilemättä suuresti kasvanut viime vuosikymmeninä. Jopa yliopistotasolla, ja kenties juuri erityisesti siellä, on anti-intellektuaalinen reagointi ”väärinajatteluun” tullut normiksi jo noin vuosikymen sitten. Puhun kokemuksesta.

       Aiemmin ainakin historian ja ymmärtääkseni monen muunkin alan seminaarit olivat paikkoja, joissa kaikenkarvainen sumuisa ja hämyisä bullshit (ks. Vihavainen: Haun bullshit tulokset ) ruodittiin ja hylättiin ja jätettiin jäljelle vain kritiikin kestävä aines.

      En ole aikoihin enää sellaisiin osallistunut, mutta mieleen hiipii kaamea ajatus siitä, että ”vatsatuntuma” ratkaisevana argumenttina on yhä enemmän tunkeutunut myös itse tieteentekoon, kuten se on alkanut hallita politiikkaa. Toivottavasti olen aivan väärässä.

     Joka tapauksessa yhä totalitaarisemmaksi muuttuva yhteiskunta ei ainoastaan hyväksy bullshitia, vaan jopa aktiivisesti vaatii sitä. Politiikasssa ei aritmetiikan argumenttejakaan enää hyväksytä, vaan torjutaan ne koko ”meikäläisyyden” moraalisella voimalla.