Ruumiin viisaus

 

Vatsatuntuma ja rikosstoppi

 

      Orwellin teoksista on tullut usein kirjoitettua, mutta niihin tekee mieli palata yhä uudelleen. On lähes uskomatonta, miten nerokkaasti englantilainen kirjailija onnistui näkemään tulevaisuuden uudet ilmiöt aikana, jolloin niitä tuskin vielä oli muualla kuin diktatuurivaltioissa.

      Toki Orwell oli jo Espanjan sisällissodassa saanut kokea käytännössä stalinismin kosketuksen ja sen, miten todellisuuden tulkintaa tarvittaessa väännettiin aivan mielivaltaisesti jotakin tarvetta vastaavaksi.

     Itä-Euroopan tapahtumista tuli tietoa paljon ja juuri siltä pohjalta Orwell arvatenkin pystyi myös luomaan oman, Englantiin sijoittuvan dystopiansa, vaikka tuo maa oli vielä säästynyt sitä intellektuaaliselta modernisaatiolta, jonka johdossa oli Neuvostoliitto. Kaiketi hän kuitenkin ymmärsi jo sen peruselementtien olevan olemassa.

     Jokainen hiukankin länsimaisen sivilisaation perusteita tunteva on kuulut ainakin Orwellin nimen ja saanut myös jonkinlaisen käsityksen hänen teeseistään.

      Suomen merkittävin epäkulttuurin levityslaitos Yle on peräti tehnyt jonkun ”reality”-sarjankin, jonka nimessä on ”Isoveli”, Orwellin luoma kollektiivinen kyttääjä.

      Koko yhteiskuntaa yhä totaalisemmin valvova valta ei Orwellin aikana vielä ollut edes mahdollinen ja kirjan tekniset ”kaukovarjostimet” olivat tieteisromaanin kuvitelmia. Nyt, tekoälyn aikakaudella Orwellin koko dystopia on teknisesti täysin mahdollinen asia ja henkisesti yhä suuremmassa määrin jo vallitsevaa todellisuutta.

       Olennaista siinä on uudenlainen psykologia, joka on yhteensopiva ”uuspuheen” ja ”ankkapuheen” kanssa. Orwell kuvaa sitä hyvin kiinnostavasti ja kuvaukset kannattaa nostaa yhä uudelleen esille, mikäli haluaa ymmärtää nykyisen ”Oseaniamme” ehkä suurinta muutosta, joka liittyy uuden ihmisen syntyyn.

      Täysin kehittyneelle kansalaiselle oletetaan kriittisen ajattelun sijaan syntyvän niin sanottu ”vatsatuntuma”, joka yhteiskunnassa vallitsevan ortodoksian mukainen. Henkilöt, jotka ovat ”epävatsatuntumassa” yhteiskuntansa hegemoniseen ideologiaan (Orwellin ”Oseaniassa” ideologia nimeltä ”angsos”), on tavalla tai toisella estettävä saamasta vaikutusvaltaa ympäristöönsä.

     Orwellilla tämä intellektuaalis-moraalisen tilan ”turvallistaminen” hoidettiin keinoja kaihtamattoman ns. ”Rakkauden ministeriön” avulla. Meillä siihen eivät enää osallistu vain valveutuneet kansalaiset sosiaalisessa ja muusakin mediassa. Siitä palvelee nyt jo myös korkein tuomioistuinlaitos koko valtiovaltaa edustavalla voimallaan.

Mutta tässä hieman enemmän noista Orwellin käsitteistä:

 

tiistai 17. maaliskuuta 2020

Rikollisuuden ehkäisyä entisaikaan

 

Hyvinajattelun kysymyksiä

 

Motto:

Entisajattelijat epävatsatuntumassa engsosiin

G. Orwell, Vuonna 1984, suom. Raija Mattila 1999

 

     Tartuin taas aikakautemme tärkeimpään klassikkoon ja täytyypä sanoa, että se aina palkitsee lukijansa.

      Ne, jotka eivät tiedä tai ymmärrä sitä, millaista totalitarismi esimerkiksi Neuvostoliitossa parhaimmillaan oli ja miten hyvin sen ideat menivät kaupaksi suomalaiselle sivistyneistölle, eivät tosin ymmärrä Orwellinkaan merkitystä, eivätkä luultavasti myöskään huomaa, miten vahvasti totalitarismin traditio yhä elää.

     Monet Orwellin kirjan aineksista kyllä tunnetaan kaikkialla. Kun läpikotaisin typerä TV-viihdeohjelmaformaatti lanseerattiin, sen nimeksi annettiin Isoveli valvoo, mikä oli todellista Orwellin banalisointia, mutta olihan se jonkinlainen viittaus kulttuurimme klassikon tuntemiseen tai tietämiseen sekin.

       Suhteellisen hyvin tiedetään myös se, että Orwell nosti totalitaarisen kulttuurin yhdeksi keskeiseksi instituutioksi uuskielen (uuspuhe/newspeak), joka pyrki kehittymään kohti maksimaalista primitiivisyyttä. Näin systeemi sai karistettua kansan hartioilta historian.

     Uuspuhe oli sekä uudenaikaisen hyvinajattelun väline, että sen tavoite. Ihmisellähän ei saanut eikä ihannetapauksessa edes voinut olla mielessään sellaista välineistöä, jonka avulla hän olisi voinut tehdä ajatuksissaan pahojaan, vajota yhteiskuntakehityksen alemmalle asteelle, jolla entisajattelu toimi ja vallitsi.

       Engsos oli vallitsevan järjestelmän nimi, eikä ollut suinkaan yhdentekevää, että sitä kutsuttiin vain ja ainoastaan oikealla nimellään. Mikäli olisi sanottu englantilainen sosialismi, olisi välittömästi avattu tie lukemattomille heresioille.

       Avoimeksi olisi jäänyt, oliko vallitseva järjestelmä varmasti ja ihan oikeasti juuri sosialistinen, sillä sekin asia voitiin käsittää niin monella tavalla.

       Sama koski englantilaisuutta ja tuon sanan perässä seurasikin valtavana laahuksena massoittain kaikkea mahdollista historiallista kuonaa: feodaaliajan epämääräisistä vapauskäsityksistä aina väärinymmärrettyyn nationalismiin ja imperialismiin saakka.

       Vatsatuntuma taas tarkoitti ajanmukaisen intelligenssin ylintä astetta, sitä, jossa asioita oli jo alettu käsittää puhtaan vaistomaisesti, nykykielellä sanoen siis suorastaan ruumiillisesti ilman että niistä tarvitsi järkeillä logiikan ja analyyttisen järjen keinoin.

      Entisajattelijat olivat tietenkin epävatsatuntumassa engsosiin. Kyseessä oli sinänsä pelkkä truismi, mutta juuri sellaisten loputtomalla toistamisella kaikissa tiedotusvälineissä ja kaikissa mahdollisissa kulttuuri-instituutioissa oli valtava merkitys.

       Kyseessä oli perusasia. Pelkän massansa voimalla tämä propaganda ja agitaatio osoittivat, että engsos oli voittamaton, koska se oli yhtä kuin totuus.

       Engsos oli loputtoman ihmisrakkauden ja vapauden valtakunta, mutta vihollisilleen se oli väistämättä armoton, sillä mitäpä olisi merkinnyt ihmisrakkauden ja vapauden vastaisten ajatusten suvaitseminen?

       Jokainen ymmärsi, että suvaitsevaisuus tarkoitti myötäsukaisuutta vain ja ainoastaan virallisen linjan kanssa myötämielisiä ajatuksia kohtaan ja nollatoleranssia niiden vastaisille ja myös niistä riippumattomille - ja siis hallitsemattomille ajatuksille.

      Näin olen ainakin itse ymmärtänyt Orwellin uuskielen (uuspuhe/newspeak) aseman ja funktion totalitaarisuuteen pyrkivässä yhteiskunnassa. Ja muistammehan, ettei Orwellin Oseania vuonna 1984 vielä ollut valmis järjestelmä, kuten ei Stalinin Neuvostoliittokaan vuonna 1948 ollut vielä rakentanut kommunismia, vaan vasta alkoi siihen pyrkiä.

      Valmista tulisi Oseaniassa ehkä vasta vuonna 2050. Niinpä oli toistaiseksi välttämätöntä hellittämättä taistella tietoisuuteen jämähtäneitä menneisyyden jäänteitä (ven. perežitki prošlogo) vastaan. Siksi oli yhä uudelleen nostettava hirveä haloo siitä, jos ja sikäli kun havaittiin merkkejä entisajattelusta tai edes tuosta puuttuvasta vatsatuntumasta.

      Uuskielen ja hyvinajattelun massiivisesta lanseeraamisesta löytyy toki myös viimeisten parinkymmenen vuoden ajalta loputtomasti esimerkkejä. Riittää kun mainitsee koodisanan PC- poliittinen korrektius.

      Siihen liittyvää kieltojen ja käskyjen materiaalia on koottu kirjoiksi useimmissa kielissä. Mieleen tulevat ainakin englanti, saksa ja ruotsi. Suomesta en kyllä ole varma.

       Silmiinpistävää on se kritiikitön into, jolla tiedotusvälineet ja ainakin meillä myös koko valtakulttuurin laitokset ovat lähes jäännöksettömästi omaksuneet tämän uuden ideologian edistämisen tavoitteekseen.

       Sananvapaus on tyhjänpäiväinen tai -vielä pahempaa- taantumuksellinen asia silloin, kun taistellaan kaksplushyvän aatteen puolesta, joka tässä tapauksessa on vieläpä ainoa oikea ja siis ainoa mahdollinen.

      Orwell mainitsee Oseaniassa erityisesti pyrityn siihen, että kansalaiset kehittyisivät niin sanotuiksi ankkapuhujiksi. Tämä merkitsi sellaista puhetta, joka tuli suoraan selkärangasta eikä kaivannut mitään aivoissa tapahtuvaa aktiivisuutta, resonemangia, vanhanaikaista sanaa käyttääkseni. Sellaisessa jalossa yksinkertaisuudessa vasta todella kiteytyi täysin hyvän ihmisen moraalinen ryhti.

        Sanomattakin selvää on, etteivät vanhanaikaiset aatteet, asenteet tai sanat olleet edes mahdollisia silloin, kun ankkapuhujat olivat hommia hoitamassa. Heihin voi aina luottaa.

      No, ei tämä nykyinen asiain tila kuitenkaan ainutlaatuiselta 2000-luvun jutulta tunnu. Totalitarismiin pyrkivissä maissa se oli normaalitila kautta 1900-luvun, mutta oliko sillä mitään vastinetta liberalismin periaatteiden nimiin vannovissa maissa, paitsi niiden änkyräpuolueissa?

     Kukapa meistä ei itse asiassa olisi tavannut uuspuhujaa tai peräti ankkapuhujaa?

       Mutta muutamia Orwellin käsitteitä tuntuu syyttä suotta unohdetun, vaikka juuri nykyään niiden tarkoittamat ilmiöt viettävät todellisia juhlia. Ajatelkaamme nyt vaikkapa käsitettä rikosstoppi.

       Rikosstoppi tarkoittaa kykyä pysähtyä ikään kuin vaistomaisesti kulloisenkin vaarallisen ajatuksen kynnykselle. Se merkitsee sitä, ettei ymmärrä analogioita, ettei pysty havaitsemaan loogisia virheitä, että ymmärtää väärin yksinkertaisimmatkin perustelut, jos ne sopivat Engsosia vastaan ja kyllästyy tai kiukustuu jokaiseen ajatuskulkuun, joka lähtee kehittymään kerettiläiseen suuntaan. Rikosstoppi merkitsee siis turvallista typeryyttä.

       Mutta -ja tässä ollaan totalitaarisen ajattelun ytimessä- typeryys ei vielä riitä. Oikeauskoisuus sanan täydessä merkityksessä vaatii, että ihminen hallitsee omat mielenliikkeensä yhtä täydellisesti kuin käärmeihminen ruumiinsa.

       Tässä sitten tullaan mustavalkoisen käsitteeseen ja kaksoisajatteluun.  Ne ovat vankkoja, ehdollistettuja tekniikoita, jotka turvaavat puhdasoppisuuden monia vaaroja vastaan.

       Mustavalkoisuus vihollisen käsissä tarkoittaa röyhkeää valehtelua, mutta omassa käytössä nöyrää auliutta laskea aseensa puolueen edessä. Nykyäänhän puhutaan usein kognitiivisesta dissonanssista ja ilmiö lienee tuttu kaikille.

       Mutta tämäkään ei riitä. Puolueen jäsenellä piti olla myös kyky uskoa, että musta tosiaan on valkoista ja suorastaan kyky tietää, että näin oli asia. Samalla sopi unohtaa, että mikään muu oli koskaan edes pälkähtänyt päähän.

      Mitäpä sanoakaan. Kyllä Orwell myös meistä ja tämän päivän maailmasta puhuu ja sitä paitsi varsin räävittömästi.

       Onkohan kukaan itse asiassa ilmiantanut Orwellin Vuosi 1984-kirjaa valtakuntamme ansioituneille syyttäjäviranomaisille? Vai hyväksymmekö vain passiivisesti se, miten ylimpiä instituutioitamme ja toimihenkilöitämme häpäistään ja vedetään lokaan?

 

 

Jaakobinpainit

 

Politiikan psykopatologiaa

 

Erik Andersson. Förbjudna tankar. Brus eller budskap? Natur & kultur 2026, 132 s.

 

     Sigmund Freud kirjoitti aikoinaan kirjan “Arkielämämme psykopatologiaa. Unohtamisesta virhesanonnoista, taikauskosta ja erehdyksistä”, jossa hän kartoitti tiedostamattoman roolia jokapäiväisessä elämässämme. Siinä hän ruoti näköjään viattomia asioita, jotka kuitenkaan eivät olleet satunnaisia, vaan johtuivat syvemmistä syistä.

     Erik Andersson on kliinisen psykologian professori Karoliinisessa instituutissa. Hän on työssään alkanut keskittyä erityisesti pakonomaisiin ajatuksiin, jotka toisille eivät merkitse sen kummempia, mutta ahdistavat toisia sietämättömästi.

     Ehkäpä ajassamme on jotakin, joka vahvistaa ajatuksiin liittyviä obsessioita. Ajatuksista on tullut yhä enemmän asia, jonka tulkitsemme ilmaisevan sen, mitä me itse asiassa olemme, hän arvelee.

     Kirjoittaja kertoo menneiden aikojen pyhien taisteluista pahoja ajatuksia vastaan. Silloin ne nähtiin ulkoisen voiman aikaansaannoksina: paholaisen kuiskutuksina ja kiusauksina. Niiden olemassaolo ei ollut vielä syntiä ja niiden torjuminen oli ansiokasta. Paholaisen kanssa taistelivat menestyksellä niin  Ávilan Teresa kuin Martti Luther ja tietenkin Pyhä Antonius.

      ”Pahoja ajatuksia” näyttää olevan lähes kaikilla ihmisillä (96%), mutta vain joillakin ne muodostuvat sietämättömäksi taakaksi. Kirjoittaja ottaa esimerkin äidistä, jota ahdistavat ja kauhistavat ajatukset lapsensa murhaamisesta. Hän ei suinkaan hakua sellaista tehdä, mutta itse ajatuksen olemassaolo saa hänet tuntemaan itsensä pahaksi ja vie jopa itsemurhan partaalle.

      Vastaavia sietämättömiä ajatuksia saattaa ihmisillä olla liittyen seksiin ja erityisesti kiellettyihin suhteisiin. Omatunto saattaa kehittyä niin herkäksi, että se reagoi itse asiassa olemattomiinkin asioihin. Hupaisaa tai ei, ns. Metoo- mediatapahtuma aiheutti herkille sieluille ongelmien kärjistymistä. Olikos sitä tullutkin ajateltua ihan kauheita asioita, joiden kuvottavuudesta media nyt vaahtosi?

      Rakkaus on muuan sellainen asia, jota nykyään vatvotaan loputtomasti: Onko tämä nyt sitä oikeaa rakkautta? Tiedän, että on, mutta tunne vatsassa puuttuu… Olenko aito ja autenttinen, vai simuloinko vain Rakkautta… jne.

      Ehkä nuo jonkin asteisina ovat enemmän tai vähemmän ajattomia ongelmia sen vähän perusteella, mitä naisille suunnatuista rakkausromaaneista tiedän. Patologisuus syntyy niiden muuttuessa obsessioksi

     Mielestäni todella kiinnostavalle alueelle päästään, kun Andersson pohtii erään potilaansa (henkilöllisyys häivytetty) poliittisia ongelmia.

     ”Mä oon vasemmistolainen, siis tosi vasemmalla” kertoo potilas. Sen jälkeen hän alkaa valittaa sopimattomista ajatuksista, jotka tunkevat hänen tajuntaansa. Esimerkki koskee liian suurta maahanmuuttoa.

      ”Jos kerran ajattelen, että konrolloimatonta maahanmuuttoa on tullut liikaa, eikö minun silloin pitäisi olla mukana jossakin toisessa poliittisessa liikkeessä (höra hemma någon annanstans då)?”

”Jos ajattelen niin, olenko yhä vasemmalla? Olenko feikki? Sellainen, joka sanoo oikeita asioita, mutta ei ole sellainen, kuin näyttää olevansa?

      Kyse on siis ajatusrikoksista. ennen pelättiin, ettei oltaisikaan todellisia uskovaisia, nyt sitä, ettei oltaisikaan ”aito” poliittinen ihminen.

      Kyseessä ei ole vain yksityinen häpeä väärästä ajatuksesta, vaan ja ennen muuta sosiaalinen dilemma: ”Jos ajattelen niin, kuulunko yhä joukkoon?”

       Politiikassa, kuten vaikkapa potkupallojoukkueiden kannattajien piirissä joukot sulkevat nykyään toisensa pois. Niiden kannattajat ovat ”faneja” eli ”fanaatikoja”, jotka ylpeilevät anti-intellektuaalisesta joukkohengestään.

        Niin sanottu mustan lampaan efekti on voimassa ja tarkoittaa, että ne, jotka rikkovat ryhmän normeja, tuomitaan ankarammin, kun avoimet vastustajat. Edelliset ovat pettureita.

       Pahoista ajatuksista ei varsinaisen sivistyneen yhteiskunnan piirissä kuitenkaan kenties suoraan tuomita yksilöä, mutta sosiaalisesti hänestä tehdään näkymätön: et ole enää osa meitä.

      Sosiaalinen kuuluvuus johonkin joukkoon ei tapahdu vain (ja tuskin edes ensi sijassa) älyllisellä tasolla, vaan todella myös ruumiillisella (huom. aikakauden muotisana). Se tuntuu vatsassa (vrt. Vihavainen: Haun vatsatuntuma tulokset). Orwell oli hämmästyttävä näkijä).

       ”Poliittinen vatsa reagoi ennen kuin äly ehtii mukaan” toteaa Andersson. Jos assosioidutaan väärään ajatukseen, väärään ihmiseen tai väärään yhteyteen se koetaan vaarallisena, ei älyllisesti, vaan ruumiillisesti. Aivotutkimus osoittaa, että samat alueet aktivoituvat myös fyysistä kipua tunnettaessa.

      Poliittinen ihminen suorittaa koko ajan introspektiota: sopiiko tämä ajatus tähän? Ajattelenko oikein? Joitakin alueita aletaan karttaa, tullaan varovaisiksi, harjoitetaan itsesensuuria. Politiikka ei ole niinkään ajattelun aluetta kuin esittämisen (positionering).

       Andersson ei tuo juuri uutta siihen, minkä Orwell on jo aikoinaan sanonut, mutta hän vetää mukaan psykologiaisa tutkimuksia, jotka osoittavat ja havainnollistavat sosiaalisen paineen merkitystä. Jos joukko avustajia pannaa kertomaan tehneensä tiettyjä selvästi virheellisiä havaintoja, lisääntyy myös koehenkilöiden taipumus tehdä samoin.

       Moraaliposeerauksen merkitys ryhmään kuulumisen osoituksena on epäilemättä suuresti kasvanut viime vuosikymmeninä. Jopa yliopistotasolla, ja kenties juuri erityisesti siellä, on anti-intellektuaalinen reagointi ”väärinajatteluun” tullut normiksi jo noin vuosikymen sitten. Puhun kokemuksesta.

       Aiemmin ainakin historian ja ymmärtääkseni monen muunkin alan seminaarit olivat paikkoja, joissa kaikenkarvainen sumuisa ja hämyisä bullshit (ks. Vihavainen: Haun bullshit tulokset ) ruodittiin ja hylättiin ja jätettiin jäljelle vain kritiikin kestävä aines.

      En ole aikoihin enää sellaisiin osallistunut, mutta mieleen hiipii kaamea ajatus siitä, että ”vatsatuntuma” ratkaisevana argumenttina on yhä enemmän tunkeutunut myös itse tieteentekoon, kuten se on alkanut hallita politiikkaa. Toivottavasti olen aivan väärässä.

     Joka tapauksessa yhä totalitaarisemmaksi muuttuva yhteiskunta ei ainoastaan hyväksy bullshitia, vaan jopa aktiivisesti vaatii sitä. Politiikasssa ei aritmetiikan argumenttejakaan enää hyväksytä, vaan torjutaan ne koko ”meikäläisyyden” moraalisella voimalla.

Rikollisuuden ehkäisyä entisaikaan

Hyvinajattelun kysymyksiä

Motto:

Entisajattelijat epävatsatuntumassa engsosiin

G. Orwell, Vuonna 1984, suom. Raija Mattila 1999

Tartuin taas aikakautemme tärkeimpään klassikkoon ja täytyypä sanoa, että se aina palkitsee lukijansa. Ne, jotka eivät tiedä tai ymmärrä sitä, millaista totalitarismi esimerkiksi Neuvostoliitossa parhaimmillaan oli ja miten hyvin sen ideat menivät kaupaksi suomalaiselle sivistyneistölle, ei tosin ymmärrä Orwellinkaan merkitystä, eikä luultavasti myöskään huomaa, miten vahvasti totalitarismin traditio yhä elää.

Monet Orwellin kirjan aineksista kyllä tunnetaan kaikkialla. Kun läpikotaisin typerä TV-viihdeohjelmaformaatti lanseerattiin, sen nimeksi annettiin Isoveli valvoo, mikä oli todellista Orwellin banalisointia, mutta olihan se jonkinlainen viittaus kulttuurimme klassikon tuntemiseen tai tietämiseen sekin.

 Suhteellisen hyvin tiedetään myös se, että Orwell nosti totalitaarisen kulttuurin yhdeksi keskeiseksi instituutioksi uuskielen (uuspuhe/newspeak), joka pyrki kehittymään kohti maksimaalista primitiivisyyttä. Näin systeemi sai karistettua kansan hartioilta historian.

Uuspuhe oli sekä uudenaikaisen hyvinajattelun väline, että sen tavoite. Ihmisellähän ei saanut eikä ihannetapauksessa edes voinut olla mielessään sellaista välineistöä, jonka avulla hän olisi voinut tehdä ajatuksissaan pahojaan, vajota yhteiskuntakehityksen alemmalle asteelle, jolla entisajattelu toimi ja vallitsi.

Engsos oli vallitsevan järjestelmän nimi, eikä ollut suinkaan yhdentekevää, että sitä kutsuttiin vain ja ainoastaan oikealla nimellään. Mikäli olisi sanottu englantilainen sosialismi, olisi välittömästi avattu tie lukemattomille heresioille.

Avoimeksi olisi jäänyt, oliko vallitseva järjestelmä varmasti ja ihan oikeasti juuri sosialistinen, sillä sekin asia voitiin käsittää niin monella tavalla. Sama koski englantilaisuutta ja tuon sanan perässä seurasikin valtavana laahuksena massoittain kaikkea mahdollista historiallista kuonaa: feodaaliajan epämääräisistä vapauskäsityksistä aina väärinymmärrettyyn nationalismiin ja imperialismiin saakka.

Vatsatuntuma taas tarkoitti ajanmukaisen intelligenssin ylintä astetta, sitä, jossa asioita oli jo alettu käsittää puhtaan vaistomaisesti, nykykielellä sanoen siis suorastaan ruumiillisesti ilman että niistä tarvitsi järkeillä logiikan ja analyyttisen järjen keinoin.

Entisajattelijat olivat tietenkin epävatsatuntumassa engsosiin. Kyseessä oli sinänsä pelkkä truismi, mutta juuri sellaisten loputtomalla toistamisella kaikissa tiedotusvälineissä ja kaikissa mahdollisissa kulttuuri-instituutioissa oli valtava merkitys. Kyseessä oli perusasia. Pelkän massansa voimalla tämä propaganda ja agitaatio osoittivat, että engsos oli voittamaton, koska se oli yhtä kuin totuus.

Engsos oli loputtoman ihmisrakkauden ja vapauden valtakunta, mutta vihollisilleen se oli väistämättä armoton, sillä mitäpä olisi merkinnyt ihmisrakkauden ja vapauden vastaisten ajatusten suvaitseminen?

Jokainen ymmärsi, että suvaitsevaisuus tarkoitti myötäsukaisuutta vain ja ainoastaan virallisen linjan kanssa myötämielisiä ajatuksia kohtaan ja nollatoleranssia niiden vastaisille ja myös niistä riippumattomille - ja siis hallitsemattomille ajatuksille.

Näin olen ainakin itse ymmärtänyt Orwellin uuskielen (uuspuhe/newspeak) aseman ja funktion totalitaarisuuteen pyrkivässä yhteiskunnassa. Ja muistammehan, ettei Orwellin Oseania vuonna 1984 vielä ollut valmis järjestelmä, kuten ei Stalinin Neuvostoliittokaan vuonna 1948 ollut vielä rakentanut kommunismia, vaan vasta alkoi siihen pyrkiä.

Valmista tulisi Oseaniassa  ehkä vasta vuonna 2050. Niinpä oli toistaiseksi välttämätöntä hellittämättä taistella tietoisuuteen jämähtäneitä menneisyyden jäänteitä (ven. perežitki prošlogo) vastaan. Siksi oli yhä uudelleen nostettava hirveä haloo siitä, jos ja sikäli kun havaittiin merkkejä entisajattelusta tai edes tuosta puuttuvasta vatsatuntumasta.

Uuskielen ja hyvinajattelun massiivisesta lanseeraamisesta löytyy toki myös viimeisten parinkymmenen vuoden ajalta loputtomasti esimerkkejä. Riittää kun mainitsee koodisanan PC- poliittinen korrektius. Siihen liittyvää kieltojen ja käskyjen materiaalia on koottu kirjoiksi useimmissa kielissä. Mieleen tulevat ainakin englanti, saksa ja ruotsi. Suomesta en kyllä ole varma.

Silmiinpistävää on se kritiikitön into, jolla tiedotusvälineet ja ainakin meillä myös koko valtakulttuurin laitokset ovat lähes jäännöksettömästi omaksuneet tämän uuden ideologian edistämisen tavoitteekseen. Sananvapaus on tyhjänpäiväinen tai -vielä pahempaa- taantumuksellinen asia silloin, kun taistellaan kaksplushyvän aatteen puolesta, joka tässä tapauksessa on vieläpä ainoa oikea ja siis mahdollinen.

Orwell mainitsee Oseaniassa erityisesti pyrityn siihen, että kansalaiset kehittyisivät niin sanotuiksi ankkapuhujiksi. Tämä merkitsi sellaista puhetta, joka tuli suoraan selkärangasta eikä kaivannut mitään aivoissa tapahtuvaa aktiivisuutta, resonemangia, vanhanaikaista sanaa käyttääkseni. Sellaisessa jalossa yksinkertaisuudessa vasta todella kiteytyi täysin hyvän ihmisen moraalinen ryhti.

 Sanomattakin selvää on, etteivät vanhanaikaiset aatteet, asenteet tai sanat olleet edes mahdollisia silloin, kun ankkapuhujat olivat hommia hoitamassa. Heihin voi aina luottaa.

No, ei tämä nykyinen asiain tila kuitenkaan ainutlaatuiselta 2000-luvun jutulta tunnu. Totalitarismiin pyrkivissä maissa se oli normaalitila kautta 1900-luvun, mutta oliko sillä mitään vastinetta liberalismin periaatteiden nimiin vannovissa maissa, paitsi niiden änkyräpuolueissa?

Kukapa meistä ei itse asiassa olisi tavannut uuspuhujaa tai peräti ankkapuhujaa?

Mutta muutamia Orwellin käsitteitä tuntuu syyttä suotta unohdetun, vaikka juuri nykyään niiden tarkoittamat ilmiöt viettävät todellisia juhlia. Ajatelkaamme nyt vaikkapa käsitettä rikosstoppi.

Rikosstoppi tarkoittaa kykyä pysähtyä ikään kuin vaistomaisesti kulloisenkin vaarallisen ajatuksen kynnykselle. Se merkitsee sitä, ettei ymmärrä analogioita, ettei pysty havaitsemaan loogisia virheitä, että ymmärtää väärin yksinkertaisimmatkin perustelut, jos ne sopivat Engsosia vastaan ja kyllästyy tai kiukustuu jokaiseen ajatuskulkuun, joka lähtee kehittymään kerettiläiseen suuntaan. Rikosstoppi merkitsee siis turvallista typeryyttä.

Mutta -ja tässä ollaan totalitaarisen ajattelun ytimessä- typeryys ei vielä riitä. Oikeauskoisuus sanan täydessä merkityksessä vaatii, että ihminen hallitsee omat mielenliikkeensä yhtä täydellisesti kuin käärmeihminen ruumiinsa.

Tässä sitten tullaan mustavalkoisen käsitteeseen ja kaksoisajatteluun.  Ne ovat vankkoja, ehdollistettuja tekniikoita, jotka turvaavat puhdasoppisuuden monia vaaroja vastaan.

Mustavalkoisuus vihollisen käsissä tarkoittaa röyhkeää valehtelua, mutta omassa käytössä nöyrää auliutta laskea aseensa puolueen edessä. Nykyäänhän puhutaan usein kognitiivisesta dissonanssista ja ilmiö lienee tuttu kaikille.

Mutta tämäkään ei riitä. Puolueen jäsenellä piti olla myös kyky uskoa, että musta tosiaan on valkoista ja suorastaan kyky tietää, että näin oli asia. Samalla sopi unohtaa, että mikään muu oli koskaan edes pälkähtänyt päähän.

Mitäpä sanoakaan. Kyllä Orwell myös meistä ja tämän päivän maailmasta puhuu ja sitä paitsi varsin räävittömästi.

Onkohan kukaan itse asiassa ilmiantanut Orwellin Vuosi 1984-kirjaa valtakuntamme ansioituneille syyttäjäviranomaisille? Vai hyväksymmekö vain passiivisesti se, miten ylimpiä instituutioitamme ja toimihenkilöitämme häpäistään ja vedetään lokaan?