Kulttuurikartta

 

Itä on herkkä asia

 

Erin Meyer, The Culture Map. Decoding how people think, lead, and get things done across cultures. Public Affairs 2014, 277 s.

 

     Luinpa vaihtelun vuoksi erään ns. konsulttikirjallisuuteen kuuluvan opuksen, joka näyttää saaneen positiivista huomiota aina Foreign Affairsia myöten.

       Kirjassa viitataan jossain määrin tieteellisiin tutkimuksiin kansainvälisestä kommunikaatiosta ja kulttuurieroista, mutta pääasiassa nuori bisnesajattelun professori perustaa omille havainnoilleen, joista esitetään aika viihdyttäviä anekdootteja.

      Kun liikutaan tällaisella alueella, ei kannata odottaa kvantitatiivisen lähestymistavan vievän kovin kauas, mutta toisaalta liikkeenjohdon konsulttien maailmassa taustalla ovat suret rahalliset arvot ja paine saavuttaa paikkansapitäviä ja siis hyödyllisiä tulksia on suuri.

      Otin otsikkoon venäläisen sananparren, ”Itä on herkkä/hieno/hienovaraisuutta vaativa asia”: vostok- delo tonkoje. vaika kirjassa puhutaan paljon muustakin kuin idästä. Se kuitenkin edustaa yllättävän erilaista kulttuuria.

      Venäläiset ovat aikojen kuluessa joutuneet yhä uudelleen tekemisiin idän kanssa ja paine sen ymmärtämiseen on ollut suuri jo Kultaisen Ordan ajoista saakka ja on tänäkin päivänä.

      Tämä kirja toki on amerikkalaisen, ranskalaisen kansa avioituneen naisen tekemä, mutta kyllä siinä pyritään asettamaan pakalleen myös monia muita maita, niiden joukossa Venäjä. Suomikin vilahtaa joskus, mutta sitä ei käsitellä systemaattisesti.

     Otsikossa puhutaan ”kulttuurien kartasta”, Sellainenhan on laadittu tunnetussa World Wide Survey- projektissa, mutta kirjassa ei sellaisen laatimiseen itse asiassa edes pyritä. Sen sijaan kyllä haarukoidaan kulttuurien välisiä suhteellisia eroja eri asioissa ja asetetaan niitä järjestykseen janoille.

      Asiat, joiden suhteen vertailua tehdään ovat kommunikaatio, evaluaatio, vakuuttaminen, johtaminen, päättäminen, luottaminen, erimielisyys ja aikatauluttaminen.

      Kommunikaation kohdalla olennainen ulottuvuus on sen suorasukaisuuden aste. Niin sanotuissa matalan kontekstin kulttuureissa asiat pyritään sanomaan mahdollisimman yksiselitteisesti ja siten myös ymmärretään. Korkean kontekstin kulttuureissa taas kaikki on asetettava kontekstiinsa ja voidaan käsitä monella tavoin. Vastuu ymmärtämisestä jää kuulijalle.

      Tässä kirjassa korkean kontekstin kulttuureita ovat yleensä itämaat, esimerkiksi Kiina ja Japani. Matalan kontekstin maita taas ovat USA, joka on tässä aivan omaa luokkaansa, ja muutkin anglosaksiset maat, vaikka etäisyys USA:n ja Englannin (understatement!) välillä on merkittävä. Myös esimeriksi Suomi kuuluu thän ryhmään. Ranska ja Venäjä ovat lähempänä Japania ja Kiinaa kuin USA:ta.

     Kirjoittaja esittää asiasta tarinan, jossa vieraalta kysytään, haluaako hän syödä. Vieras vastaa kieltävästi, mutta sitä ei saa ottaa tosissaan, jos kyse on korkea  kontekstin kulttuurista tulleesta vieraasta.

      Vasta kolmannella kerralla asian voi uskoa. Itse jouduin kulttuurien välisen kommunikaatiokatkon uhriksi kerran Hämeessä, jossa emäntä oli kattanut kahvipöydän ja kysyi, maistuisiko kahvi. Kieltäydyin tietysti kursaillen, vaikka hekumoin jo samalla kuuman kahvin ja vehnäsen maistamisen odotuksessa, mutta emäntä totesi ykskantaan, että eipä nyt sitten, enkä kehdannut enää ruveta asiaa korjaamaankaan.

      Savolaisena uskoin, että kuulija tuntee vastuunsa eikä usko helppohintaista kieltäytymistäni, vaan opastaa vieraat pöytään, mutta niin ei sitten käynytkään.

     Vastaava tarina saattaisi tapahtua vaikkapa kiinalaisen ja amerikkalaisen välillä, mutta on tietenkin  ymmärrettävä, etteivät kulttuurit mitään monoliittejä ole. Poikkeamia on joka suuntaan, mutta kirjoittaja esittää, että kun tietyn kulttuurin eri tapaukset otetaan Gaussin käyrälle, on käyrän huippu eri kulttuureissa eri asemassa jonkin asian vallitsevuutta osoittavalla janalla ja tässä mielessä ne voidaan asettaa myös keskinäiseen järjestykseen.

    Asian voi uskoa, tosin tuo Gaussin käyrä niistä lukemattomista tapauksista jää fiktiiviseksi ainakin useimmissa kirjoittajan esittämissä tapauksissa, mutta, kuten sanottu, eivät ne vailla mielenkiintoa ole. Varsinaisesti kunnolla tutkittu on ainakin Geert Hofsteden teoria vallan etäisyydestä.

      Tämä mittaa myös päätöksenteon hierakkisuutta, jossa johtavia maita ovat Kauko-Idän maat ja esimerkiksi Nigeria. Siltä suunnalta löytyy Venäjäkin. Egalitaarista johtamista sen sijaan edustavat pohlismaat, Hollanti ja Australia. USA sijaitsee tässä suhteessa hieman janan keskikodasta vasemmalle (egalitarismin suuntaan).

     Korkean hierakian maissa johtaja saa enemmän tai vähemmän yli-inhimillisen roolin, häneltä odotetaan aina valmiita vastauksia ja häntä on toteltava ilman kyselyjä. Hierarkian portaita ei myöskään saa sivuuttaa, mikä lienee monille tuttua armeijan opetuksista.

     Kulttuurit eroavat monessa suhteessa ja yksi kaikkien tuntema on aikakäsitys. Euroopassa se on lineaarinen, vaikka Etelä-Euroopassa sallitaan suuremmat toleranssit kuin pohjoisessa. Latinalaisessa Amerikassa tilanne on sen sijaan aivan toinen, mikä on stereotyyppistä ja siksi myös pitää tietyissä rajoissa paikkansa kuten useimmat stereotyypit.

     Kulttuurien ulottuvuudet saattavat kuitenkin olla sangen yllättäviä niille, jotka erehtyvät tekemään köykäisiä johtopäätöksiä. Asiaa valaisee Israelin ja Venäjän vertailu.

      Molemmat ovat kommunikaatiossa suhteellisen korkean kontekstin maita ja niissä annetaan suoraa negatiivista palautetta tarpeen tullen. Molemmissa luottamus perustuu henkilösuhteisiin eikä tehtävään ja molemmissa erimielisyys osoitetaan konfrontaatiolla. Venäjällä perusteleminen aloitetaan periaatteista, ja Israelissa taas käytännöstä. Israelissa ollaan myös egalitaarisia ja Venäjällä hierakkisia

     En tiedä, miten paljon suuri muuttovirta Venäjältä Israeliin on asioita muuttanut, eikä kirja kerro tarkemmin, mihin aikakauteen sen käsitykset perustuvat.

     Muuan kiinnostava tapaus ovat Kiinan ja Japanin kulttuurierot kirjan kuvaamissa asioissa. Kuten on todettu, monessa suhteessa ne sijaitsevat samalla suunnalla kulttuurisilla jatkumoilla. Kuitenkin esimerkiksi aikakäsityksen suhteen Japani on hyvinkin ”pohjoismainen”, kun taas Kiina kuuluu ”joustavan ajan” maihin. Japanissa myös päätökset ovat konsensuaalisia, kun taas Kiinassa hierakkisia

     Kuten sanottu, kirjaa on suositeltu monien arvovaltaisten tahojen toimesta ja ainakin se on melko viihdyttävästi kirjoitettu. Uskaltaisin arvella, että siitä voi myös aikamme globalisoituvassa maailmassa olla käytännön hyötyä.