Ritareita ja rotareita

 

Hiearkioiden Venäjä

 

Christopher Hurley, Russian Orders, Decorations and Medals under the Monarchy.  Including a  Historical résumé and Notes. Harrison and Sons, s.a. (1934/1985). Foreword by Nikita, Prince of Russia

       Pietari Suuri oli yrittänyt tehdä maastaan maailman meritokraattisimman valtion ja vähäksi aikaa siinä onnistuikin. Hänen maassaan kukaan ei saanut nousta johtavaan asemaan pelkän sukuperänsä avulla. Kaikki ylennykset oli ansaittava, määräsi tsaari ja näytti itse esimerkkiä. Hänen lähin miehensä, ruhtinaaksi nostettu Menšikovkin oli entinen piirakanmyyjä Moskovasta.

      Ennen pitkää tuloksena kuitenkin paradoksaalisesti oli äärimmäisen byrokraattinen valtio, jossa jokainen tiesi asemansa ja alistussuhteensa yhtä hyvin kuin armeijassa. Itse asiassa se aina näkyikin uniformussa, joiden määrä Venäjällä yleensä hämmästytti vierailijoita, kuten Juhani Ahoa vielä 1800-luvun lopulla.

     Venäjä ei olut suinkaan ainoa maa, jossa oli säädetty rankijärjestys. Sellainen oli meilläkin, mutta sen merkitys oli vähäpätöinen ja lähinnäs seremniallinen. Venäjällä ranki -tšin- oli kirjaimellisesti kirjoitettu ihmisen päälle ja näkyi jo kauas.

     Neljätoistaluokkainen rankijärjestys eli arvoasteluettelu käsitti kaikki virat vänrikistä ja ylioppilaasta kansleriin eli ulkoministeriin (ks. Vihavainen: Haun rankijärjestys tulokset ).

      Kaiken perustana olivat sotilasarvot, joihin verrattiin myös siviiliarvoja ja hoviarvoja. Hengellisen hierarkian arvoasteet olivat nekin olennaisen tärkeitä ja nekin edellyttivät erilaisia eri arvoluokille erilaisia puhuttelumuotoja (teidän korkeahurskautenne jne.), mutta ne olivat asia erikseen eivätkä sotilasarvoihin verrattavia.

      Nuo erilaiset puhuttelumuodot olivat tärkeitä. Vasta vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen alettiin armeijassa ”herroitella”, mikä vanhan liiton miesten silmissä oli sietämätöntä egalitarismia. Valkoisessa armeijassa ja emigraatiossa sentään olivat vanhat ”korkeajalosukuisuudet” kunniassa.

      Suomen vanhassa väessäkin oli opittava puhuttelemaan upseereita venäjäksi ja ymmärrettävästi sanat sellaiset kuin ”Vaše vysokoblagorodije”, tuottivat maalaispojille vaikeuksia, kuten Ilmari Kianto upseerinuraltaan muistelee.

       Pietari oli halunnut hävittää perinnöllisen jalosukuisuuden tuoman ansiottoman eriarvoisuuden, mutta se tuli takaisin kuin vieteriukko: nyt miehistön oli kutsuttava vänrikkiökin puhuttelusanoilla ”Tiedön jalosukusuuteenne” (vaše blagorodije). Hänet jopa myös laskettiin hyenkilökohtaiseen aateliin, joten tuo suvun ”jalous” ei periytynyt.

     Mutta kyllä perinnöllinen aateluuskin voitiin hankkia kyvykkyyden osoituksilla, kun oli päästy nousemaan 14. arvoasteesta aina seitsemänteen (eversti, kollegineuvos). Muualla tällaista automaattia ei ollut.

      Vanhojen sukujen perinnölliset etuoikeudet oli ennen pitkää taas pakko tosiasiana tunnustaan ja ne jäivät de facto kaikkialla vaikuttavaksi periaatteeksi. Niille myönnettiin myös virallinen erityisasma tietyissä yhteyksissä, muun muassa kunniamerkeissä. Aatelittomat eivät voineet saada niistä kaikkia.

       Käsillä oleva pikku kirja on varustettu alkusanoilla, joiden kirjoittaja tituleeraa itseään nimikkeellä ”Prince of Russia”.

     Kyseessä on ilmeisesti hyvin harvinaiseksi historiassa jäänyt titteli, joka tässä tapauksessa kuului suuriruhtinas Aleksanteri Mihailovitšin pojalle, Nikitalle, joka oli isänsä tavoin onnistunut pakenemaan länteen ja eleli aluksi sukulaistensa hoivissa hovielämää, mutta ansaitsi lopulta leipänsä opettamalla venäjää Yhdysvaltojen armeijassa toisen maailmansodan jälkeen.

      Hänen isänsä suuriruhtinas Aleksanteri Mihailovitš oli viimeisen keisarin serkku ja sangen intelligentti ja kyvykäs upseeri, joka muun muassa toimi Venäjän lentoaseen ensimmäisenä komentajana.

      Hänen mustelmansa, jotka suomennettiin jo 1930-luvulla, ovat erittäin kiinnostavat. Englanniksi ensimmäisen osan nimi on ”Once a Grand Duke” ja seuraava, emigraatioaikaa käsittelevä on nimeltään ”Always a Grand Duke”.

       Siinä oli mukana hieman englantilaista sanaleikkiäkin, mutta joka tapauksessa hän ei käyttänyt titteliä ”Prince”, eli pelkkä ”ruhtinas”. Ehkäpä Nikitan titteli sen sijaan olisi suomennettava ”Venäjän ruhtinas”. Aleksanteri III:n tyttärenpoikana äidin puolelta ja Nikolai I:n pojanpojanpoikana isän puolelta hänellä oli myös ambitioita Venäjän hallitsijaksi.

      Mutta ei siitä sen enempää. Venäjän ritarikuntien historia sinänsä on hyvin tunnettu, eikä niitä ole kovin monta. Tiedot löytyvät helposti wikipediasta, eivätkä tässä kirjassa olevat pari huolimattomuusvirhettä herätä sitä kohtaan erityistä luottamusta. Ilman arkistoja se onkin aikoinaan kirjoitettu.

       Joka tapauksessa tämä pikku kirja kirjoitettiin aikana, jolloin noiden Venäjän ritarikuntien uskottiin kadonneen ikuisiksi ajoiksi, mutta niinhän eii tapahtunut.

       Jo Leninin aikana, jolloin arvomerkit oli armeijastakin poistettu ja upseerinarvotkin korvattu niitä tosiasiallisesti vastaavilla erilaisilla ”komentajan” titteleillä, otettiin käyttöön jo ensimmäiset uudet kunniamerkit. Stalinin aikana entinen egalitaristinen poseeraus heitettiin sitten jo tykkänään yli laidan ja palautettiin vanhat muodot kultakaluunoista lähtien.

      Nyt riitti jälleen myös ritarikuntia, joista korkein oli kultaisen tähden ritarikunta (Orden Zolotoj Zvezdy), johon liittyi Neuvostoliiton (myöhemmin Venäjän Federaation) sankarin arvo ja joita marsalkka Žukov keräsi peräti viisi kappaletta. Saman teki sittemmin myös Brežnev, mutta sille naurettiin yleisesti.

      Saman niminen ritarikunta on myös Ukrainassa ja tuo kantajalleen ”Ukrainan sankarin” arvon.

      Joka tapauksessa Stalinin aikana vanhat tsaarin ajan sotapäälliköt nousivat arvoonsa ja omat kunniamerkkinsä perustettiin niin marsalkka Kutuzoville, amiraaleille Nahimov ja Ušakov, kuin myös generalissimus Suvoroville, lisäksi oli Työn Punaista lippua ja muuta aatteellista.

       Putinin aikana henkiin on herätetty myös useimmat keisarivallan aikaiset ja kerran jo haudatut ritarikunnat, niin Pyhän Andreas Ensinkutsutun (korkein),  Aleksanteri Nevskin kuin Georgios Voittajan (Pyhän Yrjön)ja vielä ”Pyhän Suurmarttyyri Katariinan” (Jekaterina) ritarikunnat (ordena).

Uudempien joukosta mainittakoon Gagarinille nimetty, ”Sotilaallisista ansioista”, ”Työuljuudesta”, ”Ansioista kulttuurin ja taiteen alalla”, ”Rohkeudesta”,  ”Kunnian ritarikunta” (Orden potšota), sekä Ystävyyden kunniamerkki(orden), joka voidaan antaa myös ulkomaalaisille. Neuvostoaikana se oli nimeltään ”kansojen ystäyyyden kunniamerkki”.

       Vanhaan on siis palattu ja nykyoloissa on ehkä erityisesti huomattava Pyhän Yrjön ritarikunta, jonka ristin saa vain taistelukentällä osoitetusta urheudesta ja jonka kaikki ovat aina joutuneet aloittamaan neljännestä luokasta, minkä myös Mannerheim ansaitsi ja oli asiasta erityisen ylpeä.

      Tässä kirjassa on myös luettelot eri ritarikuntien ”pääsymaksuista” ja niihin kuuluvista eläkkeistä. Sellainen seurasi lähes jokaisen ritarikunnan jäsenyydestä, jopa Pyhän Annan alimmista asteista, jollaisia suomalaisillekin virkamiehille myönnettiin runsaasti.

      Varsin erikoinen on Venäjän valtiolle siirtyneiden puolalaisten ritatikuntien tarina. Valkoisen Kotkan ritarikunta oli perustettu peräti vuonna 1325, kun Puolan kuningas Vladislavin poika meni naimisiin Liettuan ruhtinattaren kanssa. Sen tunnus oli ”Pro fide, Rege et Lege” eli uskon, hallitsijan ja lain puolesta. Sattumoisin kaikki nuo olivat Venäjällä erilaisia kuin Puolassa.

     Ritarikunta hävisi Puolan hävitessä kartalta vuonna 1795, mutta Napoleon, joka perusti vuonna 1807 Varsova herttuakunnan, herätti sen henkiin. Aleksanteri I jakoi sitä sitten puolalaiselle alamaisilleen.

      Puolan vuoden 183i kapinan jälkeen Nikolai I teki siitä venäläisen ritarikunnan ja Puolan uudelleensyntymisen jälkeen siitä tuli taas puolalainen ritarikunta.

       Tässä kirjassa on jonkin verran hyödyllistä tietoa näistä asioista yhteen koottuna, mutta toki venäläisen wikipedian ja googlen käyttäjä pääsee pitkälle ilman sitäkin.

       Minusta erityisen kiinnostavaa on tuo myös ritarikuntien historiassa ilmenevä Venäjän historialle niin tyypillinen etatismi ja hierarkioiden korostaminen. Sehän näkyy myös jokapäiväisessä elämässä, kuten sikäläisessä johtamistavassa (vrt. Vihavainen: Kulttuurikartta).

       Paradoksaalisesti jopa sosialismi, jonka luultiin merkitsevän ennen muta tasa-arvon maksimaalista lisäämistä, synnyttikin Venäjällä mahtavan ja jäykän hierarkian, joka näytti kuuluvan suorastaan eri vuosisadalle, kuin länsimaisen demokratianm1900-luvulla yhä kasvava egalitarismi.

       Ritarikunnat ovat olleet lähinnä miesten kerhoja, joissa kulttuurin leikkiaines on saanut ilmauksensa (vrt. Vihavainen: Haun leikkivä ihminen tulokset ). Toki nuo ritarikunnat ovat olleet ennen muuta fiktiivisiä yhteisöjä, mutta kyllä niillä kokouksiakin on ollut.

     Suomalaisetkin Yrjönristin ritarit kävivät 1800-luvun lopulla Talvipalatsissa tapaamassa vanhoja kollegoitaan, kuten tuon ajan lehdissä kerrottiin. Vaikka Suomen separatismi oli jo emämaan lehdistön propagandakeskityksen kohteena, kollegat suhtaituivat entisellä sympatialla suomalaisiin kollegoihin.

       Kuten esimerkiksi Mannerheimin esimerkki osoittaa, lojaalisuus saattoi suomalaisellakin puolella olla rikkumatonta niin kauan kuin sen kohde yksinvaltiaan hahmossa oli olemassa.

       Mitä tulee naisten kunniamerkkeihin, sellaisen perusti jo Pietari Suuri, jonka puoliso ”tšuhonka” Katariina seurasi häntä Turkin sodan rintamalle ja auttoi hänen armeijaansa pääsemään uhkaavasta katastrofista luovuttamalla kaikki korunsa (mahtoi ollakin melkoinen kokoelma) lahjuksiksi suurvisiirille.

      Tuon ritarikunnan nimi oli Pyhän Kartariinan ritarikunta, jonne otettiin vain naisia ja sen tunnuksena olii ”Za ljubov i otetšestvo” -Rakkaudesta isänmaahan. Kirjaimellisestihan se on ”Rakkaudesta ja isänmaasta”, mutta ilmaus on ymmärrettävä latinan kielen hendiadyoinin tapaan, näinhän tapahtuu joskus myös esimerkiksisaksan kielessä.

       Kuten huomasimme, se on jälleen olemassa.