Vastavakoilu
iski
Seppo Konttinen,
Kari Vitie, Punainen lanka. Mediapinta 2026, 196 s.
Suomalaisten saavutukset radiotiedustelussa
ja koodinmurtajina toisen maailmansodan aikana olivat tunnetusti hyvät ja tähän
toimintaan panostettiinkin paljon. Sodan päättyessä tiedustelumiehet ja -naiset
aineistoineen siirrettiin aluksi Ruotsiin ns. Stella Polaris-operaatiossa ja moni
jatkoi sitten matkaansa mikä minnekin. Alan suuri kehittäjä Reino Hallamaa
ryhtyi viljelemään kukkia Málagassa.
Venäläisten kiinnostusta asiaan lisäsi
se, että monet tiedustelijoista olivat venäläistä syntyperää ja Neuvostoliitto
piti heitä sen vuoksi ”ominaan” tai pikemmin entisinä ominaan ja siis
pettureina. Ns. Leinon vangit saivat tuomionsa ”neuvostovastaisesta toiminnasta”,
vaikka olivat Suomen kansalaisia.
Raja-Karjalasta kotoisin olevien, ortodoksista
uskoa tunnustavien henkilöiden nimet olivat Suomen itsenäistyessä kauttaaltaan venäläisiä.
Useimmiten he eivät toki osanneet venäjää sen enempää kuin ne monet
suomalaiset, joiden sukunimet olivat ruotsalaisia ja joiden etunimet aina
kirjoitettiin kirkonkirjoihin ruotsalaisessa muodossa.
Suurvalloilla on ollut oma tapansa
kirjata alamaisensa ja kautta koko laajan Venäjän imperiumin sen useimpien
alamaisten nimi oli virallisesti aina venäläisessä muodossa, vaikka he eivät
olisi osanneet tuota kieltä sanaakaan tai käyttäneet virallista nimeään.
Alueiden itsenäistyessä merkit vanhasta
alistussuhteesta on usein haluttu hävittää ja nimet on muutettu kunkin asianomaisen
kansallisuuden käyttämään muotoon.
Käkisalmesta lähtöisin oleva Arseni Poljakov
(vanhan kirjoitustavan mukaan Poljakoff) oli aikanaan muuttanut Pietariin ja
todella myös omaksunut kielekseen venäjän. Vallankumousvuonna perhe katsoi
paremmaksi siirtyä turvallisempiin maisemiin ja muutti takaisin Suomeen.
Suomessa sukunimi muutettiin muotoon Palko
ja Arsenin pojasta Juri Poljakoffista tuli Yrjö Palko. Vastaavia nimenmuutoksia
venäläismuotoisesta suomalaiseksi oli maailmansotien välisenä aikana jopa tuhansia
ja ruotsalaisesta suomalaiseksi tietysti vielä paljon enemmän (ks. Vihavainen: Haun
sukunimet tulokset).
Nimenmuutoksessa ei siis ollut mitään
kummallista. Suomalainen sukunimi joka tapauksessa sopi paremmin nuoren
itsenäisen Suomen puolustusvoimissa palvelevalle ja sinnehän Palkokin siirtyi
leipäänsä tienaamaan. Mainittakoon, että venäläisiä tuli saman työnantajan palvelukseen
enemmänkin, muun muassa lentäjiksi.
Palko oli matemaattisesti lahjakas ja kouluttautui
radiotiedustelijaksi ja koodinmurtajaksi. Itse asiassa hän kuului tämän alan
uranuurtajiin ja vaikutti vielä sodan jälkeen ns. Viestikoelaitoksen järjestämisessä.
Sehän tuli koko kansalle tutuksi, kun yli-innokkaat journalistit tekivät siitä
jutun Helsingin Sanomiin ja joutuivat sen takia leivättömän pöydän ääreen.
Joka tapauksessa radiotiedustelu saavutti
sodan aikana merkittäviä menestyksiä ja sen palveluksia arvostettiin myös
aseveljen taholla. Taitureiksi kehittyneet tiedustelumiehet oppivat lukemaan nopeasti
salasanomia ja tunnistivat naapurin ”titarit” jo ns. käsialastaan.
Toiminta oli tietenkin erittäin salaista
ja sodan jälkeen sitä sovellettiin myös liittoutuneiden valvontakomissioon. Se
oli laitonta, kuten myös asekätkentä, mutta erittäin tarpeellista. Kukaan ei
voinut tietää, mihin naapuri valmistautui ja kyky ennakointiin on puoli
selviämistä.
Yllättävää kyllä, Neuvostoliitto
käyttäytyi Suomessa korrektisti, mitä tuskin voi muista maista sanoa. Tietenkin
se myös harjoitti vakoiluksi nimitettävää tiedustelun lajia, mutta niinhän
suomalaisetkin tekivät. Se oli normaalia, mutta siitä ei saanut jäädä kiinni.
Yrjö Palkon poika Veikko seurasi isänsä jälkiä
tiedustelumiehenä, mutta erifirmassa. Puolustusvoimien sijasta hän palveli
Suojelupoliisissa, joka perinteisesti oli huonoissa väleissä armeijan
kollegoidensa kanssa.
Veikon erikoisalaksi kehittyi vastavakoilu,
venäläisten agenttien paljastaminen. Tämä vaati paljon tylsää rutiinityötä, kuten
esimerkiksi epäiltyjen varjostamista vanhojen ohranan agenttien tapaan. Dokumenteista
oli myös kaivettava esille kaikki mahdollinen tieto, jotta saataisiin myös
keksityt henkilöllisyydet paljastetuiksi.
Sellaisia löytyikin ja muutaman tarina
on jo alan harrastajien yleisesti tuntema. Ulkopuolisesta on kuitenkin hieman
outoa, että tuollaisten valehenkilöllisyyksien luomiseen uhrattiin niin paljon
vaivaa, vaikka he sitten näyttävät olleen sellaisissa asemissa, että he tuskin
saattoivat saada haltuunsa mitään arvokasta tietoa.
On tietenkin mahdollista, että suunnitelmat
tähtäsivät paljon pitemmälle. Sikäli kuin voi päätellä, saadut tiedot joka
tapauksessa olivat aika vaatimatonta tasoa esimerkiksi tieteellis-teknisellä puolella,
jonka kautta pyrittiinkin usein luomaan suhteita rapakon taakse. Poliitikkojen
ns. kotiryssäjärjestelmä oli jo toista. Sen avulla saatettiin päästä sisälle
korkeimman tason ajatteluun ja jopa toimintaan.
Veikko Palko käräytti useita vakoojia ja
toimitti heille paluulipun Vainikkalan kautta takaisin Moskovaan. Todella
suuret kalat olivat kuitenkin asia erikseen. He seurustelivat avoimesti tai ainakin
puoliavoimesti jopa korkeimpien päättäjien kanssa. Itse asiasa ”kotiryssästä”
tuli jopa jonkinlainen statusasia, joka osoitti, miten merkittävä tämä tai tuo
henkilö oli.
Vastavakoilija Palko siirtyi sitten
aikanaan eläkkeelle, mutta ei malttanut jättää vanhaa työtään, josta nyt tuli
harrastus. Kun Palko sitten sattui voittamaan Eurojackpotissa 61 miljoonaa
euroa, hän sijoitti osan rahoistaan säätiöön, joka tuki tuota
vastavakoilutoimintaa.
Heikko kohta asiassa oli, ettei eläkkeelle
siirtyneelle vastavakoilijalle olisi saanut antaa salaiseksi merkittyä
materiaalia. Palko ja ilmeisesti jokunen muukin sitä kuitenkin saivat ja säilyttivät
kotonaan. Vastaavastihan tunnettu EU:n tiedustelupäällikkö, amiraali Alafuzoff
säilytti materiaalia kodissaan ja sai ehdottoman vankeustuomion.
Nämä asiat tulivat viranomaisten tietoon
ja luultavaa on, mettä se tapahtui venäläisten suosiollisella myötävaikutuksella.
Palkon tapaus antoi aiheen oikeusjuttuun, jossa Supon päällikkökin ryvettyi.
Palko itse oli jo kuollut, mutta hänen rahojensa turvin tehtyä toimintaa
alettiin setviä tavalla, joka on maallemme yhtä tyypillistä kun se olisi
monelle muulle maalle epätyypillistä.
Tämän asian jutun paljastajat tietenkin
ymmärsivät, ellei se sitten tapahtunut Helsingin Sanomien toimesta.
Epäilemättä lain noudattamisen
valvominen on oikeusvaltion kannalta tärkeää. Toivoa sopii, että se ei muutu
itsetarkoitukselliseksi toiminnaksi, jota maamme vahingoittamiseen pyrkivät
tahot sitten käyttävät hyväkseen.
Koko Veikko Palkon tarina on sangen
kummallinen ja kirjoittajat ovat kytkeneet siihen monia sellaisia nimiä, jotka
ehkä mieluummin olisivat halunneet jäädä mainitsematta. Huhujen mukaan kirjan
julkaiseminenkin uhkasi jäädä tapahtumatta kustantajan säikähdettyä mahdollisia
oikeustoimia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.