Vakoilun maailmasta

 

Vastavakoilu iski

 

Seppo Konttinen, Kari Vitie, Punainen lanka. Mediapinta 2026, 196 s.

 

     Suomalaisten saavutukset radiotiedustelussa ja koodinmurtajina toisen maailmansodan aikana olivat tunnetusti hyvät ja tähän toimintaan panostettiinkin paljon. Sodan päättyessä tiedustelumiehet ja -naiset aineistoineen siirrettiin aluksi Ruotsiin ns. Stella Polaris-operaatiossa ja moni jatkoi sitten matkaansa mikä minnekin. Alan suuri kehittäjä Reino Hallamaa ryhtyi viljelemään kukkia Málagassa.

       Venäläisten kiinnostusta asiaan lisäsi se, että monet tiedustelijoista olivat venäläistä syntyperää ja Neuvostoliitto piti heitä sen vuoksi ”ominaan” tai pikemmin entisinä ominaan ja siis pettureina. Ns. Leinon vangit saivat tuomionsa ”neuvostovastaisesta toiminnasta”, vaikka olivat Suomen kansalaisia.

        Raja-Karjalasta kotoisin olevien, ortodoksista uskoa tunnustavien henkilöiden nimet olivat Suomen itsenäistyessä kauttaaltaan venäläisiä. Useimmiten he eivät toki osanneet venäjää sen enempää kuin ne monet suomalaiset, joiden sukunimet olivat ruotsalaisia ja joiden etunimet aina kirjoitettiin kirkonkirjoihin ruotsalaisessa muodossa.

        Suurvalloilla on ollut oma tapansa kirjata alamaisensa ja kautta koko laajan Venäjän imperiumin sen useimpien alamaisten nimi oli virallisesti aina venäläisessä muodossa, vaikka he eivät olisi osanneet tuota kieltä sanaakaan tai käyttäneet virallista nimeään.

       Alueiden itsenäistyessä merkit vanhasta alistussuhteesta on usein haluttu hävittää ja nimet on muutettu kunkin asianomaisen kansallisuuden käyttämään muotoon.

      Käkisalmesta lähtöisin oleva Arseni Poljakov (vanhan kirjoitustavan mukaan Poljakoff) oli aikanaan muuttanut Pietariin ja todella myös omaksunut kielekseen venäjän. Vallankumousvuonna perhe katsoi paremmaksi siirtyä turvallisempiin maisemiin ja muutti takaisin Suomeen.

     Suomessa sukunimi muutettiin muotoon Palko ja Arsenin pojasta Juri Poljakoffista tuli Yrjö Palko. Vastaavia nimenmuutoksia venäläismuotoisesta suomalaiseksi oli maailmansotien välisenä aikana jopa tuhansia ja ruotsalaisesta suomalaiseksi tietysti vielä paljon enemmän (ks. Vihavainen: Haun sukunimet tulokset).

      Nimenmuutoksessa ei siis ollut mitään kummallista. Suomalainen sukunimi joka tapauksessa sopi paremmin nuoren itsenäisen Suomen puolustusvoimissa palvelevalle ja sinnehän Palkokin siirtyi leipäänsä tienaamaan. Mainittakoon, että venäläisiä tuli saman työnantajan palvelukseen enemmänkin, muun muassa lentäjiksi.

       Palko oli matemaattisesti lahjakas ja kouluttautui radiotiedustelijaksi ja koodinmurtajaksi. Itse asiassa hän kuului tämän alan uranuurtajiin ja vaikutti vielä sodan jälkeen ns. Viestikoelaitoksen järjestämisessä. Sehän tuli koko kansalle tutuksi, kun yli-innokkaat journalistit tekivät siitä jutun Helsingin Sanomiin ja joutuivat sen takia leivättömän pöydän ääreen.

       Joka tapauksessa radiotiedustelu saavutti sodan aikana merkittäviä menestyksiä ja sen palveluksia arvostettiin myös aseveljen taholla. Taitureiksi kehittyneet tiedustelumiehet oppivat lukemaan nopeasti salasanomia ja tunnistivat naapurin ”titarit” jo ns. käsialastaan.

       Toiminta oli tietenkin erittäin salaista ja sodan jälkeen sitä sovellettiin myös liittoutuneiden valvontakomissioon. Se oli laitonta, kuten myös asekätkentä, mutta erittäin tarpeellista. Kukaan ei voinut tietää, mihin naapuri valmistautui ja kyky ennakointiin on puoli selviämistä.

       Yllättävää kyllä, Neuvostoliitto käyttäytyi Suomessa korrektisti, mitä tuskin voi muista maista sanoa. Tietenkin se myös harjoitti vakoiluksi nimitettävää tiedustelun lajia, mutta niinhän suomalaisetkin tekivät. Se oli normaalia, mutta siitä ei saanut jäädä kiinni.

      Yrjö Palkon poika Veikko seurasi isänsä jälkiä tiedustelumiehenä, mutta erifirmassa. Puolustusvoimien sijasta hän palveli Suojelupoliisissa, joka perinteisesti oli huonoissa väleissä armeijan kollegoidensa kanssa.

       Veikon erikoisalaksi kehittyi vastavakoilu, venäläisten agenttien paljastaminen. Tämä vaati paljon tylsää rutiinityötä, kuten esimerkiksi epäiltyjen varjostamista vanhojen ohranan agenttien tapaan. Dokumenteista oli myös kaivettava esille kaikki mahdollinen tieto, jotta saataisiin myös keksityt henkilöllisyydet paljastetuiksi.

       Sellaisia löytyikin ja muutaman tarina on jo alan harrastajien yleisesti tuntema. Ulkopuolisesta on kuitenkin hieman outoa, että tuollaisten valehenkilöllisyyksien luomiseen uhrattiin niin paljon vaivaa, vaikka he sitten näyttävät olleen sellaisissa asemissa, että he tuskin saattoivat saada haltuunsa mitään arvokasta tietoa.

       On tietenkin mahdollista, että suunnitelmat tähtäsivät paljon pitemmälle. Sikäli kuin voi päätellä, saadut tiedot joka tapauksessa olivat aika vaatimatonta tasoa esimerkiksi tieteellis-teknisellä puolella, jonka kautta pyrittiinkin usein luomaan suhteita rapakon taakse. Poliitikkojen ns. kotiryssäjärjestelmä oli jo toista. Sen avulla saatettiin päästä sisälle korkeimman tason ajatteluun ja jopa toimintaan.

       Veikko Palko käräytti useita vakoojia ja toimitti heille paluulipun Vainikkalan kautta takaisin Moskovaan. Todella suuret kalat olivat kuitenkin asia erikseen. He seurustelivat avoimesti tai ainakin puoliavoimesti jopa korkeimpien päättäjien kanssa. Itse asiasa ”kotiryssästä” tuli jopa jonkinlainen statusasia, joka osoitti, miten merkittävä tämä tai tuo henkilö oli.

      Vastavakoilija Palko siirtyi sitten aikanaan eläkkeelle, mutta ei malttanut jättää vanhaa työtään, josta nyt tuli harrastus. Kun Palko sitten sattui voittamaan Eurojackpotissa 61 miljoonaa euroa, hän sijoitti osan rahoistaan säätiöön, joka tuki tuota vastavakoilutoimintaa.

       Heikko kohta asiassa oli, ettei eläkkeelle siirtyneelle vastavakoilijalle olisi saanut antaa salaiseksi merkittyä materiaalia. Palko ja ilmeisesti jokunen muukin sitä kuitenkin saivat ja säilyttivät kotonaan. Vastaavastihan tunnettu EU:n tiedustelupäällikkö, amiraali Alafuzoff säilytti materiaalia kodissaan ja sai ehdottoman vankeustuomion.

       Nämä asiat tulivat viranomaisten tietoon ja luultavaa on, mettä se tapahtui venäläisten suosiollisella myötävaikutuksella. Palkon tapaus antoi aiheen oikeusjuttuun, jossa Supon päällikkökin ryvettyi. Palko itse oli jo kuollut, mutta hänen rahojensa turvin tehtyä toimintaa alettiin setviä tavalla, joka on maallemme yhtä tyypillistä kun se olisi monelle muulle maalle epätyypillistä.

        Tämän asian jutun paljastajat tietenkin ymmärsivät, ellei se sitten tapahtunut Helsingin Sanomien toimesta.

       Epäilemättä lain noudattamisen valvominen on oikeusvaltion kannalta tärkeää. Toivoa sopii, että se ei muutu itsetarkoitukselliseksi toiminnaksi, jota maamme vahingoittamiseen pyrkivät tahot sitten käyttävät hyväkseen.

    Koko Veikko Palkon tarina on sangen kummallinen ja kirjoittajat ovat kytkeneet siihen monia sellaisia nimiä, jotka ehkä mieluummin olisivat halunneet jäädä mainitsematta. Huhujen mukaan kirjan julkaiseminenkin uhkasi jäädä tapahtumatta kustantajan säikähdettyä mahdollisia oikeustoimia.