Kohti lopullista vetelyyttä

 

Pehmeyden aika

 

       Kaikkein alkeellisimmalla tasolla ollessaan ihminen alkaa arvottaa maailmaa sen primitiivisimpien attribuuttien perusteella: pehmeä -hyvä, kova -paha, vihreä -hyvä, sininen -paha, lämmin -hyvä, kylmä -paha ja niin edelleen. Kyseessä on vauvan ja sylilapsen luonnollinen ja väistämätön pyrkimys, jossa lämpimän tissin saaminen suuhun merkitsee täyttymystä eli absoluuttista onnellisuutta.

        Aikuisen ihmisen maailma on olosuhteiden pakosta kuitenkin vaativampi ja ajoittain se on ollut hyvinkin vaativa ja pakottanut jopa kaikki erilaisiin uhrauksiin koko yhteisön hyväksi, jotta tuon pehmeän euforian mahdollisuus olisi edes niille sylilapsille saatavilla.

        Nykyinen aika, jolloin erilaiset koneet ja robottipalvelijat suorittavat suurimman osan karkeasta työstä, on jo irtautunut kauas niistä ankarista ajoista, jolloin kokonaiset kansat joutuivat tekemään äärimäisiä uhrauksia säilyttääkseen edes olemassaolonsa. Silloin kovuudella, sankarikultilla ja vähään tyytyväisyydellä oli tilauksensa.

       Nyt asiat ovat toisin. Tässä yltäkylläisyyden yhteiskunnassa (Affluent society) on jo suurelle enemmistölle mahdollista jäädä palveltavan lapsen asemaan ja vastaavasti sellaisen vaatimisesta on tullut aivan luonnollista. Onhan se ainakin periaatteessa mahdollista.

        Se, että ”pehmeydestä” on tullut suorastaan yleinen ja kaikkialle sovitettava ”hyvän” synonyymi, ei ole kuitenkaan mikään itsestäänselvyys eikä se ole vailla koomisuutta kaikessa avoimessa infantilismissaan.

         Näin nyt joka tapauksessa on tapahtunut ja asian voi ymmärtää sen uuden tilanteen valossa, joka on mahdollistanut mukavuudenhalun nousemisen karaistuneen ahkeruuden ja kestävyyden vaihtoehdoksi ja yleensä halun korottamisen tahdon sijalle ihmisen tärkeimpänä pontimena.

        Joitakin aikakaudelle syvästi tunnusomaista uutta on siinä, että kuluttamisesta kuluttamisen vuoksi ei ole ainoastaan tehty sallittua asiaa, vaan jopa hyve ja velvollisuus, joka hyvinkin on tuottamisen veroinen. Koskaan ennen maailmassa ei moista olisi voitu edes kuvitella.

       Jokaisella aikakaudella on omat sankarinsa. Ei ole sattumaa, että nykyinen aika on feminiinisyyden, jopa mahonkin feminiinisyyden aikaa ja että se etsii nimenomaan feminiinisiä sankareita myös menneisyydestään.

         Näin tietenkin on, enkä edes vihjaa siihen, ettei näin saisi olla. Jokainen yhteiskunta tekee sellaista, jota se tarvitsee. Nyt sitten tarvitaan jo jotakin vallan muuta kuin vielä sata vuotta tai edes puoli vuosisataa sitten.

    Ja silti naurettavuuksin meneminen on yhä ja tässäkin asiassa mahdollista.

Tässä vajaan kymmenesvuosisadan ikäinen blogi aiheesta:

 

perjantai 22. tammikuuta 2016

Pehmeyden viettelys

 

”Pehmeiden arvojen” viettelys

 

      Mainio venäläinen loogikko Aleksandr Zinovjev väitti aikoinaan, että neuvostojärjestelmä vastasi erinomaisesti ihmisen luonnollisia taipumuksia ja oli sen takia erittäin vakaa.

       Ihminenhän pyrki luonnostaan aina menemään siitä, missä aita on matalin ja haalimaan itselleen mahdollisimman paljon ja antamaan mahdollisimman vähän. Ihmisluonto oli kuin painovoima, joka veti ihmistä jokaiseen kuoppaan ja syvennykseen kuin tahdotonta vettä.

       Sieltä nouseminen taas vaati ponnistuksia ja tahdon terästämistä. Sitä voitiin sanan klassisessa mielessä kutsua kulttuuriksi ja kulttuuritahdoksi. Se edusti kovuutta ja järjestystä, joka oli pantava entropiaa vastaan.

        No, väärässähän Zinovjev oli tuon neuvostosysteemin kestävyyden suhteen ja ilmeisesti myös hänen ihmiskuvansa oli liian simppeli, kuten filosofeilla ja etenkin loogikoilla saattaa yleensäkin olla. Eihän ihminen ole erityisen rationaalinen saati looginen olento.

        Mutta yhtä kaameaa ajattelun rappiota edustaa puhe kovista ja pehmeistä arvoista, joista jälkimmäiset on tapana esittää edellisten vastakohtina ja ainoina kannatettavina. Sikäli kuin olen havainnut, kyseessä on alun perin feministisen liikkeen piirissä syntynyt ajattelun kukkanen, joka yhä kukoistaa monien säikkymättömien älykääpiöiden keskuudessa.

        Muistan eräänkin suomalaisen feministin, joka jakoi ihmiskunnan naisihmisiin ja miesihmisiin ja selitti, että edelliset ovat luonnostaan ekologisia arvoja kannattavia, suuria koneita (pahoja!) pelkääviä ja kammoksuvia olentoja, jotka vastustavat kaikkea väkivaltaa ja edustavat suvaitsevaisuutta, rakkautta ja rauhaa. Heille siis piti kuuluman tulevaisuuden, mikäli se onnellinen olisi.

       Sinänsä tämä pehmeiden arvojen naisellistaminen lienee vielä keskimäärin toimiva yleistys, mutta mikäli sen vastakohta eli pyrkimys järjestykseen ja loogiseen ajatteluun, kyky kieltäymykseen, taisteluun ja ponnisteluun demonisoidaan koviksi arvoiksi, joiden pitää väistyä pehmeiden tieltä, ollaan hyvää kyytiä menemässä suoraan helvettiin eli luisumassa sinne, minne painovoima kuljettaa.

            Silloin meistä ja yhteiskunnastamme tulee hyväksikäytettävä objekti, jonka hajoaminen ja häviäminen muiden ravinnoksi on vain ajan kysymys.

       Arkkipiispa Mäkinen näyttää Kirkko ja Kaupunki –lehden mukaan esittäneen huolestuneisuutensa kovista arvoista: ”Näyttää siltä, että hiljaa hiipien on tapahtunut ilmapiirin ja asenteiden muutos, ikään kuin ihmisiin voisi pelkän taustansa takia suhtautua epäluuloisesti. Minusta tämä on pelottava ilmiö”.

       Jatkoa seuraa: ”turvapaikanhakijoiden määrä ei ole ongelma tai turvallisuuskysymys, vaan tehtävä, joka pitää hoitaa”. ”Suomessa ei ole kriisiä, jota voisi verrata esimerkiksi Lähi-Idän maiden tilanteeseen”. ”Suomi on erittäin vauras maa… jolla on varaa auttaa tarvitsevia taustaa kysymättä”.

       Minusta on pelottavaa, miten pahasti pehmeiden arvojen ideologia näyttää syöpyneen kristillisen kirkkomme ytimiin.

        Näyttää siis siltä, että arkkipiispan mielestä kaikki on kunnossa, kun maahamme tunkeutuu kenenkään estämättä, kutsumatta tai valikoimatta taustaltaan kaikenlaista väkeä niin paljon kuin viitsii tulla.

        Ilmeisesti heitä on, pehmeyden maksimoimiseksi, otettava vastaan niin kauan kuin tarjontaa riittää ja tarjottava heille tämän maan sosiaalipalvelut taustaa kysymättä. Ehkäpä luonnollinen raja tulee vastaan siinä vaiheessa, kun oma tilanteemme on yhtä huono kuin Lähi-Idässä? Vai milloin se arkkipiispan mielestä tulee?

        Pehmeys ei ole samaa kuin rakkaus tai lähimmäisistä huolehtiminen. Pehmeys voi merkitä ja usein merkitsee vastuuttomuutta, retkumaisuutta, tahdottomuutta ja yleistä kelvottomuutta, joka ennen pitkää johtaa tuhoon.

        Ellei pehmeyden vastapainona ole tarvittavaa määrää kovuutta ja järjestystä, se aiheuttaa vuorenvarmasti epäoikeudenmukaisuutta, anarkian mielettömyyttä ja vahvimpien nousemista polkemaan heikkoja. Tämän tietää jopa jokainen hoitotäti.

        Ei maamme ilmapiiri ole yhtäkkiä koventunut. Sen sijaan siinä on syntynyt reaktio äärimmäiseen pehmeyteen ja vastuuttomuuteen. On herännyt oikeutettu vaatimus siitä, että valtio hoitaisi sille kuuluvan järjestyksen, ne kovat tehtävät, jotka tekevät oikeudenmukaisen yhteiskunnan mahdolliseksi.

       75 prosenttia suomalaisista on huolissaan hallitsemattomasta maahanmuutosta ja tässä luvussa ovat jokseenkin varmasti ne vähäosaiset, jotka joutuvat siitä kärsimään ja joiden oikeutta sen seuraukset loukkaavat.

        ”Pehmeydellä” briljeeraavat hurskastelijat ovat nyt saaneet suuren hetkensä voidessaan moittia niitä, joiden asenteet eivät ole yhtä ylevät kuin heidän omansa.

         Se heille sallittakoon, fariseuksia meillä on aina keskuudessamme ja heille riittää varmaan oma arvostuksensa, mutta missä ovat ne sanan julistajat, joilla on jotakin todellista annettavaa niille, jotka eivät saa tyydytystä fariseusten ihailemisesta? Ehkä joku kirkon piiristä vielä tulee ja täräyttää: ”Te kyykäärmeiden sikiöt! Kuka on teitä opettanut pakenemaan tulevaista vihaa…”?

 

Tässä vielä lisää Zinovjevista, mikäli joku ehdottomasti haluaa senkin lukea:

lauantai 17. marraskuuta 2018

Entropia kasvaa

 

Entropia kasvaa

 

      Filosofi ja Neuvostoliiton tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Aleksandr Zinovjev julkaisi kolmisenkymmentä vuotta sitten kirjan Коммунизм как реальность – kommunismin todellisuus.

        Tuon ideologian viholliset olivat keskittyneet todistelemaan sen utooppisuutta ja mahdottomuutta. Zinovjev katsoi voivansa osoittaa, että se oli nimenomaan todellisuutta ja vieläpä vastasi eräitä ihmisen syvimpiä taipumuksia.

       Ihmisen perusominaisuus oli nimittäin tietynlainen inertia: pyrkimys saada itselleen mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä vaivalla ja tässä suhteessa kommunistisen ideologian ohjaama Neuvostoliitto palveli häntä mahdollisimman hyvin.

       Ei se tarkoittanut, että elintaso olisi ollut korkea, mutta kyllä sen sijaan sitä, että suhteessa vaadittuihin suorituksiin se oli omaa luokkaansa, maailman paras.

       Ihmisten taipumus ponnistelun välttämiseen lienee sinänsä tosiasia. Toisaalta se on vaihdellut historian eri vaiheissa. Joskus kovakin työ on houkutellut tekijöitä, kun sen palkkana on ollut jokin suuri palkinto, kuten vaikkapa elintason nousu ja vaihtoehtona taas kurjuus.

       Neuvostoliiton loppuaikoina kansan joukot eivät enää juuri olleet ahneita työlle. Kirjailijat (esim. Valentin Rasputinin Požar) kuvasivat, miten jätkät juopottelivat ja tappoivat aikaansa sen sijaan, että olisivat tehneet töitä. Jälkimmäiseen ei ollut mitään kiihokkeita. Rahaa saattoi hankkia lisää, mutta ei sillä voinut mitään ostaa.

       Sananlaskun mukaan tyhjän saa pyytämättäkin. Niinpä kovan työnteon sijasta usein keskityttiin eri tavoin ruuvaamaan normeja alemmas ja petkuttamaan suorituksissa. Sehän oli siinä tilanteessa rationaalista toimintaa.

        Tämä kulttuuri tuli aikanaan tiensä päähän ja sen viheliäisyyttä korosti, että kapitalistisessa maailmassa juuri samaan aikaan oli alkanut valtava konsumerismin kasvu. Ne hyvyydet, jotka siellä ilmestyivät kaikkialla saataville, olivat reaalisosialismissa tunnettuja lähinnä urbaanihuhujen kautta, mutta sekin riitti.

        Kun systeemiä muutettiin, muuttui myös työmoraali nopeasti ja perusteellisesti. Tarpeiden optimaalinen tyydytys laiskotteluun ja fuskaamiseen keskittymällä ei enää ollut realistinen strategia.

Venäläisen ihmisen psykologia, sikäli kuin asia koskee niin sanotusti ponnistelujen optimointia, ei siis ollutkaan ongelmien syy, vaan seuraus.

        Mutta oliko Zinovjevin yleisinhimilliseksi väittämä kommunaalisuus lainkaan todellisuuteen kuuluva asia? Hänhän oli väittänyt, että tuo pyrkimys saada itselleen mahdollisimman paljon mahdollisimman vähillä ponnistuksilla oli syvästi yleisinhimillinen piirre.

 Siksi hänen mielestään myös reaalisosialismi oli hyvin pysyvä elämänmuoto. Ja sitähän se ei ollut.

        Kirjoittaja havainnollisti asiaa nesteiden ominaisuuksilla: vesi pyrkii aina kulkemaan painovoiman sille osoittamaa tietä, vähimmän vastuksen suuntaan. Sinne vetää myös ihmistä hänen kommunaalisuutensa.

       Tämä merkitsee sitä, että tuo madaltumispyrkimys on luonnonvoima, jota vastaan voidaan toimia vain tarmolla, taistelemalla, asettamalla sen vastapainoksi toinen voima, jota voidaan myös kutsua kulttuuriksi.

       Syvälle vajonneen kansan nostaminen alennustilastaan vaatii paljon työtä ja ponnistelua, joka itse asiassa suuntautuu erästä ihmisen perusominaisuutta vastaan, pohti filosofi. Tämän työn nimi on kulttuuri, siis merkityksessä cultura, muokkaus, luonnon voimien uudelleen suuntaaminen jalostamalla niitä.

Jokainen amatööripuutarhurina yritellyt tietää, mitä tässä on kyseessä. Löperön muokkauksen eli culturan ja laiminlyödyn kitkemisen oloissa luonto palaa heti takaisin villien rikkaruohojen muodossa.

        Sivumennen sanoen, venäläisille on syytä antaa perinteisen kulttuurin vaalimisesta täydet pisteet, joten siinä mielessä Zinovjevin kritiikki ainakin osui harhaan, jos hän nyt siihen edes viittasi. Mitä sitten tulee erilaiseen špana-,urka jne. ympäristöihin, niiden merkitys jäi tietenkin kokonaisuudessa hyvin vähäiseksi. Mutta en kuitenkaan haluaisi väittää, ettei koko ideassa ollut mitään mieltä. Se toimi tietyssä ympäristössä, joka sitten muutettiin.

        Ehkäpä tuo ympäristö ei edes ollut aivan ainutlaatuinen. Katsokaamme omaa maatamme. Kun ihmisiltä kysytään, mikä tekee heidät onnellisiksi, on vastaus yleensä jotakin paljon syvällisempää kuin raha, lomailu, kulutus tai joutenolo. Onneen tarvitaan aina tiettyjä uhrauksia ja se sisältää myös riskin menettämisestä. No pain, no gain.

        Onni, ainakin potentiaalisesti, löytyy perheestä ja lapsista, mutta ne merkitsevät aina myös suurta vastuuta ja valtavia emotionaalisia sijoituksia. On tietenkin mahdollista, että syntyy perhehelvetti, mutta ilman tuota riskiä elämä todennäköisesti jää tasapaksuksi ja sisällöttömäksi.

        On ilmeistä, että hyvin monet karttavat perheen perustamista ja korkeintaan solmivat avioliiton, sellaisenhan voi purkaa koska tahansa. Tiedän, etteivät monet suostu ottamaan edes koiraa, koska pelkäävät sen aiheuttamaa vastuuta ja huolenpitoa ja lopulta menettämistä.

       Vaihtoehtona on ikuinen lapsuus, aluksi vanhempien, sitten työnantajan ja lopulta valtion elätettävänä. Vastuu kasvatuksesta ja toimeentulosta kuuluu aina jollekulle toiselle. Tärkeintä on, ettei ota itselleen sellaisia taakkoja.

       Tämän sinkkuegoistin prototyyppi on Ibsenin Noora, josta ei suotta kerran tullut uuden aikakauden ikoni. Se, joka vaivautuu lukemaan tuon perin juurin helppohintaisen, vaikka suureen syvällisyyteen pyrkivän näytelmän, voi vain ihmetellä sen valtavaa, aikakauden mullistavaa suosiota.

       Sankaritar eli siis päähenkilöhän on aikuisen ikään varttunut nainen, joka yhtäkkiä päättää jättää perheensä. Syynä on täysin lapsellinen loukkaantuminen hyvää tarkoittavan aviomiehen ymmärtämättömyyden johdosta.

      Noora oli tietenkin hienostorouva, mutta hän oli uranuurtaja, jonka jälkiä koko feministinen ajattelu, käyttääkseni tällaista leikkisää termiä, tätä nykyä seurailee.

       Omassa maassamme syntyvyys on minun elinaikanani aluksi suuresti alentunut ja nyt sitten suorastaan romahtanut. Elämme lapsinaisten aikaa. Toki suuri osa naisista yhä synnyttää ainakin lapsen tai pari, mutta yhä suurempi osa pysyy henkisesti lapsina hautaan saakka, vailla perheen merkitsemiä riskejä.

       Koska kukaan ei voi edes kuvitella, että ihmisten olisi mahdollisuuksien mukaan itse huolehdittava vanhuuden turvastaan, on nyt havaittu maamme olevan hätätilassa, jota muka korjaamaan tarvitaan suuri määrä vierastyövoimaa, joka saman tein muuttaa maahamme pysyvästi.

       Tällaisella tempulla näyttävät heikoimmalla ymmärryksellä varustetut piirit pyrkivän korjaamaan ns. huoltosuhdetta. Uudet asukkaat siis ilmeisesti eivät lainkaan vanhene tai ainakaan ryhdy rajoittamaan syntyvyyttään samassa määrin kuin kantaväestö, mikä merkitsisi kulttuurista integraatiota.

On turha sanoakaan, ettei tuossa epätoivoisessa ideassa ole mitään järkeä.

       Lapsellisen elämän tie näyttää siis olevan loppumassa sen kautta, että sitä viettävä väestönosa ei enää uusiinnu ja siis nopeasti häviää maan pinnalta. Mutta mikäpä voisi vähemmän kiinnostaa noita noora-tyttösiä, joille jo oman jälkikasvun kohtalo on merkityksetön omien halujen tyydyttämisen rinnalla.

      On sanottu, että olennaista yhteiskunnassa ei ole, että aikuiset tekevät lapsia, tärkeämpää on, että lapset tekevät aikuisia. Olipa tämän muna ja kana-ongelman kanssa miten tahansa, trendi on selvä. Yleisen lapsettomuuden myötä olemme siirtymässä aikaan ilman aikuisia.

      Tämä aikakausi ei enää edes puhu tahdon käsitteillä, vaan on korvannut sen halulla. Mutta löysä halu on juuri tuon Zinovjevin näkemän kommunaalisuuden agentti ja valloilleen päästettynä se vie pois kulttuurista sen kaikessa merkityksissä, yhä suurempaa entropiaa kohti.