Muistoja järjen aikakauden lopulta

 

Ennen syväsukellusta

 

     Kuten muistetaan, bolševikit ratsastivat valtaan epäisänmaallisuudella ja nostivat nationalismin tilalle johtotähdekseen kaikkien maiden proletaarien yhteiset intressit. Käytännössä se tarkoitti sotimisen lopettamista ja veljeilyä vihollisen kanssa.

     Saksalaiset myötäilivät innokkaasti bolševikkien toimintaa, joka nopeasti mädätti koko Venäjän armeijan roskajoukoksi, jota kukaan ei voinut enempää käskeä kuin pidätellä.

      Vuoden 1917 lopulla Lenin jo totesi, että armeija on sairas elin, joka voidaan vain lopullisesti hajottaa. Koska aseellista voimaa silti kovastikin tarvittiin, oli luotava kokonaan uusi puna-armeija, jossa vallitsee ankara kuri ja kuolemantuomiot ovat rutiinia.

     Jonkin aikaa vuoden 1918 alussa bolševistinen Venäjä oli käytännössä ilman armeijaa, mikä mahdollisti vähemmistökansojen, kuten Suomen karkaamisen imperiumin pihdeistä. Saksalaiset taas marssivat eteenpäin ilman vastarintaa ja vain runsas lumi hidasti heidän etenemistään, kuten kenraali Hoffmann raportoi.

      Ennen pitkää Lenin, joka oli uudesta asemastaan saanut kiittää kansan sotaväsymystä ja kyllästymistä onttoon isänmaalliseen propagandaan, kuitenkin joutui kumartelemaan kansan vaistonvaraisia nationalistisia tunteita ja kirjoittamaan artikkelin ”Isovenäläisen kansan kansallisesta ylpeydestä”

      Olipa Venäjän kansa orjamainen pienempiensä orjuuttaja tai ei, tosiasia oli, että kansa se oli sekin ja myös sillä oli samanlaisia tunteita kuin kaikilla muillakin. Niiden kieltäminen olisi ollut vain pään lyömistä seinään.

     Kun lukee ennen Ukrainan sotaa tehtyjä mielipidemittauksia venäläisten ja ukrainalaisten keskinäisistä suhteista, huomaa heti, ettei sieltä löydy kansallisuusvihaa, saati valmiutta ryhtyä sotaan veljeskansaa vastaan.

      Tämähän ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sotaa oikeuttavia ja jopa sitä vaativia mielipiteitä olisi ollut helppo organisoida. Itse asiassa sodan huimapyörä (mahovik vojny) on vain kerran saatava liikkeelle, jonka jälkeen se ylläpitäisi ja jopa lisäisi omaa vauhtiaan, jonka moottorina toimivat kansallisen ylpeyden ja loukkaantumisen tunteet.

     Meillä on usein typerästi ihmetelty, miksei Venäjän kansa ole noussut yhtenä miehenä tuomitsemaan Ukrainan sotaa ja vaatimaan rauhaa, jotta saataisiin loppumaan sota, joka on sillekin tuottanut vain surua ja kurjuutta. Eikö tuo kansa käyttäydy aivan epärationaalisesti ja kenties viime kädessä jopa rikollisesti?

     Samaan aikaan on aivan kainostelematta vaadittu koko  Venäjän rankaisemista ja hajottamista osiinsa ja iloittu sinne sataneista pommeista ja tuhoutuneesta infrasta (minäkin, tunnustan). Ukrainan oikeudenmukaista taistelua on tietenkin tuettu, mikä normaalisti ajattelevien venäläistenkin on mielestämme pakko hyväksyä.

      Niinpä venäläisiä myös kansana on pyritty rankaisemaan mahdollisimman ankarasti ja monipuolisesti heidän edustaansa valtion pahuudesta. Jopa ulkoministeritasolla (!) on aian kainostelematta nostettu oman maamme profiilia maana, joka estää Venäjän vastaisen rajansa ylittämisen kaikilta ja vaatii saman muiltakin. Olemme myös ensimmäisenä vaatineet Venäjän joukkueen sulkemista pois joistakin kansainvälisistä urheilukilpailuista.

     Eikö tyhmimmällekin ole selvää, että tällainen, asiallisesti aivan merkityksetön, mutta symbolisesti sitäkin silmiinpistävämpi politiikka ole omiaan herättämään kansallista loukkaantumista juuri meitä kohtaan ja sitähän Venäjän johtoklikki voi sitten halutessa hyödyntää. Ja kyllähän ne haluavat.

      Isovenäläiselläkin kansalla on kuin onkin oma kansallinen omanarvon tunteensa, eikä sen loukkaamista pitäisi itsetarkoituksellisesti harjoittaa. Vanhan totuuden mukaan ulkopolitiikassa on ainakin pienen kansan syytä pidättäytyä sellaisista toimista, joilla on pelkän demonstraation merkitys. Tämä riippumatta siitä, miten oikeassa tunnemme olevamme.

     Mutta sellainen tunnushan kuuluikin reaalipolitiikan aikaan. Tästä muistuu mieleeni Jaakko Okkerin aikoinaan lanseeraama ”uusidiotismin” käsite, jonka Tohlopin TV-väki asetti UM:n ”uusrealismin” vastakohdaksi. Nyt tämä entinen toimittajatason höpsismi näyttää tulleen maamme uudeksi ulkopoliittiseksi linjaksi.

      Me voimme sanoa, ettei venäläisillä ole oikeutta loukkaantua siitä, miten he itse ovat makuupaikkansa pedanneet. Ehkäpä älymystö ei niin teekään, mutta kansalliset tunteethan ne ovat myös sillä rahvaalla, jota intelligentsija kunnioittaa nimellä bydlo (vrt. Vihavainen: Haun baltikan tulokset).

      Se viittaa älyttömään karjaan, elukoihin, joita valtiojohto paimentelee mielensä mukaan ja jolle kansallisylpeys tarkoittaa muiden halveksimista ja niiden yläpuolelle asettumista.

       Tuon tason typeryys on joka tapauksessa laajasti levinnyt ilmiö ja sillä on myös suuri poliittinen merkitys niin Venäjällä kuin meillä. Poliitikot ymmärtävät aisan ja hännystelevät vaalikarjaansa, muusta välittämättä.

     Niin irvokasta kuin se onkin, Venäjä käy nyt valtiojohtonsa selityksen mukaan isänmaallista sotaa, jossa ”kollektiivinen länsi” on se vihamielinen hyökkääjä. Kansalle ja etenkin ”bydlolle” tämä kuvio on täysin selkeä ja poliittisesti se on paljon tärkeämpää kuin se rationaalinen ajattelu, joka lähtee oman maan todellisista eduista.

      Meillä ja muualla Euroopassa eivät asiat siis ole sen paremmin. Chauvinismi ja demagogia ovat ne asiat, joihin poliitikkojen kannattaa panostaa omaa asiaansa pönkittääkseen ja sen he myös tekevät.

     Olemme syöksyneet jo syvälle irrationaalisen regression syövereihin ja nyt se aika, jolloin vielä saattoi kuvitella rationaalisen ajattelun pakottavan poliitikot puolelleen, tuntuu kovin kaukaiselta.

Tässä nyt joka tapauksessa vielä näyte tuolta nostalgiselta järjen aikakaudelta:

 

 

 

 

perjantai 30. marraskuuta 2018

Euroopan konsertti II

 

 

 

Euroopan konsertti II

 

     Joissakin spekulaatioissa parinkymmenen vuoden takaa pohdiskeltiin sitä, että EU:n kannattaisi liittoutua Venäjän kanssa. Venäjähän oli nyt tarpeeksi pieni ollakseen muodostumatta liian mahtavaksi ja sitä paitsi liian riippuvainen EU:n kanssa käytävästä kaupasta käydäkseen kovin hankalaksi…

      Siihen aikaan oli paljonkin puhetta myös yhteisestä eurooppalaisesta kodista, joka ulottuisi Lissabonista Vladivostokiin. Venäjän puolella asiaan oli selvää kiinnostusta. Eurooppa oli siihen aikaan siellä kova sana.

      Siinä kodissapa olisikin riittänyt lääniä eurooppalaiselle yritteliäisyydelle, joka nykyään taitaa kainostella investointeja Venäjälle. Niinhän sen maan omatkin uusrikkaatkin tekevät.

     Mutta nyt Venäjästä näyttää enemmän tai vähemmän tulleen eurooppalaisen politiikan musta pekka tai, kuten ennen sanottiin bête noire. Venäjän ja Euroopan vastakohtaisuus oletetaan nyt suorastaan vakioksi.

     Eihän tässä toki paljoakaan uutta ole. Venäjän-vastaisuus nousi Euroopassa aina silloin tällöin myös 1800-luvulla. 1900-luvulla ns. reaalisosialismi jähmetti Venäjän politiikan. Ei ideologia toki estänyt liittoa Hitlerin kanssa ja kommunistien väliset ristiriidathan ne vasta jyrkkiä olivat, kuten saatiin huomata Kiinan irtautuessa Moskovan liekanarusta.

      Mutta Venäjän ja Länsi-Euroopan välinen vastakohtaisuus pysyi joka tapauksessa selviönä. Useimmat lienevät kuvitelleet, että kyseessä oli kommunismin ja kapitalismin ristiriita, joka loppuisi sitten, kun toinen noista ismeistä häviäisi keskinäisessä kilpailussa.

     Näinhän ei sitten käynytkään.

     Mikä sitten tällä hetkellä on se perimmäinen syy, joka taas erottaa Venäjän Euroopasta?

      Izborskin klubin lunatic fringe on kaivanut esille sekä geopolitiikan nimellä tunnetun pseudotieteen että slavofiilisen obskurantismin saavutukset todistellessaan, syyn olevan siinä, että Eurooppa on turmeltunut, kun taas Venäjä ei ole. Tuosta mätäpesäkkeestä irti pysymistä vaatii jo oman maan terveys ja kunnia. Sitä paitsi kyseessä on maan turvallisuus.

     Mutta tämä ei vakuuta. Mikäli Venäjä pysyy sille vuonna 1991 jääneissä rajoissaan, ei sitä voi uhata mikään hyökkäys. Tämä ymmärretään siellä varmasti.

      Suurvaltaisuus, державность, on kuitenkin paha tauti. Kysymys ei ole vain siitä, että venäläistä nationalismia on loukattu tuossa geopoliittisessa katastrofissa, Venäjä on yhä myös imperiumi ja aikoo sellaisena pysyäkin.

      Mutta imperiumin palauttaminen ei enää ole vapaaehtoisesti mahdollista, kun henki on kerran päästetty pullosta. Jos sen tekee väkisin, se tuskin toimii.

       On hyviä syitä päätellä, että ukrainalainen nationalismi olisi vielä ennen Neuvostoliiton hajoamista ollut yleensä valmis hyväksymään valtioliiton Venäjän kanssa. Sehän olisi jopa ollut radikaali parannus vallitsevaan tilanteeseen. Nyt sellainen olisi hyvin vaikea tehtävä, sillä ajat ovat muuttuneet.

       Muistan venäläisten kollegojen kanssa keskustellessani joskus 2000-luvun alussa ottaneeni esille sellaisenkin mahdollisuuden kuin Venäjän ja Ukrainan välinen sota. Reaktiona oli yleinen naurunpurkaus ja hieman alentuvaa selittelyä siitä, millainen on Venäjän ja Ukrainan suhde. Niiden välillä ei ole mitään selkeätä eroa. Ja kuinkas nyt valtio voisi itseään vastaan taistella?

      Mutta onhan näitä sisällissotiakin ollut, luoja paratkoon. Venäläisten taitamaton toiminta Krimin asiassa ja sisällissodan pönkittäjänä on nyt tehnyt sellaisen haavan veljeskansojen suhteisiin, ettei se ihan helpolla parane. Nyt niiden historiakin alkaa näyttää sovittamattoman vihamieliseltä…

      Mutta tuskinpa muutos tulevaisuudessa mahdoton lienee. Koskaan eivät poliittiset konstellaatiot ole loputtomiin kestäneet. Kaikista vanhoista kaunoista huolimatta Venäjä kelpasi 1800-luvun lopulta taas aivan mainiosti ranskalaisille ystäväksi ja suhtautuminen Saksaan alkoi puolestaan siellä tulla yhä nuivemmaksi, vaikka maiden välillä ei ollut sinänsä mitään ristiriitoja. Uusi, kuuma ystävyys Ranskaan teki tehtävänsä.

      Saksassa yritettiin kyllä lämmitellä välejä Venäjään, mutta kahden kauppa oli silloinkin kolmannen korvapuusti. Sitä paitsi Schlieffenin suunnitelmassa moni näki isänmaan ainoan toivon. Ehkäisysota oli jo Bismarckin ajan politiikassa normaalina pidetty vaihtoehto.

       Milloin ensimmäinen maailmansota kävi välttämättömäksi? Ehkäpä jo silloin, kun Ranskan ja Venäjän liitto 1890-luvulla jämähdytti eurooppalaisen politiikan takalukkoon? Vai vasta silloin, kun Entente cordiale eli kaikkien vanhojen perivihollisten sydämellinen yhteisymmärrys todettiin vuonna 1907?

      Ihmiset eivät lainkaan ymmärtäneet, mitä olivat tekemässä. Sitähän voi pitää jonkinlaisena puolusteluna, mutta ei siitä ainakaan vielä täällä maan päällä pidä synninpäästöä kiirehtiä antamaan.

      Eurooppalainen politiikka ja suurpolitiikka vähän laajemminkin näyttävät taas jämähtäneen paikalleen. Tuntuu siltä, että diplomatian kankeus ja kyvyttömyys on meidän aikanamme saavuttanut aivan uuden ulottuvuuden. Jonkinlaista Pyhää liittoa yritetään jatkaa, vaikka selvästi nähdään, ettei se toimi.

      Mutta mitäpä voisi odottaa siltä kummajaiselta, jonka johdossa ovat niin sanotut EU-poliitikot… He ovat määräajaksi valittuja poliitikkoja, sikäli kuin eivät ole virkamiehiä, jotka tekevät virkamiestyötä kuukausipalkalla. Ei tässä pellossa mitään bismarckeja kasva.

       Tiettyä innovatiivisuutta toki osoittaa esimerkiksi nationalismi-termin käyttäminen EU- piireissä haukkumasanana. Olisi kuitenkin rohkeata kuvitella, että tämä merkitsisi muunlaista luovuutta kuin kykyä tuottaa fraaseja.

       No mutta mitäs sen Venäjän kanssa pitäisi tehdä? Krimin asiassa se ei peräänny eikä sitä voida siihen pakottaa.

       On totta, että porsas tekee itselleen vahingon, kun kaukalonsa kaataa. Ratkaisuksi ei kuitenkaan kelpaa sen jättäminen nälkiintymään, kyllä asiat pitää saada normaaliin uomaansa ja gordionin solmu avattua.

       Venäjän palkitseminen sen törkeyksistä tuskin tulee kysymykseen, mutta siitä huolimatta olisi kukaties mahdollista yrittää myös myönteisiä vaikuttamiskeinoja. Ne muut on jo taidettu käyttää. Paluuta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen yksinapaiseen maailmaan ei enää ole.

       Mikäli härkäpäisesti yritetään ylläpitää nykyistä tilannetta, status quota, saattavat tulevaisuuden ihmiset joutua toteamaan, että kyseessä oli status quo ante bellum eli siis tilanne, joka vallitsi ennen sotaa…

       Venäjän ja Putinin suuri haave on Euraasian liitto, joka ilman Ukrainaa on yhtä tyhjän kanssa. Koko Ukrainan kriisi syntyi siitä, että tämän liiton vastustajat olivat niukasti voitolla sen kannattajiin nähden ja hakeutuivat kohti EU:ta.

       EU:lle Ukraina alkaa merkitä taloudellista katastrofia ja Ukrainan kansalle pyrkimys EU:hun ei suinkaan ole merkinnyt askelta pois korruptiosta ja kohti hyvinvointia, päinvastoin.

       Ukrainan kriisin ratkaiseminen sotilaallisesti olisi absurdia. Sen sijaan koko EU-Ukraina-Euraasian liitto-kuvio kannattaisi ottaa uudelleen esille koko laajuudessaan.

       Siinä ovat kaikkien asianosaisten kannalta kyseessä sen verran suuret arvot ja pitkän tähtäimen päämäärät, että selväpäisten poliitikkojen pitäisi kyetä näkemään tie ratkaisuun, joka kunnioittaisi kaikkien osapuolten intressejä.

      Vain maaniset izborskilaiset friikit voivat nähdä tulevaisuutta sellaisella Euroopalla, jossa pyssymiehet ryömivät pitkin ojia liejussa ja ammuskelevat sokeasti linjan vastapuolella olevia kollegoitaan.

     Onhan se tapa ylläpitää ja kärjistää Venäjän ja Euroopan vastakohtaisuutta, mutta koko tuo vastakohtaisuus on lopultakin tarpeeton ja kurja vaihtoehto normaalille, hyvinvoivalle elämälle.