Suomi ja sen sanomalehti

 

Ensimmäinen sanomalehtemme

 

      Mynämäen kirkkoherra Antti Lizelius (1708-1795) keksi ruveta julkaisemaan sanomalehteä suomeksi. Niin syntyivät Suomenkieliset Tieto-Sanomat, joita julkaistiin vuosina 1775-1776.

     Kuten arvata saattaa, sellaista talonpoikaosta yleisöä oli vähän, joka halusi peräti rahalla maksaa määräajoin saapuvasta painetusta kirjeestä, josta ei ollut kovinkaan paljon selvää käytännön hyötyä.

      Toki Antti-rovasti esitteli lehdessään monia hyödyllisiä konsteja ja tietoja talonpojille, karjan hoidosta ja pellon lannoituksesta aina valekuolleiden herättämiseen. Nykyihmisestä ne eivät aina tunnu ihan vakuuttavilta, mutta lienevät olleet aikansa parasta ykköslaatua.

      Tiedot maailman tapahtumista, joita myös jatkuvasti kerrottiin, tulivat joka tapauksessa viikkojen viiveellä ja luultavasti niitä talonpoikien tarpeeksi saatiin kuulla muutenkin. Luultavasti rovasti sai niitä Tukholman lehdistä?

       Ruotsin ensimmäinen sanomalehti oli syntynyt jo 30-vuotisen sodan aikana tiedotus- ja propagandatarkoituksiin ja 1700-luvun lopulla lehtiä ilmestyi useitakin. Suomessa ilmestyi 1700-luvun lopulla oma Tidningar utgifne af ett sällskap i Åbo joka toinen viikko ja herrasväki saattoi lukea sitä tai sitten Ruotsin lehtiä, jos sellaisia kaipasi.

       Suuressa maailmassa lehdistö oli 1700-luvun lopulla jo aika merkittävä tekijä ja esimerkiksi muuan hampurilainen lehti julkaisi Parkumäen taistelusta (1789) tiedonannon, josta taistelun hävinnyt kenraali Schultz närkästyi, koska hänet leimatiin siinä pelkuriksi ja vaati ”toista saksalaista” Curt von Stedingkiä (syntynyt Ruotsin Pommerissa) esittämään oikaisun ja puhdistamaan hänen maineensa.

      Tämä ilmeisesti tapahtui, koska kenraalit kohtasivat pian toisensa parhaina ystävyksinä, kun Stedingk siirtyi Kustaa III:n sodan jälkeen Pietariin, Ruotsin lähettilääksi.

       Pietarissa oli muuten jo Pietari Suuren ajoista lähtien ilmestynyt sanomalehti Vedomosti (tiedotuksia), myöhemmin (ja nykyään) Sankt-Peterburgskije vedomosti, jossa muun muassa esitettiin tietoja Ruotsin joukkojen keskityksestä Suomeen jo ennen Kustaan sodan alkua. Mikäli yllätyshyökkäystä suunniteltiin, se siis lievästi sanoen epäonnistui.

       Mutta nuo suuren maailman lehdet oli tarkoitettu lähinnä yhteiskunnan ylimmille kerroksille. Niissä oli tietoja laivojen saapumisesta satamiin ja valtioiden välisistä suhteista, neuvotteluista, taisteluista ja sotajoukkojen liikkeistä, jotka olivat tärkeitä suurta liiketoimintaa harjoittaville. Olipa mukana politiikkaakin, mikäli painovapausasetukset sen sallivat, mikä ei ollut yleistä.

      Lehti, joka ilmestyi Suomessa suomalaisille talonpojille, oli siis lajissaan melkoisen erikoislaatuinen yritys. Lukutaitoahan meikäläisillä talonpojilla luterilaisen uskonnon ansiosta oli, mikä ei suinkaan ollut maailmassa yleistä. Luettavaa heillä sen sijaan oli niukasti. Raamatun ja virsikirjan ja parin muun hengellisen teoksen ohella kysymykseen tulivat lähinnä kalenterit ja niissä olevat selostukset maailmanhistoriasta sen luomisesta alkaen.

       Lizeliuksen tarkoituksena oli kansan valistaminen ja sen tiedonhalun tyydyttäminen. Kilpailijoiksi lienee katsottava ns. arkkivirret, joita sai ostaa halvalla markkinoilta ja jotka kertoivat mieltä kuohuttavista tapahtumista runomuodossa. Venäjällä vastaavassa roolissa oli kuvitettu ns. lubok.

      Uutiset (”Uusia sanomita”) oli yksi osasto lehdessä ja kertoi hyvin monenlaisista asioista, alkaen Suomen papiston asioista aina suurpolitiikkaan saakka.

      Uutisia riitti esimerkiksi Amerikan vapaussodasta, jossa aluksi kerrottiin amerikkalaisen sotajoluon olevan peräti ”Monta tuhatta kertaa kansaisempi kun Englantin siellä nyt olevat huovit”(!) Sotaa ja sotaonnen vaihteluita seurattiin tarkoin, kuten myös Espanjan, Ranskan , Venäjän ja Turkin aseistautumista.

      Myös taivaan merkeistä kerrottiin. Esimerkiksi siitä, miten sekä Ruotsissa, että Lontoon kaupungissa oli taivalla näkynyt merkillisiä valoilmiöitä ja kuultu ääniä.

     Ns. human interest-materiaaliin kuuluu muun muassa kertomus siitä, että Preussia yhdessä kaupungissa on ”yksi piika pudonnut ulos akkunasta ohitse kulkevan vainun katon läpitse vaunussa olevan herran jalkoihin, itsiänsä ei hän kuitenkaan loukannut”.

         Lizelius kertoi lehdessään suomeksi sekä maailman maantieteestä että historiasta varsinaisten uutisten lisäksi. Uutiset saattoivat koskea sotia ja tulipaloja ja vaikkapa maanjäristyksiä. Lissabonin maanjäristyskin tuli mainituksi, mutta vahinkojen ei sanottu muodostuneen kovin suuriksi (!).

       Ohjeet terveyden edistämiseksi ja maanviljelyksen parantamiseksi olivat tärkeä osa lehteä ja esimerkiksi Mynämäen vaivaishoidon järjestäminen nostettiin seurattavaksi esimerkiksi muillekin.

       Kiinnostava on osasto, jossa puhutaan maanpiirin paikkakunnnista: ”Maan-piirin paikkakuntain tiedustuksesta”.

       Euroopan maita lueteltaessa, mainitaan ”Ruotsi, johon myös Suuren Ruhtinaan maa Suomi luetaan”. Tarkemmin Ruotsia kuvattaessa kerrotaan, että ”neljäs osa Ruotsista on Suomi eli Suomen maa” , joka jaetaan seitsemään maakuntaan, mukaan lukien Luoto Ålanri, joka on Suomesta länteen”.

       Toisessa kohden julkaisija pohtii Suomen varhaisimpia oloja ja sanoo, että ”muutamat ovat siinä luulossa, että Baabelin kielten sekoituksen jälkeen yksi ikielikunta kulki tänne Suomehen ja nimitti tämän Suoma, että he Jumalan suomasta tänne siirtyksi tulit.” Olipa tämä asia miten tahansa, kirjoittajaa haluaa pohtia Suomen talouden eli ”huonen-hallituksen” syntyä ja kehitystä. Kehitysajatuksen elähdyttämä kirjoittaja toteaa, että ”Suomen-Maan ensimmäisen huonenhallituksen muoto on ollut kyllä kehno”.

      Kuitenkin ”Suomen esi-isät käyttivät Jumalalta heille annettua luonnollista järkeänsä”, toteaa valistushenkinen prelaatti ja olot niin vähitellen paranivat. Sen jälkeen kirjoittaja monessa lehden numerossa keskittyy kuvaamaan karjan oikeaa hoitamista ja etenkin sen juottamista talvisaikaan ja unohtaa tykkänään historiallisen perspektiivin.

     Koko tämän lehden tarina jäi lyhyeksi, mutta sellaisenaankin se tarjoaa kiinnostavan kurkistusaukon kolmen ja puolen vuosisadan takaisiin oloihin nimenomaan talonpoikaisesta perspektiivistä, toki valistushenkisen papin välityksellä.

Mitä tulee siihen, nähtiinkö tuohon aikaan suomenkielisen talonpoikaiston taholla mitään erityisetä Suomea olevan olemassa, vastaus on yksiselitteinen ja myös helposti ymmärrettävä: totta kai Suomi, merentakainen ja monessa suhteessa omaleimainen osa Ruotsin valtakuntaa muodosti oman kokonaisuutensa. Asiaa ei muuksi muuta se, ettei Suomen suuriruhtinaskunnalla ollut omaa, erityistä hallintoa.

     Ne puheet, joiden mukaan vasta rautatiet ja Bobrikov yhdistivät Suomen, kannattaa jättää hupaisien anekdoottien osastoon.

Joutavan ihmisen tarpeet

 

Työnteon tarpeettomuudesta

 

       Ei siitä kovin kauan ole, kun työtä kunnioitettiin enemmän kuin mitään muuta. Työhän tarkoittaa toimintaa, joka suuntautuu tulevaisuuden hyväksi ja jossa hetken nautinto ja mukavuus hylätään kaukaisemman päämäärän saavuttamiseksi.

      Heinösitrkat eivät tehneet muurahaisten lailla työtä, vaan soittelivat vain harppuja ilokseen ja talven tullen saivat sitten niittää sen, minkä olivat kylväneet. Vain työllä rakennettiin kaikki arvokas ja luotiin tulevaisuuden hyvinvointi.

       Työtä nimitettiin joskus jopa pyhäksi, ainakin työväenliikkeen puolella, vaikka Marxin lankomies Paul Lafargue (ks. Vihavainen: Haun lafargue tulokset) toki huomasi, ettei työ voinut olla mikään lopullinen arvo sinänsä. Laiskuushan se oli, mhin työlläkin viime kädessä pyrittiin.

       Oikea työ oli sitten monen mielestä vain fyysistä työtä, jossa ihminen raatoi ruumiinsa väsyksiin. Henkinen työ oli monesta jotakin arveluttavaa ja jos se sattui vielä olemaan palkitsevaa luovaa toimintaa, josta tekijä nautti, ei sitä enää voinut pitää oikeana työnä. Mitenkäs ne herrat lakkoonkin menisivät, kun eivät koskaan ole töitä tehneet, ihmetteli kansa ”Pohjantähden” kuvauksessa Suurlakon ajata.

        Jo Raamattu oli kertonut, että työ on rangaistus ja se asia oli syytä ottaa vakavasti. Yhteiskunnassa valitettavasti vain tuo rangaistus jakaantui epätasaisesti: jotkut kärsivät enemmän, mutta eivät suinkaan saaneet siitä parempaa palkkaa, vaan päin vastoin huonompaa. Siinä oikeastaan oli koko niin sanotun työväenkysymyksen ydin.

       Asian ratkaiseminen väkivaltaisella vallankumouksella osoittautui huonoksi ideaksi, mutta toteutettiin silti monessa paikasa ja yritettiin vielä useammassa.

       Samaan aikaan tieteellis-tekninen kehitys pikkuhiljaa ja huomaamatta ratkaisi koko asian: työ, nimenomaan fyysisenä työnä hiipui olemattomiin, kun miljardit sähkömoottorit tekivät sen, mikä oli aiemmin vaatinut lihasvoimaa.

       Jäljelle jäi henkinen työ ja sellaiseksihan muuttui miltei kaikki, puiden kaatoa ja käsittelyä myöten. Niinpä koko kansaa alettiin kouluttaa aivan uskomattoman korkealle tasolle, jotta sellaiset työt kyettäisiin hoitamaan.

        Mutta nekin ovat päivä päivältä yhä yksinomaisemmin jo koneiden heiniä. Ihminen ei enää voi kilpailla tekoälyn kanssa oikeastaan millään alalla. Ihmistyö ei ole vielä kokonaan hävinnyt, mutta sen häviäminen häämöttää läheisessä tulevaisuudessa.

     Mitä jää jäljelle? Ainakin itse kukin voi soitella vaikka harppua, mikäli saa tyydytystä omasta epätäydellisestä itseimaisustaan. Tekoäly tekisi senkin paljon paremmin, mutta entä sitten? Oma persoona on oma, eikä tekoäly kykene tuntemaan mitään sen puolesta. Se voi väittää niin, mutta teeskentelyähän se on.
       Mahdollisuus ja sitä mukaa myös oikeus laiskuuteen on yhä selvemmin jo myös suurten joukkojen perusoikeus. Ei heille mitään mielekästä tuotannollista työtä enää voida osoittaa.

      Jäljelle jää kysymys siitä, kuka siitä saa päättää. Tekoäly antaa varmasti vastauksen myös siihen kenelle valtaa pitäisi antaa ja minkä verran, mutta siinä taitaakin kulkea raja.

       Vai kulkeeko se missään? Nyt tuntuu siltä, että olemme jo hyvin lähellä sellaista uutta maailmaa, jonka kuvitteleminenkaan vielä viisikymmentä tai edes kymmenen vuotta sitten tuli harvalle vakavasti mieleen.

Tässä joka tapauksessa vanhempi blogi asiasta:

 

torstai 5. heinäkuuta 2018

Digifirmat pörssissä

 

Digitaaliset odotukset

 

       Ennen maailmassa kaikkein arvokkaimpana pidettiin sellaista hyödykettä, jonka saattoi käyttää suoraan tarpeiden tyydyttämiseen. Leipää saattoi syödä, piimää juoda, vaatteisiin pukeutua ja autolla ajaa, tai hevosella. Levyjäkin voi kuunnella.

      Muistan hyvin sen ajan, kun kuluttajan ja tuottajan välissä olevia linkkejä katsottiin hieman kieroon. Kaiken maailman myyntimiehet olivat ennen muuta rahan narraajia, jotka elivät tarpeettoman tavaran kaupittelusta ja uusien, epäaitojen tarpeiden herättelystä.

       Amerikassa myyntimies oli sankari jo 1950-luvulla. Meillä hän taas, siltä ainakin minusta näytti, oli jonkinlainen turhake, komeljanttari, joka ei tuottanut mitään todellista. Itse asiassa hän eli tyhjää myymällä kuin Andersenin sadun näkymätöntä kangasta muka kutovat kankurit.

        Todellisia sankareita olivat tuotannollisen työn tekijät. Marxilaisittain jopa väitettiin, että kaikki arvo perustui työhön. Näin pitkälle ei länsimaissa menty, mutta toki työn tekijöitä kunnioitettiin aivan toisin kuin pörssihuijareita, vaikka asia ei usein palkkapussissa näkynyt. Se oli se kysyntä ja tarjonta, nähkääs.

        Työn rituaalinen palvonta nousi huippuunsa sosialistisissa maissa, joissa se sai kvasiuskonnollisia muotoja. Muistan vieläkin laulun työmiehestä (rabotši tšelovek).

       Siinä nostettiin sankariksi se tavallinen duunari, joka rähjäisessä takissaan aamulla meni töihin ja jonka luomia olivat niin mahtavat sillat kuin avaruusalukset. Jokien juoksukin käännettiin… Luoja oli nimenomaan hän, eikä Jumala, korostettiin:

 

Корабли плывут под звездами,
Гордо высятся мосты:
Это все не богом создано,
Это сделал только ты!

Ты построил эти здания,
Ты направил русла рек,
Нет на свете выше звания,
Чем Рабочий Человек!

      Mihail Matusovski oli laulun sanoittaja ja Mark Bernes esitti sen taattuun tapaansa. Jumala kirjoitettiin pienellä ja Työläisihminen suurella.

       Koiranleuat kysyivät joskus, olisiko ainakin mahdollista saada paikka sellaisesta lentokoneesta, jota luomassa oli olut joku insinöörikin, mutta yhtä kaikki, työläiset ja talonpojat ne saivat sankarin viittaa kantaa, eikä intelligentsija.

       Jo kultaisella 60-luvulla muistan joidenkin ennustelleen työn gloorian ja jopa itse työnkin häviämistä tulevaisuudessa.

        Sosiologia-lehdessä joku esitti kaavion automaation kehityksestä: ensin ihmiset tekivät työtä, sitten he suunnittelivat ja tekivät koneita, sitten koneet tekivät työn ja ihmiset suunnittelivat ja korjasivat koneita. Sitten koneet suunnittelivat ja korjasivat koneita, jotka tekivät työn. Ihminen oli vapaa.

       Tuohon aikaan tämä oli kaukaista utopiaa, mutta nyt siitä ajasta on kulunut puoli vuosisataa.

Tilanne on muuttunut ja uusi maailma on suurelta osalta jo täällä.

       Uudessa Der Spiegel-lehdessä kerrotaan nettialustojen voittokulusta. Ne ovat nyt pörssiarvoltaan kaikkein suurimpia yrityksiä.

       Kun suurimpia olivat vielä kymmenen vuotta sitten oikeaa tuotantoa suorittavat yhtiöt, kuten PetroChina, Gazprom ja Exxon Mobil, kaikki alle tai hieman yli 400 miljardin pörssiarvolla, on tilanne nyt muuttunut monessa suhteessa.

       Suurimpia ovat nyt Apple, Amazon ja Alphabet (Google) 800-900 miljardin dollarin pörssiarvollaan. Sitten tulevat Microsoft, Facebook (!) ja Alibaba 500-700 miljardilla. JPMorgan Chase pankkiiriliike saa tyytyä 368 miljardiin ja oikeaa tuotantoa harjoittava Exxon Mobil 348 miljardiin.

       On ymmärrettävää, että näin valtavien firmojen kohdalla kyse on käytännössä monopolista tai kartellista ja sellaisia vastaan nyt yritetään etsiä keinoja. Kummallinen tosiasia kuitenkin on, että tuskin mikään talousmahti pystyy yksin tappelemaan vaikkapa nyt edes Facebookin (!) kanssa…

       Pörssiarvot ovat sinänsä kuviteltuja arvoja, mutta eivät tyhjää täynnä. Vaikka joku Amazon ei tuotakaan suoranaisesti mitään aineellisia hyödykkeitä, tuottaa se palveluja varsin tehokkaasti.

      Tehokkuudesta huolimatta se sitä paitsi työllistää yli puoli miljoonaa ihmistä, arvatenkin lähinnä halpatyövoimaa. Välityksen lisäksi alustat ovat tunkeutumassa myös muihin palveluihin ja jopa tuotantoon. Saksalaiset pelkäävät jo autoteollisuutensa puolesta.

      Koodaajat on nyt, ainakin meillä, nostettu arvoon arvaamattomaan. Samaan aikaan arvioidaan, että tekoäly tulee hoitamaan yhä suuremman osan koodaamisesta, joten nuorisolle kannattaa ehkä pikemmin suositella vaikkapa putkimiehen uraa. Palkkakehitys taitaa siellä ollakin jo nyt aika hyvä.

      Itseajavat autot ovat tulossa ja sekin suoranaiseen tarpeen tyydytykseen liittyvä palveluammatti siis hiipumassa.

       Aikamme sankariksi ei taida enää kelvata enempää työmies kuin myyntimieskään ja insinöörit taitavat myös käydä jossakin vaiheessa tarpeettomiksi.

       Ehkäpä ei ole sattuma, että suurinta huomiota ja arvostusta saavat ainakin tällä hetkellä osakseen täydellisen tarpeetonta työtä, itse asiassa leikkiä harjoittavat nuorukaiset: potkupallon pelaajat. Jonninjoutavan musiikin esittäjäpellet pääsevät lähes samalle tasolle.

       En enää muista, mitä tuo 1960-luvun skenaarioiden esittäjä arveli ihmisten tekevän sen jälkeen, kun työt on tehty. Juopottelu ja irstailu kilpailevat todennäköisesti vahvasti suurten joukkojen mielenkiinnosta samoin kuin se toiminta, jota lehtien ns. kulttuuripalstoilla nykyään esitellään. Tarkoitan lähinnä passiivista katsomista ja kuuntelemista.

       Mikäli niukkuus joskus voitetaan -ja Neuvostoliiton kommunistinen puoluehan julisti vuonna 1961, että se tapahtuisi jo vuoteen 1980 mennessä- ei enää voida kiistellä tulonjaosta, koska kaikki on ilmaista.

       Mahtaakohan tuollainen tilanne nyt olla sijoitettavissa näkyvissä olevaan tai sellaiseksi kuviteltuun tulevaisuuteen? Nikita Hruštšovista voi sanoa kaikenlaista, mutta ainakin hänellä oli rohkeutta kertoa mielipiteensä ja sitähän koko aikakauden järjen, kunnian ja omantunnon tiivistymä yksimielisesti kannatti.

      Pitää nostaa hattua myös sille Sosiologia-lehden kirjoittajalle, jonka nimen olen unohtanut. Eipä häneltä rohkeutta puuttunut.

 

Kohti käännettä?

 

Venäjän käännekohdat

 

      Venäjän historia ei ole yhtä ja samaa pötköä, joka olisi jatkunut ajasta aikaan. Vähänkin tarkemmin katsoessa siinä huomaa liberaalimpien ja autoritaarisempien kausien vaihtelua, syklisyyttä, joka ei ainakaan toistaiseksi ole johtanut liberaalisuuden läpimurtoon, mutta ei myöskään pysyvään ja kivettyneeseen autoritaariseen tyranniaan.

     Voidaan kysyä, onko kaikkien maailman maiden kohtalona joskus omaksua juuri sellainen liberaali järjestys, jota olemme täällä meillä oppineet pitämään ihmiskunnan korkeimpana saavutuksena vai olisiko mahdollista, että joissakin maissa tulee aina eli siis hyvin kauan säilymään niiden perinteiden mukainen järjestelmä, joka pohjautuu esimerkiksi konfutselaisuuteen tai hindulaisuuteen, ehkä johonkin muuhunkin.

      Juuri nyt näyttää siltä, ettei sen lajin liberalismi, jota esimerkiksi USA ja EU edustavat, olisikaan koko ihmiskunnan valoisa tulevaisuus. Etenkin USA:n toimet ovat viime aikoina melkoisesti himmentäneet sen poliittisen järjestelmän glooriaa. Enää ei ole uskottavaa edes sanoa, etteivät demokraattiset valtiot olisi koskaan aloittaneet hyökkäyssotaa.

      Diktatuurivaltiot ovat toki siinäkin suhteessa yhä epäilyttävämpiä, ja niihinhän myös Venäjä taas selkeästi kuuluu. Mikään historian laki ei kuitenkaan määrää, että nykyinen komento sielläkään olisi tuomittu vallitsemaan aina maailman tappiin saakka.

      Tässä muuan pohdinta tästä asiasta kymmenen vuoden takaa eli huomattavasti ennen Ukrainan sodan alkamista. Rohkenen ajatella, että kun seuraavat kymmenen vuotta tästä päivästä ovat kuluneet, saamme taas nähdä varsin toisenlaisen Venäjän:

 

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Yanovin syklit

 

Yanovin syklit ja Venäjän aate

 

     Vuonna 1978 julkaisi nuori Neuvostoliitosta emigroitunut juutalainen tutkija Aleksandr Janov (Alexander Yanov) hätkähdyttävän kirjan The Russian new Right.

     Kirja herätti jonkin verran huomiota, mutta harva suhtautui siihen aivan vakavasti. Siinä kerrottiin pienestä ja epämääräisestä ryhmittymästä Neuvostoliitossa, joka haikaili perinteisten slavofiilisten arvojen perään.

      Näillä Šimanoveilla, Osipoveilla ja Skurlatoveilla ei ollut minkäänlaista valta-asemaa, harva tunsi heidät Neuvostoliitossa ja maan poliittisen järjestelmän huomioiden tuntui päivänselvältä, että kyseessä oli pelkkä kuriositeetti.

       Yanov oli eri mieltä. Hän totesi, ettei myöskään bolševikeilla kymmenen vuotta ennen vallankumousta ollut minkäänlaista asemaa, harva tunsi heidät ja tsaristinen virkakoneisto esti tehokkaasti heidän toimintansa Venäjällä.

       Se, mitä kriitikot eivät ymmärtäneet, oli ideologian voima esimodernissa valtiossa. Se on järjestelmä, joka on olemukseltaan uskonnollinen ja uskontoahan bolševismikin oli, sanan laajassa mielessä.

       Vuonna 1987 eli siis perestroikan alkuvaiheessa julkaisemassaan teoksessa The Russian Challenge and the Year 2000 Yanov jatkoi samaa teemaa.

       Hän saattoi nyt viitata slavofiilisen liikkeen julkiseenkin toimintaan, mitä tapahtui erityisesti ns. Pamjat-liikkeen puitteissa. Juutalaisena hän oli erityisen kiinnostunut uuden tai uusvanhan ideologian antisemitismistä ja väläytteli jo uuden holokaustin mahdollisuutta, mikäli Venäjän joutuisi sekasortoon bolševikkidiktatuurin romahtaessa.

       Kuten tunnettua, odotetut pogromit jäivät tulematta. Erään ironisen kommentin mukaan ainoa väkivallanteko, joka tapahtui, oli erään juutalaisen intellektuellin silmälasien särkeminen Moskovan kirjailijaklubilla. Venäläisiä sen sijaan oli murhattu tuhansittain Neuvostoliiton hajottua.

      Yanovin profetiat siis näyttivät menneen täysin harhaan, ja amerikkalaiset saattoivat myös palauttaa mieleen sen, miten hän varoitti USA:ta sellaisesta politiikasta, joka jouduttaisi Neuvostoliiton tuhoa, koska seuraukset saattaisivat olla arvaamattomat, erityisesti juuri juutalaisille

       Jälkikäteen arvosteltuna Yanovin tarkkanäköisyys tuntuu kuitenkin hämmästyttävältä. Se ideologinen suuntaus, joka Venäjällä nyt vallitsee, sopii sangen tarkoin hänen ennustuksiinsa, jotka tehtiin aikana, jolloin moni vielä uskoi Neuvostoliiton satavuotiseen tulevaisuuteen. Myös Yanovin esittämät mallit Venäjän kehityksen sykleistä ovat hyvin mielenkiintoisia.

       Yanov pitää slavofiilistä ideologiaa demokratialle elimellisesti vieraana ajattelutapana. Vaikka sen kehityksessä voidaan havaita vapaamielisiä kausia, on siinä sisäänrakennettuna ajatus politiikan ja kansan pitämisestä erossa toisistaan. Itse asiassa aate on keskiaikainen ja edellyttää vallan antamista kokonaan hallitsijalle.

        Kansan taas tulee elää uskonnollisen moraalin mukaisesti eikä poliittisen riitelyn ja eturyhmien itsekkään taistelun ehdoilla. Poliittinen oppositio on tässä asetelmassa luonteeltaan rikos ja vallan kritiikki jää kirkon harteille. Venäjällä se taas ei sekaannu politiikkaan ellei sellaiseksi katsota vallan tukemista.

       Tämä kaikki on sangen sympaattista, mutta idylli on epärealistinen. Niinpä slavofilia, joka varhaisessa vaiheessaan on pienen ihmisen puolustaja ja röyhkeän vallan kriitikko, muuttuu Yanovin mukaan syklinsä tietyssä vaiheessa vallan liittolaiseksi. Silloin siitä tulee väkivaltainen ja ekspansiivinen, Euroopalle ja vapaudelle äärimmäisen vihamielinen voima.

        Näin tapahtui 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun Nikolai Danilevski ja Konstantin Leontjev vaativat pesäeroa Eurooppaan. Liberaalin mädännäisyyden ytimessä nähdään juutalaisuus, urbaanin ja kosmopoliittisen amerikkalaisen elämäntavan agentti Venäjällä, varoitti Yanov 1980-luvulla. Natseillahan oli sama näkemys ja myös he ihannoivat turmeltumatonta talonpoikaa ja maaseutua.

       Amerikka on ensimmäinen maa, joka on valistunut, mutta elää ilman ihanteita, julisti muuan venäläinen uusoikeistolainen jo 1960-luvulla. Nimenomaan amerikkalainen elämäntapa, sellaisena kuin se Venäjällä ymmärretään, onkin noussut mädännäisyyden symboliksi. Kysymys on siitä, että koko maailmaa uhkaa amerikkalaistuminen, ellei jokin moraalinen voima pysäytä tätä prosessia., varoitettiin jo tuolloin.

       Sellainen voima taas löytyy vain Venäjältä. Jumalan ihme näet on, että Venäjä säästyi sielua tuhoavalta materialismilta nimenomaan kommunistivallan ansiosta. ”Vain neuvostojärjestelmä, joka omaksuu venäläisen ortodoksian… pystyy aloittamaan maailman suuren muutoksen”, kirjoitti muuan Gennadi Shimanov jo neuvostoaikoina. On myönnettävä, ettei tämä ajatus ainakaan Venäjällä kuulosta tänään yhtä villiltä kuin se kuulosti ennen perestroikaa.

       Yanov esittää teoksessaan myös kaavion Venäjän historian sykleistä päätyen vuoteen 1985. Sen mukaan Venäjän historia voidaan esittää reformien ja vastareformien sarjana, jotka aina tietyssä vaiheessa johtavat systeemin kriisiin ja romahdukseen. Tällaisia suuria kriisejä olivat niin Moskovan Venäjän muuttuminen Pietarin Venäjäksi kuin vuoden 1917 vallankumoukset.

        Neuvostoaikana Yanov näkee vuodesta 1964 (ilmeisesti Hrushtshovin ero ja kommunismin rakentamisen ohjelman hylkääminen) jo alaspäin (pois Euroopasta) suuntautuvan trendin, joka vuoden 1985 näkökulmasta on johtava uuteen systeemin kriisiin, joko romahdukseen tai sitten siirtymiseen kohti ”eurooppalaista perhettä”.

       Nykyään trendejä on helppo jatkaa ja todeta, että vuoden 1985 jälkeen todella seurasi romahdus ja sen jälkeen siirtyminen kohti Eurooppaa. Putinin valtaannousun jälkeen trendi on taas suuntautunut Euroopasta poispäin lukuunottamatta Medvedevin reformikautta. Vuoden 2012 jälkeen voitaisiin ilmeisesti puhua vastareformien diktatuurin kaudesta samaan tapaan kuin Yanovin mukaan asian laita oli vuosina 1881-1894 (Aleksanteri III), 1918-1921 (Lenin), 1929-1953 (Stalin) ja 1965-1973 (Brezhnev)…

       Mihin tämä syklisyys perustuu? Yanov ei tiedä itsekään ja yhtä mystisiä ovat myös talouden suuret syklit. Osittainhan tällaiset skeemat historiassa tietenkin perustuvat yksinkertaistuksiin ja asiattomiin rinnastuksiin. Oma kiinnostavuutensa niillä silti on.

       Kiinnostavaa on myös se, miten Yanovin tutkimat nationalistit ovat eri aikoina hahmottaneet Venäjän ”oikeat” rajat. Koska Venäjä kerta kaikkiaan pitää sisällään kansallisesti ja uskonnollisesti vieraita elementtejä, olisi puhtaaksiviljelty nationalismi siellä ikävyyksien kerjäämistä.

       Niinpä nykyään, kuten ennenkin, puhutaan samaan aikaan imperiumista, joka on sekä venäläisten että toisuskoisten yhteinen koti ja ortodoksisesta pyhästä Venäjästä.

 Tämän yhtälön ongelmat havaitsi jo Konstantin Leontjev 1880-luvulla. Hän totesi, ettei Puolaa ole sadassa vuodessa saatu venäläiseksi ja mikäli sen lisäksi hankittaisiin vielä Euroopan slaavilaiset maat, olisi tuloksena katastrofi. Nuo maat olivat jo länsimaalaisuuden myrkyttämiä ja siksi oli käännyttävä itään, ei vain Turkin salmien suuntaan, vaan vielä kauemmas, Aasiaan.

       Tunnetussa viime syyskuun puheessaan Putin siteerasi Leontjevia yhtenä auktoriteettinaan, mutta siitä huolimatta hänelle näyttäisi lännestä kelpaavan ainakin Ukraina, joka sekin on osittain lännen ”myrkyttämä”.

       Vetše-almanakan kirjoittajat pohdiskelivat vuonna 1981 Ukrainan ja tulevan Venäjän suhdetta. Kirjoittajien mielestä, mikäli erillinen Ukraina joskus todella tulisi, olisi ainakin sen rajat muutettava siten, että Venäjälle annettaisiin Krim, Harkov, Donetsk, Lugansk ja Žaporožje, joissa on venäläinen enemmistö ja lisäksi vielä melko venäläistyneet Odessan, Nikolajevin, Hersonin, Dnepropetrovskin ja Sumyn alueet… Eipä hoholeille paljon taitaisi jäädäkään…

 

 

Yksinvaltiudesta kansankotiin

 

Uuden Ruotsin synty

 

     Tuota jo aiemmin mainittua Herman Lindqvistin kirjaa luki huvikseen ja hyödykseen. Vuoden 1809 jälkeistä Ruotsin historiaahan meillä on tunnettu aika huonosti, vaikka epäilemättä ruotsalaiset tuntevat sen ajan Suomen historiaa vielä huonommin, mikä on heidän häpeänsä.

     Lindqvistillä on varsin journalistinen ote ja hän osaa sijoitella kirjaansa sopivasti myös konkreettisia aineksia, jotka ovat aina tarpeen valaisemaan sitä, mitä maan elämässä itse asiassa tapahtui ja millaiset herrat sitä hallitsivat.

    Rouvat tukevat tietenkin myös esille, silloin kun aihetta on. Kuningatar Loviisa Ulrika ja Kustaa Mauri Armfeltin rakastajatar Magdalena Rudenschöld ansaitsevat hyvin paikkansa historian yleisesityksessä ilman kiintiöperiaatettakin ja heistä kirjoitetaan paljon.

     Sangen kiinnostavaa on kuulla tarkemmin myös holhoojahallituksen johtajan Reuterholmin ja toisen suomalasien, hänen pikkuserkkunsa Kustaa Mauri Armfeltin suhteista. Nämä kaksi olivat tapelleet keskenään jo poikasina, kun he sukujuhlissa kohtasivat. Holhoojahallituksen aikana heidän verivihansa oli molemminpuolista.

     Reuterholmin turhamaisuus oli suunnatonta ja hän teetti itsestään enemmän muotokuvia kuin yksikään Ruotsin kuningas. Armfelt kunnioitti häntä epiteeteillä ”kabbalisti, illuminaatti, teeskentelijä, typerys, mielipuoli… en päästäisi käsistäni yhtäkään tilaisuutta tehdä hänestä pilkan ja ivan kohde, sillä hän ansaitsee kaiken sen, mitä suinkaan voi keksiä.”

     Reuterholm puolestaan tuomitutti Armfeltin kuolemaan ja riisti tältä kaikki hänen oikeutensa. Ne palautettiin oitis Kustaa IV Adolfin noustessa valtaistuimelle ja kuolemantuomio peruttiin.

     Kustaa IV Adolfin varsin vaiherikas sota Napoleonia vastaan on esitetty ilman erityisiä alleviivauksia. Suomi oli siinä vain yksi näyttämö, jota ei välttämättä pidetty ratkaisevana.

       Häikäilemätön ja taloudellisesti elintärkeä Englanti oli Ruotsin kannalta sangen varteenotettava valinta Rotsin turvaksi, vaikka Ranska ja Venäjä yhdessä toki riittivät murskaamaan Ruotsin sen liittolaisesta huolimatta. Mutta koalitiot muuttuivat nopeasti tarpeen tullen.

      Armfelt sai kyllä ilmeistä syytä nimittää kuningasta ”arkki-idiootiksi” ja valitella kirjeessään, ”ettei sellaista sälliä voi pistää hullujenhuoneeseen”.

     Myös Bernadotten henkilökuvasta tulee tässä kirjassa tavanomaista elävämpi, niin tosikolta kuin tämä kunnianhimoinen marsalkka muuten vaikuttaakin.

     Joka tapauksessa hän onnistui hoitamaan palstansa hyvin ja Ruotsin kuninkuuden ohella sai vielä valtavia henkilökohtaisia tuloja, jotka liittyivät Ruotsin Pommerin myyntiin Preussille ja brittien Ruotsille lupaaman Guadeloupen sijasta maksettuihin korvauksiin. Jälkimmäisiä maksettiin Bernadotteille aina vuoteen 1982 saakka.

     Suomalaisittain kiinnostava detalji on, että ”uuden Ruotsin luonut” Lars August Mannerheim oli Suomen vuoden 1809 politiikan erään ”isän” Carl Erik Mannerheimin veli. Jälkimäinen taas oli C.G.E. Mannerheimin isoisänisä.

     Talous- ja sosiaalihistoria on laajasti esillä ja esimerkiksi isonjaon (kirjassa aika omituisesti ”yksijako”, enskifte) merkitys entisen kyläyhteisön räjäyttäjänä tulee kaikkine hyötyieen esille. Niiden ohella mainitaan myös virkistävästi asian varjopuoli ”vanha talonpoikaiskulttuuri katosi. Sen korvasi nyt Ruotsin maaseudulla tylsyys”.

     Samahan tapahtui myös Suomessa, jota isojako myös koski. Niin sanottu suomalainen kansanluonne on todennäköisesti kehittynyt suurelta osin tuon kylien räjäyttämisen takia juuri sellaiseksi kuin se jo1800-luvulla oli. Sitä voi verrata virolaisten tai venäläisten kylien mentaliteettiin kapakoineen ja yhteisine toimineen.

      Tylsyys lienee tässä aika osuva termi, mutta merkitsikö muutos sitenkään vain huononnusta entiseen verrattuna, on kyseenalaista. Aika hyvinhän sitä pärjättiin niin meillä kuin Ruotsissa myös sen kanssa eläen. Se saattoikin kätkeä taakseen uuden voimavaran.

      Krimin sodan aikana kuningas Oskar I, jolla vielä oli paljon valtaa, halusi tunnetusti liittyä voittoisiin Englantiin ja Ranskaan ja valloittaa takaisin Suomen, joka taas ei ollut asiasta lainkaan kiinnostunut. Erikoista on, että neuvotellessaan Ranskan lähettilään kanssa kuningas suunnitteli jo rajaa Nevalle ja Pietarin muuttamista kansainvälisesti valvotuksi vapaakaupungiksi…

      Skandinavismi jäi lyhytaikaiseksi virtaukseksi, mutta sen seurauksena joka tapauksessa kaikki kolke pohjoismaata omaksuivat vuonna 1873 uudeksi rahayksiköksi kruunun. Rahayksikön nimenä se ei suinkaan ollut vanhaa skandinaavista perua, vaan ranskalaista (couronne). Raha kelpasi kaikissa noissa maissa ensimmäisen maailmansotaan saakka.

   Ruotsin kulttuurinen ja ulkopoliittinen suuntaus oli jo 30-vuotisesta sodasta saakka ollut Ranskaan, mutta 1800-luvun lopulla yhdistynyt ja dynaaminen Saksa vei voiton ja se suuntaus säilyi toiseen maailmansotaan saakka.

     Jo ensimmäisen maailmansodan aikana Saksan-kauppa oli ollut Ruotsin talouden tuki ja turva ja toisessa maailmansodassa se tunnetusti suorastaan piti Hitlerin sotakoneiston pyörimässä.

      Toinen maailmansota yllättikin pasifistisen Ruotsin, joka oli melkein aseeton sen syttyessä. Niinpä sen oli myös pakko myötäillä saksalaisia ja tilanne jatkui aina vuoteen 1944 saakka, jolloin Ruotsin sotavoimat jo olivat kyllin vahvat torjumaan kaikki heikentyneen Saksan mahdolliset yritykset.

      Samaan aikaan maa omaksui anglosaksisen suuntauksen, joka kohdistui erityisesti Amerikkaan. Nyt vaihtui koulujenvieras kielikin saksasta englanniksi.

     Kansankotipolitiikan synty ja hyvinvointivaltion toteuttaminen oli itse asiassa kiinnostava ja vaativa projekti, jossa tunnetusti myös rotuhygienisillä ajatuksilla oli merkittävä sijansa. Miksi ei olisi ollut?

      Ruotsi suhtautui myös kielteisesti maahanmuuttoon janotti hyvin nihkeästi vain muutamia satoja juutalaisia pakolaisia vastaan vuoden 1938 Kristaliyön jälkeen, vaikka  maassa oli jo melkoisesti (8000) juutalaisia, joita oli tullut jo Kustaa III:n aikana.

     Ruotsin suuret keksijät ja teollisuusmiehet auttoivat maata 1800-luvulla nousemaan uudelleen suurvallaksi monilla aloilla, vaikka välillä oli jo menetetty vanha etulyöntiasema, joka olio perustunut laadukkaan teräksen tuottamiseen tarvittavaan puuhiileen.

     Tämä kirja valitettavasti loppuu jo toisen maailmansodan päättymiseen. Kuitenkin sen jälkeen on tapahtunut niin paljon ja niin mullistavaa, että olisi hyvin kiinnostavaa lukea myös koko tuota kehitystä arvioiva yleisesitys.

      Poleemisia opuksia on yllin kyllin, mutta sellaiset ovat loppujen lopuksi vähemmän kiinnostavia. Tasapainoisuus ja kohtuullisuus on paljon vaativampi laji.

Muistoja järjen aikakauden lopulta

 

Ennen syväsukellusta

 

     Kuten muistetaan, bolševikit ratsastivat valtaan epäisänmaallisuudella ja nostivat nationalismin tilalle johtotähdekseen kaikkien maiden proletaarien yhteiset intressit. Käytännössä se tarkoitti sotimisen lopettamista ja veljeilyä vihollisen kanssa.

     Saksalaiset myötäilivät innokkaasti bolševikkien toimintaa, joka nopeasti mädätti koko Venäjän armeijan roskajoukoksi, jota kukaan ei voinut enempää käskeä kuin pidätellä.

      Vuoden 1917 lopulla Lenin jo totesi, että armeija on sairas elin, joka voidaan vain lopullisesti hajottaa. Koska aseellista voimaa silti kovastikin tarvittiin, oli luotava kokonaan uusi puna-armeija, jossa vallitsee ankara kuri ja kuolemantuomiot ovat rutiinia.

     Jonkin aikaa vuoden 1918 alussa bolševistinen Venäjä oli käytännössä ilman armeijaa, mikä mahdollisti vähemmistökansojen, kuten Suomen karkaamisen imperiumin pihdeistä. Saksalaiset taas marssivat eteenpäin ilman vastarintaa ja vain runsas lumi hidasti heidän etenemistään, kuten kenraali Hoffmann raportoi.

      Ennen pitkää Lenin, joka oli uudesta asemastaan saanut kiittää kansan sotaväsymystä ja kyllästymistä onttoon isänmaalliseen propagandaan, kuitenkin joutui kumartelemaan kansan vaistonvaraisia nationalistisia tunteita ja kirjoittamaan artikkelin ”Isovenäläisen kansan kansallisesta ylpeydestä”

      Olipa Venäjän kansa orjamainen pienempiensä orjuuttaja tai ei, tosiasia oli, että kansa se oli sekin ja myös sillä oli samanlaisia tunteita kuin kaikilla muillakin. Niiden kieltäminen olisi ollut vain pään lyömistä seinään.

     Kun lukee ennen Ukrainan sotaa tehtyjä mielipidemittauksia venäläisten ja ukrainalaisten keskinäisistä suhteista, huomaa heti, ettei sieltä löydy kansallisuusvihaa, saati valmiutta ryhtyä sotaan veljeskansaa vastaan.

      Tämähän ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sotaa oikeuttavia ja jopa sitä vaativia mielipiteitä olisi ollut helppo organisoida. Itse asiassa sodan huimapyörä (mahovik vojny) on vain kerran saatava liikkeelle, jonka jälkeen se ylläpitäisi ja jopa lisäisi omaa vauhtiaan, jonka moottorina toimivat kansallisen ylpeyden ja loukkaantumisen tunteet.

     Meillä on usein typerästi ihmetelty, miksei Venäjän kansa ole noussut yhtenä miehenä tuomitsemaan Ukrainan sotaa ja vaatimaan rauhaa, jotta saataisiin loppumaan sota, joka on sillekin tuottanut vain surua ja kurjuutta. Eikö tuo kansa käyttäydy aivan epärationaalisesti ja kenties viime kädessä jopa rikollisesti?

     Samaan aikaan on aivan kainostelematta vaadittu koko  Venäjän rankaisemista ja hajottamista osiinsa ja iloittu sinne sataneista pommeista ja tuhoutuneesta infrasta (minäkin, tunnustan). Ukrainan oikeudenmukaista taistelua on tietenkin tuettu, mikä normaalisti ajattelevien venäläistenkin on mielestämme pakko hyväksyä.

      Niinpä venäläisiä myös kansana on pyritty rankaisemaan mahdollisimman ankarasti ja monipuolisesti heidän edustaansa valtion pahuudesta. Jopa ulkoministeritasolla (!) on aian kainostelematta nostettu oman maamme profiilia maana, joka estää Venäjän vastaisen rajansa ylittämisen kaikilta ja vaatii saman muiltakin. Olemme myös ensimmäisenä vaatineet Venäjän joukkueen sulkemista pois joistakin kansainvälisistä urheilukilpailuista.

     Eikö tyhmimmällekin ole selvää, että tällainen, asiallisesti aivan merkityksetön, mutta symbolisesti sitäkin silmiinpistävämpi politiikka ole omiaan herättämään kansallista loukkaantumista juuri meitä kohtaan ja sitähän Venäjän johtoklikki voi sitten halutessa hyödyntää. Ja kyllähän ne haluavat.

      Isovenäläiselläkin kansalla on kuin onkin oma kansallinen omanarvon tunteensa, eikä sen loukkaamista pitäisi itsetarkoituksellisesti harjoittaa. Vanhan totuuden mukaan ulkopolitiikassa on ainakin pienen kansan syytä pidättäytyä sellaisista toimista, joilla on pelkän demonstraation merkitys. Tämä riippumatta siitä, miten oikeassa tunnemme olevamme.

     Mutta sellainen tunnushan kuuluikin reaalipolitiikan aikaan. Tästä muistuu mieleeni Jaakko Okkerin aikoinaan lanseeraama ”uusidiotismin” käsite, jonka Tohlopin TV-väki asetti UM:n ”uusrealismin” vastakohdaksi. Nyt tämä entinen toimittajatason höpsismi näyttää tulleen maamme uudeksi ulkopoliittiseksi linjaksi.

      Me voimme sanoa, ettei venäläisillä ole oikeutta loukkaantua siitä, miten he itse ovat makuupaikkansa pedanneet. Ehkäpä älymystö ei niin teekään, mutta kansalliset tunteethan ne ovat myös sillä rahvaalla, jota intelligentsija kunnioittaa nimellä bydlo (vrt. Vihavainen: Haun baltikan tulokset).

      Se viittaa älyttömään karjaan, elukoihin, joita valtiojohto paimentelee mielensä mukaan ja jolle kansallisylpeys tarkoittaa muiden halveksimista ja niiden yläpuolelle asettumista.

       Tuon tason typeryys on joka tapauksessa laajasti levinnyt ilmiö ja sillä on myös suuri poliittinen merkitys niin Venäjällä kuin meillä. Poliitikot ymmärtävät aisan ja hännystelevät vaalikarjaansa, muusta välittämättä.

     Niin irvokasta kuin se onkin, Venäjä käy nyt valtiojohtonsa selityksen mukaan isänmaallista sotaa, jossa ”kollektiivinen länsi” on se vihamielinen hyökkääjä. Kansalle ja etenkin ”bydlolle” tämä kuvio on täysin selkeä ja poliittisesti se on paljon tärkeämpää kuin se rationaalinen ajattelu, joka lähtee oman maan todellisista eduista.

      Meillä ja muualla Euroopassa eivät asiat siis ole sen paremmin. Chauvinismi ja demagogia ovat ne asiat, joihin poliitikkojen kannattaa panostaa omaa asiaansa pönkittääkseen ja sen he myös tekevät.

     Olemme syöksyneet jo syvälle irrationaalisen regression syövereihin ja nyt se aika, jolloin vielä saattoi kuvitella rationaalisen ajattelun pakottavan poliitikot puolelleen, tuntuu kovin kaukaiselta.

Tässä nyt joka tapauksessa vielä näyte tuolta nostalgiselta järjen aikakaudelta:

 

 

 

 

perjantai 30. marraskuuta 2018

Euroopan konsertti II

 

 

 

Euroopan konsertti II

 

     Joissakin spekulaatioissa parinkymmenen vuoden takaa pohdiskeltiin sitä, että EU:n kannattaisi liittoutua Venäjän kanssa. Venäjähän oli nyt tarpeeksi pieni ollakseen muodostumatta liian mahtavaksi ja sitä paitsi liian riippuvainen EU:n kanssa käytävästä kaupasta käydäkseen kovin hankalaksi…

      Siihen aikaan oli paljonkin puhetta myös yhteisestä eurooppalaisesta kodista, joka ulottuisi Lissabonista Vladivostokiin. Venäjän puolella asiaan oli selvää kiinnostusta. Eurooppa oli siihen aikaan siellä kova sana.

      Siinä kodissapa olisikin riittänyt lääniä eurooppalaiselle yritteliäisyydelle, joka nykyään taitaa kainostella investointeja Venäjälle. Niinhän sen maan omatkin uusrikkaatkin tekevät.

     Mutta nyt Venäjästä näyttää enemmän tai vähemmän tulleen eurooppalaisen politiikan musta pekka tai, kuten ennen sanottiin bête noire. Venäjän ja Euroopan vastakohtaisuus oletetaan nyt suorastaan vakioksi.

     Eihän tässä toki paljoakaan uutta ole. Venäjän-vastaisuus nousi Euroopassa aina silloin tällöin myös 1800-luvulla. 1900-luvulla ns. reaalisosialismi jähmetti Venäjän politiikan. Ei ideologia toki estänyt liittoa Hitlerin kanssa ja kommunistien väliset ristiriidathan ne vasta jyrkkiä olivat, kuten saatiin huomata Kiinan irtautuessa Moskovan liekanarusta.

      Mutta Venäjän ja Länsi-Euroopan välinen vastakohtaisuus pysyi joka tapauksessa selviönä. Useimmat lienevät kuvitelleet, että kyseessä oli kommunismin ja kapitalismin ristiriita, joka loppuisi sitten, kun toinen noista ismeistä häviäisi keskinäisessä kilpailussa.

     Näinhän ei sitten käynytkään.

     Mikä sitten tällä hetkellä on se perimmäinen syy, joka taas erottaa Venäjän Euroopasta?

      Izborskin klubin lunatic fringe on kaivanut esille sekä geopolitiikan nimellä tunnetun pseudotieteen että slavofiilisen obskurantismin saavutukset todistellessaan, syyn olevan siinä, että Eurooppa on turmeltunut, kun taas Venäjä ei ole. Tuosta mätäpesäkkeestä irti pysymistä vaatii jo oman maan terveys ja kunnia. Sitä paitsi kyseessä on maan turvallisuus.

     Mutta tämä ei vakuuta. Mikäli Venäjä pysyy sille vuonna 1991 jääneissä rajoissaan, ei sitä voi uhata mikään hyökkäys. Tämä ymmärretään siellä varmasti.

      Suurvaltaisuus, державность, on kuitenkin paha tauti. Kysymys ei ole vain siitä, että venäläistä nationalismia on loukattu tuossa geopoliittisessa katastrofissa, Venäjä on yhä myös imperiumi ja aikoo sellaisena pysyäkin.

      Mutta imperiumin palauttaminen ei enää ole vapaaehtoisesti mahdollista, kun henki on kerran päästetty pullosta. Jos sen tekee väkisin, se tuskin toimii.

       On hyviä syitä päätellä, että ukrainalainen nationalismi olisi vielä ennen Neuvostoliiton hajoamista ollut yleensä valmis hyväksymään valtioliiton Venäjän kanssa. Sehän olisi jopa ollut radikaali parannus vallitsevaan tilanteeseen. Nyt sellainen olisi hyvin vaikea tehtävä, sillä ajat ovat muuttuneet.

       Muistan venäläisten kollegojen kanssa keskustellessani joskus 2000-luvun alussa ottaneeni esille sellaisenkin mahdollisuuden kuin Venäjän ja Ukrainan välinen sota. Reaktiona oli yleinen naurunpurkaus ja hieman alentuvaa selittelyä siitä, millainen on Venäjän ja Ukrainan suhde. Niiden välillä ei ole mitään selkeätä eroa. Ja kuinkas nyt valtio voisi itseään vastaan taistella?

      Mutta onhan näitä sisällissotiakin ollut, luoja paratkoon. Venäläisten taitamaton toiminta Krimin asiassa ja sisällissodan pönkittäjänä on nyt tehnyt sellaisen haavan veljeskansojen suhteisiin, ettei se ihan helpolla parane. Nyt niiden historiakin alkaa näyttää sovittamattoman vihamieliseltä…

      Mutta tuskinpa muutos tulevaisuudessa mahdoton lienee. Koskaan eivät poliittiset konstellaatiot ole loputtomiin kestäneet. Kaikista vanhoista kaunoista huolimatta Venäjä kelpasi 1800-luvun lopulta taas aivan mainiosti ranskalaisille ystäväksi ja suhtautuminen Saksaan alkoi puolestaan siellä tulla yhä nuivemmaksi, vaikka maiden välillä ei ollut sinänsä mitään ristiriitoja. Uusi, kuuma ystävyys Ranskaan teki tehtävänsä.

      Saksassa yritettiin kyllä lämmitellä välejä Venäjään, mutta kahden kauppa oli silloinkin kolmannen korvapuusti. Sitä paitsi Schlieffenin suunnitelmassa moni näki isänmaan ainoan toivon. Ehkäisysota oli jo Bismarckin ajan politiikassa normaalina pidetty vaihtoehto.

       Milloin ensimmäinen maailmansota kävi välttämättömäksi? Ehkäpä jo silloin, kun Ranskan ja Venäjän liitto 1890-luvulla jämähdytti eurooppalaisen politiikan takalukkoon? Vai vasta silloin, kun Entente cordiale eli kaikkien vanhojen perivihollisten sydämellinen yhteisymmärrys todettiin vuonna 1907?

      Ihmiset eivät lainkaan ymmärtäneet, mitä olivat tekemässä. Sitähän voi pitää jonkinlaisena puolusteluna, mutta ei siitä ainakaan vielä täällä maan päällä pidä synninpäästöä kiirehtiä antamaan.

      Eurooppalainen politiikka ja suurpolitiikka vähän laajemminkin näyttävät taas jämähtäneen paikalleen. Tuntuu siltä, että diplomatian kankeus ja kyvyttömyys on meidän aikanamme saavuttanut aivan uuden ulottuvuuden. Jonkinlaista Pyhää liittoa yritetään jatkaa, vaikka selvästi nähdään, ettei se toimi.

      Mutta mitäpä voisi odottaa siltä kummajaiselta, jonka johdossa ovat niin sanotut EU-poliitikot… He ovat määräajaksi valittuja poliitikkoja, sikäli kuin eivät ole virkamiehiä, jotka tekevät virkamiestyötä kuukausipalkalla. Ei tässä pellossa mitään bismarckeja kasva.

       Tiettyä innovatiivisuutta toki osoittaa esimerkiksi nationalismi-termin käyttäminen EU- piireissä haukkumasanana. Olisi kuitenkin rohkeata kuvitella, että tämä merkitsisi muunlaista luovuutta kuin kykyä tuottaa fraaseja.

       No mutta mitäs sen Venäjän kanssa pitäisi tehdä? Krimin asiassa se ei peräänny eikä sitä voida siihen pakottaa.

       On totta, että porsas tekee itselleen vahingon, kun kaukalonsa kaataa. Ratkaisuksi ei kuitenkaan kelpaa sen jättäminen nälkiintymään, kyllä asiat pitää saada normaaliin uomaansa ja gordionin solmu avattua.

       Venäjän palkitseminen sen törkeyksistä tuskin tulee kysymykseen, mutta siitä huolimatta olisi kukaties mahdollista yrittää myös myönteisiä vaikuttamiskeinoja. Ne muut on jo taidettu käyttää. Paluuta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen yksinapaiseen maailmaan ei enää ole.

       Mikäli härkäpäisesti yritetään ylläpitää nykyistä tilannetta, status quota, saattavat tulevaisuuden ihmiset joutua toteamaan, että kyseessä oli status quo ante bellum eli siis tilanne, joka vallitsi ennen sotaa…

       Venäjän ja Putinin suuri haave on Euraasian liitto, joka ilman Ukrainaa on yhtä tyhjän kanssa. Koko Ukrainan kriisi syntyi siitä, että tämän liiton vastustajat olivat niukasti voitolla sen kannattajiin nähden ja hakeutuivat kohti EU:ta.

       EU:lle Ukraina alkaa merkitä taloudellista katastrofia ja Ukrainan kansalle pyrkimys EU:hun ei suinkaan ole merkinnyt askelta pois korruptiosta ja kohti hyvinvointia, päinvastoin.

       Ukrainan kriisin ratkaiseminen sotilaallisesti olisi absurdia. Sen sijaan koko EU-Ukraina-Euraasian liitto-kuvio kannattaisi ottaa uudelleen esille koko laajuudessaan.

       Siinä ovat kaikkien asianosaisten kannalta kyseessä sen verran suuret arvot ja pitkän tähtäimen päämäärät, että selväpäisten poliitikkojen pitäisi kyetä näkemään tie ratkaisuun, joka kunnioittaisi kaikkien osapuolten intressejä.

      Vain maaniset izborskilaiset friikit voivat nähdä tulevaisuutta sellaisella Euroopalla, jossa pyssymiehet ryömivät pitkin ojia liejussa ja ammuskelevat sokeasti linjan vastapuolella olevia kollegoitaan.

     Onhan se tapa ylläpitää ja kärjistää Venäjän ja Euroopan vastakohtaisuutta, mutta koko tuo vastakohtaisuus on lopultakin tarpeeton ja kurja vaihtoehto normaalille, hyvinvoivalle elämälle.

Suomi Ruotsin osana

 

Suomi ennen kansallisvaltiota

 

      Suomalaiset ovat joskus olleet kovasti isänmaallisia eli osoittaneet valmiutta uhrata omia etujaan solidaarisuudesta kansakuntaa tai valtiota kohtaan.

       Tuo ”kansakunta” on tässä hieman problemaattinen käsite, sehän on nykyään tapana tulkita sosiaaliseksi konstruktioksi, joka syntyi vasta kirjallisen kulttuurin myötä ihmisten kuvitelmissa (vrt. Vihavainen: Haun nationalismi tulokset ).

      Tuskin monikaan ajattelee, että tämä tarkoittaisi koko asian illusorisuutta ja pelkkää kuvitteellisuutta. Ainakaan ei pitäisi. Kyllä asia on yhä uudelleen ilmennyt mitä konkreettisimmissa muodoissa ja käytellyt valtavia määriä rautaa ja terästä ja kaikkea muutakin materiaaliseen maailmaan kuuluvaa.

      V.I. Lenin totesi eräälle Pjatakov-nimiselle radikaalille vuonna 1919 nimenomaan Suomen kansakunnasta, että sen olemassaoloa olisi turha olla tunnustamatta: se, mikä on olemassa, pakottaa tunnustamaan itsensä. Stalin huomasi sitten aikanaan saman asian.

      Mutta olisiko Suomen kansakunta ollut aina olemassa ja mitä se oikeastaan edes tarkoittaa? Onko kyseessä vain eräänlainen tarkoituksenmukaisten valemuistojen kokoelma? (vrt. Vihavainen: Haun renan tulokset ). Venäläiset marxistit katsoivat, että kansakunta, natsija (lat. natio) oli kapitalismin luomus ja tulisi häviämään kapitalismin myötä. Tosin aluksi oli olemassa myös sosialistisia kansakuntia.

      Siinäpä kuvittelu päästettiin valloilleen ja mentiin myymään nahkaa ennen kuin karhu oli kaadettu, mutta periaatetta voi pitää varteen otettavana: nationalismi ymmärrettynä yhteenkuuluvuudeksi nimenomaan kansallisin perustein, on altis muutoksille ja se, mitä silloin tapahtuu ihmisten aivoissa, on vahvasti yhteydessä ympäristön muutoksiin.

      Nationalismin selittäminen kapitalismilla meni toki selvästi överiksi. Ei Puolassakaan mikään kapitalistinen järjestelmä vallinnut, kun siellä 1700-luvulla noustiin valloittajia vastaan. Muuallakin Euroopassa kansakuntien nousu ideologisen palvonnan kohteeksi on helpompaa selittää kansallisella sorrolla ja nöyryytyksellä, jonka Napoleon armeijoineen sai aikaan.

     Kansallisen tekijän merkitystä jo keskiajan ja antiikin sodissa olisi turha mennä kieltämään, vaikka suurempia ihmisten identiteettitekijöitä olivatkin yleensä uskonto, lojaalisuus hallitsijalle ja vastaavat seikat. Kansakunnista puhumista pidetään kuitenkin anakronistisena, koska nationalismi aatteena on myöhempää perua.

     Milloin olisi mahdollista alkaa havaita historiassa erityistä suomalaisuuden korostamista? 1700-luvun fennofiileillä sellaista oli, mutta he kuuluivat omaan, varsin ahtaaseen piiriinsä, mistä ns. yhteisellä kansalla ei ollut mitään käsitystä. Suomalaisen kansakunnan synty sanan varsinaisessa merkityksessä kuuluu 1800-lukuun.

      Toinen asia on kysymys suomalaisesta identiteetistä, joka enemmän tai vähemmän kuului ihmisten itseymmärrykseen. Lojaalisuus Ruotsin kuninkaalle ei tietenkään sulkenut pois paikallista identiteettiä, joka Ruotsin valtakunnassa ilmeni kautta historian monenkirjavissa muodoissa.

       Ei tietenkään ollut eikä voinut olla yhtä ainoaa homogeenista ruotsalaisuutta, vaikka sellaisesta ehkä unelmoitiin. Vuoden 1751 väestönlaskennassa valtakunnassa oli 2,2 miljoonaa asukasta, joista 426 000 asui Suomessa ja noin 100 000 Ruotsin saksalaisissa provinsseissa.

      Koko eteläinen rannikko oli sitä paitsi vielä aivan äsken ollut Tanskaa ja siellä puhuttua kieltä tuskin olisi ollut kohtuullista nimittää ruotsiksi. Sitä paitsi myös varsinaiset ruotsalaisseudut olivat hyvin omaleimaisia. Esimerkiksi taalailaiset ylpeilivät monisatavuotisilla vapausperinteillään, joihin oli vielä hyvä vedota Kustaa III:nkin aikana.

       Suomalaisten suoritusta oman maansa puolustamisessa suuren Pohjan sodan aikana pidettiin sen sijaan huonona ja syystäkin Daniel Juslenius kirjoitti kansansa puolustuspuheen ja jopa parikin (ks. Vihavainen: Haun juslenius tulokset).

      Viimeistään isonvihan aikana erityinen suomalainen identiteetti kasvoi jo koko valtakunnan kannalta merkittäväksi tekijäksi ja Suomen kehittämiseen ja turvallisuuteen alettiin hattujen sodan jälkeen panostaa erittäin paljon.

       Myös Kustaa III opetteli suomea ja hänen poikansa Kustaa IV Adolf lienee puhunut sitä jo kohtuullisen hyvin. Valtiopäivillekin saatiin suomen kielen tulkki, jota oli kauan turhaan anottu.

     Itsenäisen Suomen puuhaaminenkin oli todellisuutta jo 1700-luvulla. Se jäi silloin vielä harvojen herrojen harrastukseksi, eikä johtanut reaalisiin seiurauksiin, vaikka kaksikin Venäjän keisarinnaa ilmaisi asiaan kiinnostuksensa.

       Suomi pysyi uskollisena Ruotsille Suomen sotaan saakka, mutta sen yläluokka suoritti sitten nopean ja perusteellisen takinkäännön, jolle venäläiset Suomen-syöjät sittemmin osoittivat halveksuntaansa. Kansa seurasi perässä.

       Kansakunnan synty Suomessa on ajoitettava 1800-luvulle, mutta tämä ei merkitse sitä, etteikö jo aiemmin olisi ollut Suomea ja suomalaista identiteettiä. Jostakin kummallisesta syystä näkee yhä usein ”Itämaa”-nimitystä käytettävän jopa 1700-luvun Suomesta, mikä on tietenkin anakronistista.

      Käsite ”Suomi”, merkitsemässä koko Pohjanlahden takaista aluetta, tuli käyttöön jo 1400-luvulla ja ”Itämaa”-nimitystä käytettiin kaiken kaikkiaan vain lyhyen aikaa keskiajalla. Tästä asiasta on artikkeli viimeistä edeltävässä Kanava-lehdessä.

        1500-luvulla Suomi sai suuriruhtinaskunnan arvonimen, minkä merkitys ei ollut pelkästään seremoniallinen, vaan siinä nimenomaan koko Pohjanlahden takainen alue niputettiin yhteen. ”Suomi” ei ollut enää sama asia kuin Varsinais-Suomi.

        1600-luvulla kirjoitettiin parikin Suomen (eikä siis Varsinais-Suomen) kronikkaa (ks. Vihavainen: Haun Suomen kronikka tulokset ) ja Uudenkaupungin rauhassa Venäjälle määrättiin luovutettaviksi alueita nimenomaan Suomen suuriruhtinaskunnasta eikä tiettyjä valtakunnan läänejä, kuten sitten vuonna 1809.

     Tämähän ei tietysti tarkoittanut sitä, että Suomi ja suomalaiset olisivat ihmisten aivoituksissa saanut saman merkityksen kuin niillä oli sitten 1900-luvulla, mutta joka tapauksessa ne olivat olemassa käsitteinä, joita käytettiin aivan normaaliin tapaan tiettyä aluetta ja sen asukkaita merkitsemään.

      Esimerkiksi Yrjö Maunu Sprengtporten kertoi Ruotsissa saaneensa osakseen tietynlaista ikävää kohtelua ”suomalaisuutensa” takia. Kyseessä lienee ollut lähinnä se suomenruotsalainen korostus, jota riikinruotsalaiset pitävät ”laulavana”.

     On hieman outoa ajatella, että riikinruotsalainen Herman Lindqvist puhuu aivan rutiininomaisesti ”Suomesta” ja ”suomalaisista” myös vanhoista ajoista kertoessaan. Luulen nimittäin, että moni suomalainen ei yksinkertaiesti uskaltaisi sitä tehdä, peläten rikkovansa jotakin edistyksellistä tabua ja sortuvansa ehkä perät anakronismiin tai ainakin nationalismiin.

     Ehkäpä piankin saavumme sellaiseen historian vaiheeseen, jossa nationalismi joko lopullisesti häviää tai sitten nostetaan kunniaan ja otetaan terveeksi vastakohdaksi keskiaikaiselle uskonnolliselle ideologialle, joka hakee identiteettinsä ylikansallisesta ummasta.

Tässä vielä yksi vanha blogi, joka liittyy aiheeseen: Vihavainen: Haun kansakunnan historian museo tulokset

 

 

Jääkauden ja tulevaisuuden välissä

 

Ruotsin vaiheita reportterin silmin

 

Herman Lindqvist, Ruotsin historia jääkaudesta tulevaisuuteen. WSOY 2003, 806 s.

 

      Herman Lindqvistin kirjoja on tullut jonkin verran luettua ja kokemus on ollut myönteinen (vrt. Vihavainen: Haun herman lindqvist tulokset).

      Ruotsin uudemman historian tulkinnat eritysesti toisesta maailmansodasta nykypäiviin kiinnostivat minua ja niinpä ostin oitis divarista tämän kirjan, joka jo otsikossaan lupasi ulottaa katseensa ihan tulevaisuuteen saakka.

      Itse asiassa kirjan alaotsikko valehteli päin naamaa. Kirja ulottuu vain Kustaa V:een saakka, eikä siitä löydä mitään näkemystä siitä Ruotsin uudesta aikakaudesta, joka on merkinnyt kehittymistä hyvinvointivaltion edelläkävijäksi.

       Samallahan maa on muuttunut myös monikulttuuriseksi ja kvasitotalitaariseksi holhousvaltioksi, mikä on tuonut mukanaan yhä uusia ja kokonaan uudenlaisia ongelmia (vrt. Vihavainen: Haun ruotsin pauloissa tulokset). Tämän sijoittaminen kokonaisuuden osaksi olisi ollut kiinnostavaa.

       Lindqvistin kuvan Ruotsista ymmärsin joka tapauksessa olevan kiinnostava myös sen takia, että hän myös ottaa huomioon suomalaisen näkökulman, suomen taitoinen kun on ja viettänyt nuoruutensakin Helsingissä.

       Pikaisen tutustumisen perusteella voi sanoa, että Suomi on asianmukaisesti tässä Ruotsin historiassa paikallaan ja nimenomaan Suomena eikä joukkona maakuntia.

       Meillä levinnyt omituinen tapa häivyttää vanhasta historiastamme koko Suomen käsite on epäilemättä ennen muuta ilmaus epäkansallisesta asenteesta, joka naiivissa juristeriassaan pyrkii demonstroimaan oletettua vapautumista anakronismeista. Kansallinen näkökulma oletetaan siinä lähtökohtaisesti jollakin tavalla sallimattomaksi.

      Onneksi Lindqvistillä ei ole näitä paineita ja hän puhuu ehtimiseen myös Suomesta jo 1500-luvulla, kuten asiaan kuuluukin. Sigismundin hallitessa Suomi myös kirjoittajan mukaan ensimmäistä kertaa esiintyi itsenäisenä yksikkönä, joka toki pantiin aisoihin, kuten muutkin Kaarle-herttuaa vastustavat tahot.

     Sivumennen sanoen, Nuijasota, joka meidän historiassamme on suuri tapahtuma, kuitataan tässä yhteydessä vaikenemalla. Vastarinta kukistettiin kaikkialla armottomasti, eikä Suomi ollut tässä poikkeus ja olennaista oli Suomen herrojen mestaus.

      Nuijasodan raakuus ei nousisikaan mitenkään erityisesti esille siitä Ruotsin historiasta, joka on täynnä kapinoita ja vehkeilyjä ja vielä 1700-luvullakin niiden verisiä kukistamisia. Kaikki Tukholman torit voisivat kertoa julmista näytelmistä, jollaisia Suomessa oli aniharvoin ja jotka me juuri siksi niin tarkoin panemme merkille.

     Tuore näkökulma on se, kun kirjoittaja julistaa Ruotsin itse asiassa voittaneen Suuren Pohjan sodan. Baltia ja osa Suomea meni, mutta Skoone, Blekinge, Gotlanti, Jämtlanti, Härjedalen, Gotlanti ja Hallanti jäivät, samoin kuin Ruotsin saksalaiset maakunnat ja rahaakin saatiin, paitsi Venäjältä, myös Preussilta ja Hannoverilta. Tanska oli sodan suurin häviäjä.

     Suurvalta ei vielä kukistunut ja esimerkiksi raudan tuotannossa maa oli Euroopan hallitseva mahti ja muun muassa Englannin raudan lähde, kun putlausta ei vielä ollut keksitty. Tervaa ja mastopuita ei erikseen mainita.

     Lindqvistin ote on aika reportterimainen, eikä hän ole niinkään innostunut varsinaisista analyyseistä kuin kiinnostavista detaljeista ja kummallisista persoonallisuuksista. Tässä yhteydessä mieleen tulevat erityisesti Fredrik-kuninkaat. Fredrik I oli melkoinen moukka, joka keskittyi karhujen ja naisten metsästykseen eikä oikeastaan muuta osannutkaan.

     Sen soijaan sorvarikuningas Adolf Fredrik tohti jopa ryhtyä hallitsemislakkoon ja oli monipuolisesti lahjakas persoona, vaikka yhtään hänen sorvaamaansa kappaletta ei ole löydetty jälkipolvien ihailtavaksi. Poliittisesti hän joka tapauksessa jäi valjuksi hahmoksi.

      Hänen puolisonsa Loviisa Ulrika sen sijaan oli sekä lahjakas että myös hyvin kunnianhimoinen persoona, todellinen päällepäsmäri ja riivinrauta, jonka juonittelu veti hänen kannattajiensa päälle säätyjen verisen koston. Suuri kulttuurivaikuttaja hän myös oli ja kaiken muun ohella häijy anoppi. Hän lienee hyvin ansainnut yhden Suomen kaupungin nimeämisen kunniakseen.

     Monen muun kiinnostavan asian joukossa löysin ainakin itselleni ennen tuntemattomia asioita Ruotsin ulkopolitiikasta. Sen tunnetun mädännäisyyden kirjoittaja huomioi ja mainitse lyhyesti eri valtioilta vastaanotetut lahjukset, joiden tarkoituksena oli vaikuttaa maan ulkopolitiikkaan.

       Niiden, jotka pöyristyvät ”suomettuneisuuden” takia kannattaa tutustua siihen vehkeilyyn, jota ”vapauden ajalla” harjoitettiin.

       Ruotsi oli vaarassa tulla jaetuksi naapuriensa kesken ja jossakin mielessähän niin tapahtuikin sitten Napoleonin sotien aikana, vaikka maa saikin Suomen sijasta hallintaansa Norjan.

Kustaa III:lla oli Ruotsin uudessa nousussa ansionsa, mutta historian kulkua ei voinut pysäyttää. Ennen muuta nopeasti kasvavan Venäjän mahti nousi, vaikka Tanskan kanssa jo alettiin pärjätä.

        Tanska kehitteli taas kerran hyökkäystä vanhan operivihollisensa kimppuun vuonna 1743, eikä Ruotsilla ollut nyt minkäänlaisia mahdollisuuksia sitä vastaan, kun sen armeija oli tuhottu Suomessa, Taalainmaa kapinoi ja vähäiset kotijoukot olivat epäluotettavia.

     Tässä tilanteessa Ruotsi onnistui tekemään täysin yllättävän manööverin kääntymällä öskeisen vihollisen, Venäjän puoleen, joka lähettikin heti kaksitoistatuhatta sotilasta Ruotsia turvaamaan. Niiden komentajana oli Suomessa sodan aikana venäläisiä komentanut ja hallintoa hoitanut skotti James Keith.

     Joukot sijoitettiin Norrköpingiin, Nyköpingiin, Norrtäljeen ja Tukholman saaristoon ja kaksi ja puoli tuhatta venäläistä marssi jopa Tukholmaan ja kävi taloksi Södermalmille. Venäläiset pitivät Tukholmassa paraatin Kaarle XII:n kuolinpäivänä.

     Rauha Tanskan kanssa onnistuttiin neuvottelemaan ja venäläisetkin saatiin ulkopoliittisilla myönnytyksillä poistumaan maasta. Tilanne oli epäilemättä ollut jo hyvin vaarallinen koko maan itsenäisyyden kannalta.

      Lindqvist kertoo kiinnostavasti, että venäläiset olivat ”erittäin suosittuja erityisesti ruotsalaisten naisten keskuudessa”. Tämä siitä huolimatta, että suuressa Pohja n sodassa venäläiset olivat tuhonneet Ruotsin rannikkoa säälimättömästi, polttaneet tuhansia taloja ja hävittäneet kaivoksia ja ruukkeja.

     Kun venäläiset lähtivät, havaittiin, että 53 ruotsalaista naista ja 8 pikkupoikaa oli livahtanut venäläisiin aluksiin ja kadonnut niiden mukana. Toisaalta yli 40 venäläistä sotilasta oli karannut riveistä ja jäänyt Ruotsiin, jossa he piileksivät aluksi tyttöystäviensä luona.

     Ovatko luvut suuria vai pieniä, lienee hieman makuasia. Joka tapauksessa Lindqvistin kuvauksen perusteella suhteet vieraan sotajoukon ja kantaväestön väillä näyttävät olleen kohtuullisen hyvät erinäisistä tappeluista huolimatta ja osittain siis jopa varsin lämpimät.

       Kun sotilaat majoittuivat ruotsalaisten taloihin, syntyi vajaan vuoden aikana myös intiimejä suhteita, mikä lienee tällaisissa yhteyksissä väistämätöntä. Ilmiönhän tunnemme myös viime sotien ajalta niin Lapista kuin Itä-Karjalasta. Viimemainitussa tapauksessa tällaisia kontakteja näyttää olleen varsin vähän, syystä tai toisesta.

      Jumala on detaljeissa, sanotaan ja samahan koskee paholaista. Lindvistin järkäle ei korvaa kuivemmalla ja analyyttisemmällä otteella tehtyjä tutkimuksia, mutta löytyypä siitä kiinnostavia seikkoja, jotka edellisistä puuttuvat.

       Harmini kirjan valheellisen mainoshypetyksen takia on haihtunut. Tämä on hauska kirja, joka usein yllättävästi keskittyy sellaisiin asioihin, joista moni arvovaltainen ja pätevä esitys vaikenee.