Kukin vuorollaan

 

Keltaisen miehen taakka

 

Kaikki tuntevat yhä ainakin nimeltä Rudyard Kiplingin runon Valkoisen miehen taakka, vaikka taitaa olla niin, että yhä useammat käsittävät koko sen idean väärin.

Kyseessähän oli Englannin imperialismin nimissä lähetetty tervehdys amerikkalaisille, joiden todettiin nyt astuvan miesten housuihin. Yhdysvallat oli tervetullut imperialistien piiriin, mutta sen oli syytä ottaa huomioon, että se merkitsi myös suuria uhrauksia ja suurta vastuuta niistä kansoista, jotka uskottiin sen alaisuuteen:

TAKE up the White Man's burden -
Send forth the best ye breed -
Go bind your sons to exile
To serve your captives' need;
To wait in heavy harness
On fluttered folk and wild -
Your new-caught sullen peoples,
Half devil and half child.

 

Imperialismihan oli koettu ja haluttu kokea ennen muuta sivistystehtävänä -mission civilisatrice- joka teki myös alkukantaisille kansoille mahdolliseksi päästä osallisiksi niistä siunauksista, jotka valkoisen miehen työ ja nerous olivat ihmiskunnalle tuottaneet.

Saihan siitä rahallista korvausta, mutta oliko edistyksen siunaus edes rahassa arvioitavissa? Sen hintana joka tapauksessa oli hyvin monien omien kansalaisten uhraaminen. Suotta ei muuan tuon ajan toinen runoilija vakuuttanut, että Englanti kyllä oli totisesti maksanut niistä eduista, joita se siirtomailtaan sai.

Kaikenmoisia laskelmia on tietenkin tehty, mutta viime kädessä valkoisen miehen kontribuutio koko muulle maailmalle on tietenkin ollut korvaamaton. Ilman sitä se olisi yhä siinä tilassa, jota oli aikoinaan tapana kutsua villeydeksi, olipa se sitten ihailtavaa tai surkuteltavaa. Ainakin inhimillistä kärsimystä siihen sisältyisi tavattomat määrät.

Millaisen palkan maailma tästä vähintäänkin merkittävästä työstä on antanut, onkin jo tiedossamme. Eipä siitä sen enempää.

Kiinaa on nykyään syytetty varsin kovaäänisesti siitä politiikasta, jota se on harjoittanut vähemmistöjensä alueella, Tiibetistä Sinkiangiin. Etenkin jälkimmäisessä tapauksessa kiinalaisten politiikkaa on nimitetty suorastaan kansanmurhaksi.

USA:n nykyinen presidentti näyttää olevan kovin innokas mittaamaan maailmaa oman puolueensa mittakeppien mukaisesti ja uhkailee puuttua asioihin, elleivät ne suju hänen mielensä mukaisesti.

Bismarck lausahti aikoinaan, että Jumala suojelee lapsia, humalaisia ja Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoja. Tämä oli kerran totta, eikä kenelläkään ollut mahdollisuuksia haastaa Yhdysvaltoja sen omalla kentällä. Toisaalta se pysyttelikin kaukana eurooppalaisista intressiristiriidoista.

Suojelusta on riittänyt näihin päiviin saakka, mutta, kuten Horatius jo kauan sitten totesi, määränsä se on kaikella ja loppu tulee ennemmin tai myöhemmin: est modus in rebus, sunt certi denique fines.

Se aika saattaa olla käsillä.

The Economist totesi muutaman viikon takaisessa numerossaan, että on varsin vaarallista ruveta käyttämään sellaista raskaan sarjan rikosnimikettä kuin kansanmurha siitä politiikasta, jota Kiina harjoittaa Sinkiangissa (Xinjiang= läntinen provinssi). Kyseessä on toki tiettyyn kansallisuuteen kohdistuva politiikka, mutta ei sentään pyrkimys sen hävittämiseen.

Mitä Sinkiangissa todella tapahtuu, jätän arvioimatta, koska tiedän, etten sitä tiedä. Sen sijaan olen kyllä sattunut huomaamaan, miten Kiina haluaisi nähdä oman politiikkansa tuolla alueella. Kyseessä on sivilisaatiomissio, tässä tapauksessa siis keltaisen miehen taakka.

Kävin tuolla alueella joskus puolitoista vuosikymmentä sitten ja oli niin sanotusti hepnaadilla lyöty siitä tavattomasta edistyksestä, jota Takla Makanin ankeassa autiomaassa oli tapahtunut, pääasiassa siis toki sen laidoilla ja keitailla.

Alueen suuret, mutta erittäin hankalasti hallittavat luonnonvarat oli valjastettu ihmisen käyttöön. Tien Shanin vuoriston valtavat vesimassat, jotka keväisin hallitsemattomasti ja tuhoisasti purkautuivat autiomaahan, oli kyetty ainakin suuressa määrin valjastamaan valtavalla työllä ja ne olivat tehneet mahdolliseksi erämaan laitojen uskomattoman kukoistuksen. Jopa vuoriston ”tuulitunnelin” energia oli valjastettu pyörittämään tuulimyllyjä, joita yhdessä tuulipuistossa oli viisisataa.

Han-kiinalainen kansa oli tietenkin kaiken tämän takana ja se myös kuvasi rooliaan siinä propagandassa, jota uudet kuvapatsaat edustivat: yhdessä ryhmässä han-kiinalainen täti johdattaa alkuasukastyttöä kouluun opintielle, toisissa kiinalainen ja uiguuri työskentelevät ja taistelevat yhdessä.

Tässähän siis oli kyse samanlaisesta propagandasta, jota Neuvostoliitto teki omilla laita-alueillaan. Sekin kukisti siellä primitiivisen islamin, toi seuduille länsimaisen tieteen ja kulttuurin, vapautti naisen ja koulutti väestön. Se oli valkoisen miehen taakan kantamista, se.

Muuan suomalainen, joka oli kauan oleskellut rajan takana Kirgisiassa, kuvaili tuon maan tunnelmia synkiksi. Toimeentulo oli siellä erittäin niukkaa ja ihmiset toreilla olivat vihamielisiä vieraita kohtaan, elleivät nämä tehneet kauppoja. Sinkiangin puolella, Kashgarissa, kaikki oli toisin. Sen huomasin itsekin kuljeskellessani maailman suurimmassa basaarissa.

Mutta eiväthän köyhät ja kurjat mitään vallankumouksia tee. Sitten kun kurjuudesta on irtauduttu, voidaan ruveta kriittisiksi ja ruveta kysymään, mitä ihmettä vieras kansa tekee meidän alueellamme? Samalla tietenkin olisi syytä kysyä, mitä hyvää se on täällä tehnyt ja olisiko paikallinen väestä ilman sitä jäänyt vain primitiivisiksi lampaanhoitajiksi.

Kun tapana on kuitenkin tällaisissa yhteyksissä aina ymmärtää asiat valikoidusti, syntyy tietenkin helposti simppeli uhriutumistarina: vieras tuli ja vei, ryösti ja raiskasi. Meillä oli täällä kerran onnela, mutta nyt on sortaja sen tuhonnut.

Uiguurien tapauksessa heidän tukenaan on panturkkilainen ”yhteisö”, joka ulottuu Euroopan puolelta Istanbulista aina Kiinan sydänalueiden lähimaille. Urümqin miljoonakaupunki on vahvasti uiguurilainen.

Turkkilaisia kansoja yhdistävät, tai ainakin yrittävät yhdistää niin maallinen panturkkilainen liike kuin islam. Poliittisesti yhtenäisyyttä ei ole, mutta Istanbulista kyllä saattaa löytää seiniltä uiguureja tukevia iskulauseita. Väestöllisestikin turkkilaisten kansojen määrä vetää vertoja Venäjälle, joten sen potentiaalista merkitystä ei kannata vähätellä.

Kiinan politiikka Sinkiangissa saattaa olla varsin kovaa ja olisi kiinnostavaa tietää siitä ja sen taustoista enemmänkin. On kohtuullista, että kansainvälinen yhteisö kiinnittää asiaan huomiota ja langettaa tarvittaessa moraalisen tuomionsa.

Mitä taas tulee Yhdysvaltojen sekaantumiseen asiaan, rohkenisin suhtautua asiaa skeptisesti. Mikäli asioihin aiotaan vaikuttaa, olisi oltava sekä materiaalista että moraalista potentiaalia sen aikaansaamiseksi. Venäjällä saattaisi olla tässäkin asiassa oma lehmä ojassa, mutta Kiina tuskin viitsii ottaa sitä huomioon.

 Mikäli USA taas katsoo asiakseen ruveta, edes sanan kuvaannollisessa mielessä, yksin sotimaan tämän asian puolesta ja vielä saman tein Venäjääkin vastaan, voi olla aihetta vielä yhteen siteeraukseen, tällä kertaa Talleyrandilta: Se on pahempaa kuin rikos. Se on tyhmyyttä.