Olen kuullut, on kaupunki tuolla

Teknopoliksen kauhistus

Juanma Agulle, La destrucción de la ciudad. El mundo urbano en la culminación de los tiempos modernos. Catarata 2017, 126 s.

Megalopolis on modernin aikakauden tuote par excellence. Sellaisia alkoi syntyä Eurooppaan ja sitten Amerikkaan 1800-luvun jälkipuoliskolla ja ne kasvoivat uskomatonta vauhtia. Uusi tekniikka auttoi ylittämään vanhat kasvun rajat. Sen jälkeen tuli vielä entistäkin hirviömäisempi teknopolis.

Olavi Paavolainen ei suotta etsinyt nykyaikaa suurkaupungista eikä Hitler suotta puhunut Berliinistä synnin Baabelina. Suurkaupunki edusti huimaa vauhtia lähestyvän tulevaisuuden lupausta ja uhkaa, kaikkea sitä, mikä mahtui modernini käsitteeseen.

Antiurbanistit ymmärsivät jo tuolloin suurkaupungin varjopuolet, proletarisaatiosta ja epäterveellisyydestä vieraantumiseen ja atomisoitumiseen. Eivät ainoastaan Oswald Spenglerin kaltaiset konservatiivit vieroksuneet suurkaupunkia, myös erilaiset sosialistit ja anarkistit jakoivat saman antipatian.

Venäjällä antiurbanisteilla oli suuri hetkensä ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikoihin (1928-1932), mutta siihen se jäikin. Muistona tuota ajalta taitaa joka tapauksessa olla Volgogradin asemakaava.

Toki suurkaupungilla oli myös innokkaat puolustajansa, joiden ajatuksenjuoksut näyttävät useassa tapauksessa ylittäneen normaalin tervejärkisyyden rajat. Le Corbusierin ja Mies van der Rohen nimet puhuvat puolestaan.

Espanjalainen sosiologian professori Juanma Agulles, joka itse asuu 800 asukkaan kylässä ja työskentelee vapaa-aikoinaan kodittomien parissa, kertoo palkitussa kirjassaan kiinnostavan tarinan suurkaupungin kasvusta ja sen puolustajista ja vastustajista.

Kuten jo kirjan nimestä näkee, hän katsoo kaupungin kuolevan tai jo kuolleen, mutta tämä ei tarkoita sitä, että sen tilalle olisi tullut tai tulossa esimerkiksi maaseutu.

Sen sijaan kaupungin -mielekkään asumisen ja elämisen keskuksen, poliksen-tilan on vallannut teknopolis ja äärettömästi leviävä urbaani tila, joka hävittää altaan kaiken vanhan, niin maaseudun kuin kaupungin, sellaisina kuin ne opittiin tuntemaan.

Tämä uusi elementti on luonteeltaan tuhoava. Muuan kirjan luvuista on ottanut motokseen R.W. Emersonin lausahduksen, jonka mukaan on olemassa kahdenlaisia kätkettyjä lakeja, jotka ovat keskenään sovittamattomia. Toiset ovat ihmisten lakeja ja toiset esineiden. Nämä jälkimmäiset luovat kaupunkeja ja laivastoja, jotka muuttuvat hallitsemattomiksi ja lopulta tuhoavat ihmisen…

Le Corbusierin ”kartesiolainen” ihanne korkeista ja neliskanttisista kaupungeista ja niiden koneellisesta elämästä (asumiskone!) tuntunee jo useimmista meistä kaamealta vitsiltä. Suotta ei Erich Frommin kaltainen humanistinen psykoanalyytikko nähnyt siinä kuolemanvietin ilmausta.

Funktionalismissa havaittiin heti myös totalitarismin henkeä, jollaisesta toki toiset tykkäävät ja toiset eivät. Joka tapauksessa se on jo nykyään voitettu kanta, vaikka jättikin jälkeensä varmaankin yhtä paljon esteettisen tason hävitystä ja kauhistusta kuin nuo kaksi muuta 20. vuosisadan totalitaarista liikettä.

Luis Arenas kiteytti osuvasti 1900-luvun arkkitehtuurin tarinan sanomalla, että sen ensimmäinen puolisko tuotti rakennuksia, jotka jälkipuolisko sitten räjäytti. Tämä toiminta jatkuu yhä.

Postmodernismi ja dekonstruktionismi pyrkivät irti funktionalismista, joka perustui ilmeisen harhaisille käsityksille ihmisluonnosta ja mahdollisuudesta suunnitella kaupunkeja. Le Corbusier päätteli, että amerikkalaisten pilvenpiirtäjien perusvika oli, että ne olivat liian pieniä… Uuden tyylin edustajat sen sijaan havaitsivat niiden olevan hengettömiä ja päättivät luoda intohimoista arkkitehtuuria.

Rakennusten psykologinen vaikuttavuus taisi kuitenkin olla aika pitkälti mielikuvitusta. Toki ”hengen leikkikenttä” oli vähemmän ahdistava ympäristö kuin funktionalistinen luurankomaisema (oma kielikuvani), mutta miten suuressa määrin oikeastaan on edes mahdollista suunnitella jotakin, jota voidaan sanoa paikan hengeksi?

Dekonstruktio yritti suurella touhulla hajottaa varmuuksia ja indentiteettejä, joihin moderni oli perustunut. Mitäpä ihminenkään oli muuta kuin fiktio, joka muiden lailla muuttui kiinteästä muodottomaksi ja virtaavaksi, kuten koko maailma jo Kommunistisen manifestin ennustuksessa.

Arkkitehtuuri ja yhdyskuntasuunnittelu eivät tarjoa pelastusta kaupungille, polikselle, sellaisena kuin se joskus oli. Yritetty siis on.

Itse asiassa kaupunki ja maaseutu eivät ole edes vastakohtia, vaan elävät symbioosissa. Sen sijaan on syntynyt antipolis -kaupungin negaatio, muodoton ja hävittävä voima ilman pysyvyyttä. Se on juuri tuo teknopolis, mikäli olen asian oikein ymmärtänyt.

On yhä myös olemassa antiurbaania mentaliteettia, mutta tekijä näyttää uskovan, että hallitsemattoman urbanisaation (vai mitä nimeä pitäisi käyttää?) kehitys on jo saanut ihmiset haluamaankin vääriä asioita.

Kaupunki pitäisi joka tapauksessa löytää uudelleen ja hävittää teknopolis, joka on säilyttänyt kaupungista vain tyhjän kuoren: museoidun ja osittain pröystäilevän keskustan, tyhjän kuoren, joka vain päivisin täyttyy elämästä.

Tämä päämäärähän olisi myös täysin yhteneväinen anarkistien tavoitteiden kanssa ja mitäpä he itse asiassa ovatkaan tavoitelleet? Juuri samaa kuin aikoinaan ne, jotka aloittivat teollisen vallankumouksen: ihminen olisi vapautettava oravanpyörästä työtä säästävien mekanismien avulla…

Sen sijaan hallitsematon kehitys hävittää maailmaa pakottamalla ihmisiä tuottamaan kiihtyvällä nopeudella tarpeetonta roskaa, mikä on tuhon tie. Uusi urbaani asutus valtaa maatalousmaan ja täyttää ympäristön ulosteillaan…

Kaiken toivon saa heittää? Abandonad toda esperanza…? Kirjoittaja ei pysähdy tähän, sinänsä todennäköiseen väitteeseen, mutta ei myöskään esitä mitään konkreettista tietä asioiden muuttamiseksi.

Ihmissuvulla on henkisiä voimavaroja ja onhan se nyt jotakin, kun edes ymmärretään, että tarttis tehdä jotakin. Tämä on sinänsä kiinnostava ja hyväkin esitys, mutta ei oikein vielä onnistu sytyttämään vanhaa protestanttia, joka kaipaisi konkreettisempaa esitystä edes niistä ongelmista jotka pitäisi ratkaista. Sitten voisi jo suunnitella tuota ratkaisemista.

Kaikessa abstraktissa epäkäytännöllisyydessään Agullesin kirja edustaa sitä perinnettä, joka on meillä kovin heiveröinen, mutta romaanisissa maissa voimissaan.