Sodassa ollaan?

 

Rankaisuretkikunnan yllätys ja sotaan joutuminen

 

     Kun erikoisoperaatio (spetsialnaja vojennaja operatsija, SVO) oli kestänyt jo viidettä vuotta, havahtui sen aloittaja huomaamaan, että sotaahan tässä nyt jo oltiinkin käymässä.

     Tarkoitus oli ollut vain käydä isolla nyrkillä täräyttämässä liian pitkälle menneen naapurin päähän järkeä ja pakottaa se omaksumaan sellainen politiikka, jota suurvallan etu aivan objektiivisesti vaati.

     Oman kansan osalle oli varattu nouseminen itseihailun korkeimmille askelmille, kun se tähän mennessä oli saatu vasta nostettua polviltaan. Tehtävä oli sinänsä vaativa, mutta sellaisena juuri suurvallan arvoinen.

     Amerikkalaisetkin olivat aikoinaan tainneet jo hieman ylpistyä Grenadan valtauksesta, mutta tässä oltiin peräti historiallista kutsumusta suorittamassa ”…und Morgen die ganze Welt”! Jotenkin niinhän se saksankielinen runo meni. Ehkäpä myös saksanopiskelija Putin tutustui vanhaan vihollisen aineistoon.

     Murskaava isku lässähti sitten kiusallisesti kuin taikinaan ja oli pakko siirtyä kenraali Falkenhaynin taktiikkaan, jossa vuodatettiin verta mahdollisimman paljon ja katsottaisiin, keneltä se ensin loppuu (ks. Vihavainen: Haun ovidius falkenhayn tulokset).

     Kansa oli ylpeä poikiensa uhrimielestä, kuten perinne vaati ja itse Johtaja kävi kunnioittamassa vainajia ylistäen heitä heidän omaisilleen. Kukaan ei varsinaisesti uskonut, että kaikki meni yhä suunnitelman   mukaan, mutta isänmaallista hevonpaskaa on aina oltu uskovinaan ja hallituksella oli pätevä syy vaatia kaikkia pysymään nyt kurissa ja nuhteessa.

     Kuvio oli kansan kannalta selvä: naapuria kuritettiin, kuten se ansaitsi ja se itse sai jatkaa rauhallista elämäänsä. Kollektiivisen lännen pakotteille voitiin näyttää pitkää nenää, sillä todelliset ystävät olivat innokkaita korvaamaan niiden tuonnin ja viennin.

     Vasta yli neljän vuoden kuluttua kuvio muuttui perin pohjin. Rankaisun ja kurittamisen kohteeksi otettu ei enää vain tyytynyt potkimaan kurittajiaan vastaan, vaan alkoi maksaa pottuja pottuina ja polttaa öljynjalostamoja ja logistiikkakohteita niin, että se jo näkyi jokaisen kansalaisen elämässä.

    Tämä oli jo sotaa. Johtajan oli nyt pukeuduttava uniformuun, minkä hän oli usein mielellään tehnytkin, mutta nyt oli jo tosi kyseessä ja naama vakavana. Tämä merkitsi eskalaatiota ja jokainen Venäjän historiaa tunteva tietää, mikä oli nyt kaikkien mielessä: kansansota. Sillähän oli ennenkin kaikki viholliset voitettu.

     ”Pyhä sota” oli aikoinaan noussut koko Suuren isänmaallisen sodan symboliksi ja kyselytutkimuksissa sitä pidettiin yhä keskeisenä Venäjän symbolina: ”Vstavaj, strana ogromnaja, vstavaj na smertnyj boi….” -Nouse valtava maa, taisteluun elämästä ja kuolemasta (ks. Vihavainen: Haun pyhä sota tulokset).

     Mutta kuka on vihollinen? Ei sellaiseksi riitä vain tuo kuritettava kakara, Ukraina, kysymys on kollektiivisesta lännestä. Ei Ukraina pystyisi mihinkään, ellei sitä autettaisi. Ketkä sitten konkreettisesti ottaen auttoivat? Suomi esimerkiksi. Suomalaisen räjähdysaineen löytyminen ukrainalaisesta aseesta muuttaa sen valmistajan legitiimiksi kohteeksi…

     Naurattaako? Ei minua ainakaan yhtään. Läntinen media on suoltanut jo viidettä vuotta toiveajattelua sodan kulusta ja ollut vaatimassa ehdotonta antautumista, mikä Venäjän perinteet tuntien ei tule koskaan tapahtumaan.

     Sen sijaan sodan eskaloituminen muihin maihin, esimerkiksi juuri jonkinlainen hyökkäys Suomeen saattaisi hyvinkin olla sellainen uusi sodan muoto, johon ahdistettu hallitus turvautuu.

     Natosta tuskin kannattaa tässä paljon  puhua. On äärimmäisen epätodennäköistä, että se ryhtyisi sotimaan sen takia, että joku määrä Suomen kansalaisia ja sen tehtaita tuhotaan. Jos se ryhtyisi, olisi tilanne sitäkin vakavampi.

     Kun nyt kerran on sitten sota, olisi mahdollista jo tehdä rauhakin. Toisen maailmansodan päätteeksi rauhaa ei tehty, vaan vaadittiin ehdoton antautuminen, joka saatiinkin. Mutta antautuja ei olut Neuvostoliitto.

     Asiat sovittiin sitten ETY-kokouksessa ja sellainenhan pitäisi taas järjestää, mieluummin mahdollisimman pian. Sitä olen yrittänyt esittää jo vuosikymmeniä (ks. Vihavainen: Haun bismarckin vai Hitlerin laakerit tulokset).

     Sota on vaarallinen asia, koska väkivallalla ei siinä ole rajoja, ainakaan Clausewitzin mukaan ja pelkästään humanitaarisista syistä taisteleminen olisi aina lopetettava mahdollisimman pian. Ei voi olla mikään säädyllinen tavoite, että tappioita ja tuhoa tulisi mahdollisimman paljon, tulivatpa ne kenelle tahansa.

     Sen jälkeen on vuoro diplomatialla, jonka tehtävänä on luoda sellaiset olosuhteet, että itse kukin hallitus pystyy ne kansalleen myymään

Näitä miettiessä tuli vastaan blogi ”erikoisoperaation” alkuajoilta, jolloin Ukrainalla oli vain kuritettavan rooli, vaikka se vitsoja taittelikin. Nythän tilanne on muuttunut. Siitä voimme tietenkin iloita, mutta ei kannata unohtaa sitä, että se on muuttunut vaarallisemmaksi.

Jonkinlainen käänne näytti tapahtuvan jo taistelujen varhaisissa vaiheissa. Nyt tiedämme, ettei se ollut mikään askel kohti ratkaisua:

 

perjantai 15. huhtikuuta 2022

Kurittajien rankaiseminen

 

Kurittajat

 

    Venäjänkielisessä tekstissä törmää usein sanoihin karat ja karatel. Sanakirjan mukaan kyse on rankaisemisesta, mutta käännös on aina huono silloin, kun tarkoitetaan yksinkertaisesti suojattoman väestön terrorisointia, kuten usein tarkoitetaan.

     Minusta parempi käännös onkin kurittaa/kurittaja. Vaikka sanasta kuri onkin suomessa tehty myös disipiliinin synonyymi, on sillä selvästi myös väkivaltaan/pahoinpitelyyn viittaava merkitys. Ja sellaistahan ne karatelit tekevät. Saattaa ollakin, että olemme saaneet koko kurittamisen venäjästä (karat).

     Mitään rankaisemistahan ei avuttoman väestön kaltoin kohtelu sinänsä merkitse, sillä ensin täytyisi olla rikos. Ja rikos ja rangaistus on sitten venäjäksi prestuplenije i nakazanije. Karatelit tekevät pahojaan ilman, että siihen olisi annettu mitään legitiimiä syytä, esimerkiksi vallankumouksellisella terrorilla tai sissitoiminnalla.

     Terrori, hallitseminen pelolla on kurittajien (karatel) tarkoituksena. Tietenkin asiaa voidaan yrittää myös kaunistella rangaistukseksi: mitäs rikkoivat meidän antamiamme sääntöjä…

     Muuan hyvin tunnettu kurittaja Venäjän historiassa on Mihail Muravjov, tunnettu myös nimellä hirttäjä-Muravjov, joka kuritti Liettuan ja Valko-Venäjän seutuja Puolan vuoden 1863 kapinan jälkeen. Tunnetaan myös Vilnan Muravjovina (Muravjov-Vilenski).

     Tuon kapinanhan katsottiin vaarantavan valtakunnan yhtenäisyyden. Vanhan Puolan valtakunnan palauttaminen, mitä ulkomaat ainakin moraalisesti tukivat, oli suurin pelon aihe. Toinen, siihen samaan ongelmakimppuun liittyvä, oli valkovenäläisen kansallisuuden eroaminen kolmiyhteisestä venäläisyydestä (Iso-, Vähä- ja Valko Venäjä).

     Niinpä Puola ja Liettua pantiin kuriin. Vanhan itsehallinnon rippeetkin hävitettiin, uniaattikirkko likvidoitiin, kansankielinen opetus kiellettiin ja samoin jopa puolan puhuminen julkisilla paikoilla. Hirttäjä-Muravjov ripusti lyhyessä ajassa 750 ihmistä hirsipuihin.

     Muravjov eli Muurahaisela on Venäjällä yleinen sukunimi. Sen kantajat ovat voineet valita puolensa historiassa kertomalla olevansa joko hirttäjä-Muravjovin (Muravjov-vešatel) sukua tai sitten hirtetyn Muravjovin (Muravjov povesennyi) sukua (viittaa sen nimiseen dekabristiin).

     Edellinen joka tapauksessa on kurittajan arkkityyppi, joka jo omana aikanaan siinä määrin leimautui, että Pietarin kuvernööri suorastaan kieltäytyi antamasta hänelle kunniamerkkiä ja nimitti häntä ”ihmissyöjäksi”.

      Läntisen Venäjän kuritusoperaatiossa häntä avusti vielä kenraali Kaufman, joka tunnettiin Keski-Aasian valloittajana (venäjän valloittajaa merkitsevä sana pokoritel, kukistaja tulee sanasta pokornyi, nöyrä eli tarkoittaa oikeastaan nöyryyttäjää). Kaufmanin vihollisten tappiot olivat jopa monisatakertaiset verrattuna hyökkääjään, mikä kertonee jotakin sodan luonteesta. Tällaisista asioistahan tuohon aikaan oltiin yleisestikin ylpeitä.

     On syytä uskoa, että nyt käynnissä olevan erikoisoperaation Ukrainassa oli määrä olla samantyyppinen rankaisuretki karatelnaja operatsija kuin aikoinaan Puolan ja Keski-Aasian operaatiot. Mitäpäs noilla ukropeilla oli panna Venäjän, suurvallan huippumoderneja aseita vastaan. Ei kun kurittamaan!

     Tilanne, jossa toinen vain lyö ja toinen ottaa vastaan, on tyypillinen kurittajan ja kuritettavan suhde. Mikäli sellaista taas kuviteltiin, jouduttiin katkerasti katumaan. Ne ihmeaseet, joita Venäjä on viimeiset kymmenen vuotta hehkuttanut, ovat olleet yhtä tehottomia kuin vanhatkin aseet. Ei suurta maata oteta haltuun muuten, kuin monilukuisen jalkaväen avulla ja loputtomin uhrein.

      Kaiken häpeän kukkuraksi Ukraina on nyt tuhonnut yhden Venäjän arvokkaimmista ja tuhoamiskykyisimmistä yksiköistä, risteilijä Moskvan, jonka taisteluarvon voinee arvioida vastaavan yhtä divisioonaa. Lisäksi vakuutetaan, että temppu tehtiin ihan Ukrainan itse kehittämällä ja rakentamalla aseella. Siinä kuritettiin Venäjän laivastoa oikein kunnolla…

     Mutta yhäkin vallitsee sodassa tietty epäsymmetria: Venäjä toimii koko ajan Ukrainan alueella, mutta Ukraina selvästi kainostelee toimimista Venäjän alueella. Tyhmimmät putinistit ovatkin kauhistelleet niitä pieniä poikkeuksia, joita on tapahtunut: kuinkas sitä nyt noin kehdataan? Kuritettavan ei ole sopivaa irtautua roolistaan, muuten voi vaikkapa sota syttyä…

      Niin, Ukrainan kannalta vieraan maan täysimittainen hyökkäys on varmastikin casus belli. Puheet erikoisoperaatiosta ovat jo kauan olleet pelkkää komediaa, joka ei mene edes tyhmimpiin aivoihin.

     Venäjää on kuitenkin yhä vain karttanut sanan ”sota” käyttöä, sillä hyökkäyssodan aloittamisenhan maan laki kieltää ja määrää sellaisesta jopa 20 vuotta vankeutta. Vankeutta on rutkasti luvassa myös niille, jotka kutsuvat asioita oikeilla nimillään. Nomina sunt odiosa. Orwellilaisempaa ei voisi enää olla.

     Valloittajalle eli nöyryyttäjälle  -pokoritel- on sietämätöntä, ettei uhri nöyrrykään, vaan sen sijaan nöyryyttää kurittajaa. Suurvaltasovinismin elähdyttämälle kansalle tämä on myös myrkkyä ja on selvää, että kostoa vaaditaan. Hyvä yrityshän on mennyt aivan penkin alle ja tehnyt koko suurvallasta naurun aiheen.

     Suurvallan kannalta tämä on harmillista -za deržavu obydno- kuten venäläinen sanonta kuuluu. Pitkän päälle hyökkääjä todennäköisesti voittaa, kuten se voitti talvisodassa, mutta onhan sitä ainakin pahasti höyhennetty. Talvisodassa ei koskaan päästy Suomeen tekemään suurta kuritusoperaatiota, miten käynee Ukrainassa?

      Huumorin ystävän on nyt ainakin pakko nauraa risteilijä Moskvan johdosta esitetylle maljalle:

Venäjän laivastolle! Pohjaan! Ei kilistetä (За русский флот! До дна! Не чокаясь.). Kyseessä on siis sen venäläisen tavan huomiointi, ettei vainajille saa kilistää…

 

      Mutta nyt ollaan vain entistä syvemmällä sodassa. Vitsit sopivat tilanteeseen yhtä huonosti kuin vahingonilo. Vahinko on jo tullut koko Euroopalle ja olisi tehtävä kaikki mahdollinen, ettei siitä tulisi todellinen katastrofi.

 

Bismarckin vai Hitlerin laakerit?

Bismarckin vai Hitlerin jäljillä?

Sen jälkeen kun historia loppui, on maailma käynyt kummalliseksi. Demokraattisissa maissa eivät vaalit enää riitä, kun valtaa pitää vaihtaa. Sen sijaan mennään kadulle ja heitellään ihmisiä polttopulloilla tai mikä käteen sattuu. Sitten vaihdetaan presidenttiä ja pannaan muutenkin hyrskyn myrskyn. Maailman demokraattiset valtiot seuraavat kehitystä myötätunnolla. Tämä kehitys edustaa todellista demokratiaa, koska siellä kannatetaan  Eurooppaa ja sen arvoja. Mielenosoittajat huutelevat ksenofobisia iskulauseita, toinen kansa paha oma hyvä, neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa paha…Кто не скачет, тот москал…

Till tidernapas har man levat, sanoisi Yleisradion sodanaikainen pakinoitsija Jahvetti.

Onhan maailmassa ennenkin rähinöity, ei tässä sikäli uutta ole. Häkellyttävää on nyt, että rähinöitsijät oat saaneet osakseen lähes jakamattomat sympatiat etenkin vapaalta lehdistöltä. Totta kai siellä piti rähinöidä, kun laillisilla vallanpitäjillä oli väärät mielipiteet. Rähinöitsijät eivät selvästikään edusta enemmistöä, mutta kun heillä on ne demokraattiset mielipiteet…

No, ennen pitkää tultiin tilanteeseen, jossa areenalle astuivat toiset rähinöitsijät. Nyt asialla olivat ne, joilla on väärät mielipiteet. Niiden tavoitteena oli Krimin liittäminen Venäjään, vaikka se oli vastoin lainvoiman omaavia sopimuksia. Niin oli kyllä myös presidentin erottaminen…

On aivan selvää, että enemmistö krimiläisistä halusi liittymistä sitten kun tilanne vietiin siihen pisteeseen, että tämä laiton valintatilanne tuli ajankohtaiseksi. Olisiko joku odottanut, että nyt olisikin sanottu: ”Ei, kyllä me haluamme Venäjään liittyä, mutta vaadimme, että nyt kaikki tapahtuu laillisessa järjestyksessä!” Eikö se olisikin ollut vähän liikaa vaadittu kaiken sen valossa mitä sitä ennen tapahtui.

Ja Putinin hiipumassa ollut suosio ampaisi isänmaallisen innostuksen huumassa uusiin korkeuksiin. Yli 80 prosenttia on kova luku ja sen esittää Levadalle nimetty mielipidetutkimusinstituutti, jonka objektiivisuutta ei tässä tarvitse epäillä.

Tässä on tietenkin mahdollista sanoa, että tällaisilla mielipiteillä ei ole arvoa, koska ne heijastavat pimennossa pidetyn ja manipuloidun väestön näkemyksiä ja voihan olla, että tilanne on hyvinkin lyhytaikainen, tätähän ei ole väsytty ennustamasta. VTsIOM-instituutin mukaan venäläisten enemmistö ei enää suhtaudu pakotteiden uhkaan vakavasti. Vielä äsken asia oli toisin. Muutoinkin he ovat optimistisia, sekä talouden suhteen että Venäjän vaikutusvallan, sen armeijan kunnon ja sosiaalisen tilanteen kannalta. Onnellisuuttakin näyttää Venäjältä löytyvän, vaikka tässä suhteessa siellä oltiin takavuosina vielä varsin matalissa lukemissa.

Tässä kaikessa ei ole paljon ihmettelemistä, jos ottaa huomioon sen, miten Venäjän taloudellinen ja sosiaalinen tilanne in kehittynyt Putinin aikana. Hän voi hyvinkin olla paha ihminen ja suunnittelee piru ties mitä, mutta keskivertovenäläinen on kyllä hyötynyt hänen aikanaan tapahtuneesta kehityksestä paljon.

Lyhyesti sanoen, suurin osa venäläisistä ei ole koskaan elänyt niin hyvin kuin nyt, ero Gorbatshovin ja Jeltsinin kauteen on valtava. Lisäksi voi muistaa senkin, että aineellista hyvinvointia on suuri osa venäläisistä saanut maan koko historian aikana maistaa vasta nyt, Putinin aikana. Sitä ennen kurjuus on usein ollut käsittämättömän suurta.

Oikeastaan se, mikä tässä kaipaa selitystä, on Putinin vastustajien suhteellisen suuri määrä, joka nyt tosin on äkkiä kutistunut.

Sinänsä vastustukseen on toki syynsä. Putinin peittelemätön autoritaarisuus ja hänen vihamielinen suhtautumisensa liberaaleihin läntisiin arvoihin ovat monesta sietämättömiä. Sen sijaan vaihtoehtoa Putinille ei kenelläkään ole ollut esittää, mikä tietysti on demokratian kannalta vaarallista. Tässä voimme muistella, mikä oli meillä tilanne Kekkosen kaudella.

Putinia on verrattu Hitleriin, mikä on sinänsä tavallaan osuvaa joidenkin ulkopolitiikan tavoitteiden suhteen vaikka tuskin missään muussa suhteessa. Osuvampaa olisi ehkä kuitenkin verrata Bismarckiin, jonka kuuluisaa lausahdusta siitä, ettei Saksan yhdistymistä voida ratkaista kokouksilla ja enemmistöpäätöksillä vaan raudalla ja verellä, pitävät monet tänään poliittisen nerouden ja tarkkanäköisyyden ilmauksena.

 Aikoinaan se oli skandaalimaista kyynisyyttä ja tuskin on liioiteltua sanoa, että kokonaiset kansat vihasivat tuota preussilaista yhtä paljon kuin pelkäsivät. Saksassa häntä on suorastaan palvottu eikä hänen kunniansa ole vieläkään mennyttä, toisin kuin Hitlerillä, joka vuoden 1939 huipun jälkeen jälkeen oli maalle pelkkä katastrofi.

1800-luvulla maailma ei kuitenkaan vielä elänyt tuota historian lopun jälkeistä postmodernia epookkia, jossa kaikki arvot on uudelleenarvioitu ja tulevat voimaan vasta sitten kun ne ensin on Hollywoodissa kanonisoitu. Venäjän itsepäinen irtautuminen kansainvälisen järjestelmän normeista herättää kauhistusta, sillä ainoastaan USA:lla on katsottu olevan tähän oikeus.

Mikäli emme voi luottaa siihen, että maat noudattavat sopimuksiaan, on pienten valtioiden turvallisuus jälleen vaarassa kuten se oli 1800-luvulla Bismarckin aikana ja 1900-luvulla Hitlerin ja Stalinin aikana. Ei se kyllä kovin vahvoissa kantimissa ole ollut myöskään silloin, kun on oltu Ison Britannian, Ranskan, Itävallan tai Venäjän etujen tiellä. Pyhä liitto oli ainakin jossakin määrin kaunis ajatus, mutta sellaisillahan tie helvettiin on aina silattu.

Kieltämättä tuntuu ikävältä, että Euroopan kartan palikat ovat taas liikkeessä. Edes ETYK ei vakiinnuttanut rajoja, mitä harva kyllä enää paheksuu. Saksa on taas kerran yhdistynyt, Baltian maat vapautuneet ja niin edelleen. Yleensä tätä on tervehditty tyydytyksellä. Vasta nyt näkökulma on muuttunut.

 Venäjä sopii huonosti tähän tyytyväisten valtioiden kerhoon. Sen rajat, jotka luotiin kerran neuvostovallan toimesta, on vahvistettu kansainvälisin sopimuksin kuten kaikki rajat aina ja kaikkialla. Kaikki eivät ole Suomessakaan ole olleet tähän asiaan tyytyväisiä. Meillä tyytymättömyys on, tosin tietyissä suppeissa piireissä pysyen, kohdistunut siihen, että rajat ovat liian kaukana täällä lännessä. Venäjän taholla niihin on ilmeisesti kuitenkin oltu tyytyväisiä, mikä ei ole kannaltamme mitenkään erityisen huono vaihtoehto.

Venäjä on kuitenkin aivan ilmeisesti tyytymätön valtio eteläisillä rajoillaan, niin Kazakstanin kuin Ukrainan suunnalla, lisäksi sen geopoliittiset puuhamiehet, joiden joukossa on sekä löyhäpäisiä haaveilijoita että totisia sotilaita, ovat kuvitelleet löytävänsä jotakin merkittävää hyötyä siitä, mikäli Venäjä pystyy ulottamaan vaikutusvaltansa Kaukasuksen yli Iraniin ja ”lämpimille merille”. On jopa esitetty fantasioita euraasialaisesta supervallasta, jossa ovat mukana niin Kiina kuin Intia ja jonka johdossa (!) on Venäjä.

Pidän todennäköisenä, että näillä valtioilla saattaa olla asiasta aivan oma mielipide, jonka muuttaminen Moskovasta käsin voi olla haastavaa. Joka tapauksessa Venäjä näyttää nyt päässeen ekspansion makuun ja jos sen seuraukset kansan mielestä ja valtionpäämiehen kannalta ovat niin myönteiset, kuin toistaiseksi näyttää, voimme varautua siihen, että tämän kaltainen kehitys jatkuu. Ei tosin ole syytä olettaa, että paineet kohdistuisivat juuri meihin niin kauan kuin emme kuulu sotilaallisiin liittoutumiin. Jos taas NATO:on liitymme, pääsemme tietenkin automaattisesti maalitauluksi ja vieläpä aivan ykkösluokkaan. On se Kuollan tukikohta sen verran lähellä.

On aika masentavaa ajatella, ettei kansainvälistä kehitystä näytä enää lainkaan ohjaavan YK tai ETYJ. Sen sijaan kumarrellaan mellakoitsijoita, joita myös kyynisesti kannustetaan ja käytetään hyväksi.

On sikamaista, mikäli Venäjä valtaa itäisen Ukrainan sillä verukkeella, että muutama tuhat kusipäistä rettelöitsijää niin vaatii eikä suostu tottelemaan kenenkään määräyksiä. Yhtä sikamaista oli, ettei Eurooppa millään tavalla osoittanut vaativansa, että laillisten olojen palauttaminen olisi ollut ehtona Ukrainan hyväksymiselle sen yhteistyökumppaniksi. Päinvastoin, Maidanille hurrattiin ja hulinoitsijoita kannustettiin. ”Demokratian” taikasana on kelvannut pyhittämään mitä kurjimmat hallinnot tässä maailmassa, mikäli ne ovat edustaneet poliittisesti otollisia näkemyksiä.

En tiedä, onko tämä peli pohjimmiltaan kokonaan kyynistä vain heijastaako se myös  naiiviutta ja typeryyttä. Käytännössä se joka tapauksessa on ollut jälleen kerran yksi, nyt ehkä jo kohtalokas askel kohti uutta ”reaalipolitiikan” kautta. Nyt laskeskellaan taas divisioonia tai niiden moderneja vastineita sen sijaan että tuijotettaisiin papereihin ja allekirjoituksiin.

Tämä on pelottavaa kehitystä eikä ole reilua väittää, että siinä on vain yksi synnintekijä. Tulevaisuus näyttää onko Putin Venäjän Bismarck vai Hitler. Suuret saappaat viehättävät pieniä miehitä ja kiusaus voi olla vastustamaton kun kolme neljäsosaa kansasta on ilmaissut nimenomaisen luottamuksensa Putinin valta-asemaan ja hänen tapaansa käyttää valtaansa.