Sota: Ilmestyskirjan toinen ratsastaja

Totaalinen sota ja sen teoreetikko

 

     Ennen kuin Venäjän hyökkäys Ukrainaan kasvoi suursodaksi, suorittivat sen agentit jo verrattain laajoja sotilaallisia operaatioita Itä-Ukrainassa.

     Tämä oli jo pahaenteistä ja izborskilaisten höyrypäiden mielestä sotaa ei enää voinut lopettaa ennen voitollista ratkaisua. Venäjää tosin hallitsi liberaaleja hännystelevä nahjus, Putin, mutta hän ei uskaltaisi pettää parhaita kannattajiaan, jotka olivat aloittaneet taistelut isovenäläisyyden puolustamisen merkeissä.

     Sodalla on omat lainomaisuutensa ja sen hallitseminen on lähinnä illuusiota, jonka historioitsijat myöhemmin löytävät kaiken sotkun alta, kun kovasti yrittävät.

     Juuri tällä hetkellä tai oikeastaan vasta huomenna 5.9. kokoonnumme Sulkavalle keskustelemaan Suuresta Pohjan sodasta ja Suomesta sekä erityisesti Savosta sen näyttämönä. Sekin oli aikansa totaalista sotaa.

     Isonvihan arkkitehteina olivat ennen muuta itsevaltiaat Pietari Ensimmäinen ja Kaarle XII. Edellä mainittu oli hyökkääjä ja jälkimmäinen peräänantamaton puolustaja, joka vaati kaikkia valtansa alle joutuneita uhraamaan kaikkensa oikeutetun sotansa hyväksi.

     Suomen osalta seurauksena oli maan historian pahin onnettomuus, joka täydensi sen historian suurimpien katovuosien tuhoja. Sodasta oli tullut totaalista, eivätkä sen ulkopuolelle jääneet enempää naiset kuin lapsetkaan.

     Kokonaisia alueita hävitettiin kyynisesti, mittapuuna vain ja ainoastaan asian ajateltu sotilaallinen hyöty.

     Venäläinen isonvihan merkittävin tuntija Aleksandr Myšlajevski väittää, että Pietarin käskyn mukaan sotilaallinen tarkoituksenmukaisuus astui kaiken muun edelle: mikäli oli sen kannalta syytä jättää seutu hävittämättä, niin tehtiin, vaikka väestö olisi ollut vihamielistä. Mikäli taas oli syytä hävittää alue, se hävitettiin, vaikka väestö kuinka vakuutellut alamaisuskollisuuttaan ja kantanut lahjoja.

      Tämä oli epäilemättä modernia ajattelua, jossa ajan perinteiset näkemykset esimerkiksi kunnian ja kristillisen rakkauden vaatimuksista yksinkertaisesti ignoroitiin.

      Sen sijaan oltiin ylpeästi ”tieteellisiä”  jo ennen sotatieteen syntyä, samaan tapaan kuin Venäjällä 1930-luvulla, jolloin kokonaisia ihmiskategorioita tuhottiin aivan riippumatta siitä, kannattivatko he bolševismia vai ei.

     Tässä ei ollut mitään erityisesti venäläistä, vaan nimenomaan sellaista rationaalisuutta, joka oli kehittynyt länsimaissa. Se sopi hyvin yhteen myös primitiivisimmän villeyden kanssa. Sitä heijasteli sittemmin myös kuuluisimman sotateoreetikon, Carl von Clausewitzin ajattelu.

     Elettiin uutta aikaa, vaikka tekoälyä ei vielä voitu edes kuvitella.

     Tässä vielä Clausewitzistä blogi, joka on kirjoitettu ennen Ukrainan sodan laajenemista ”erikoisoperaatioksi”:

 

Torstai 7. toukokuuta 2020

Uusimman ajan airut

 

Muuan tärkeä kirja

 

Хью Стрэчен, Карл фон Клаузевиц, «О войне». Аст, Москва 2009, 319 с.

 

      Kuten tunnettua, Johann Wolfgag von Goethe, joka oli vuonna 1792 seuraamassa Valmyn taistelua, sanoi nähneensä aikakauden vaihtuneen. Taistelussa heikosti koulutettu Ranskan vallankumousarmeija kukisti vanhan vallan kannattajien äkseeratut armeijat.

      Ranskan vallankumouksesta onkin laskettu uusimman ajan alkaneen. Murroksena sitä siis on verrattu kolmesataa vuotta aiempiin suuriin muutoksiin, joihin kuuluivat löytöretket, kirjapainotaito ja uskonpuhdistus.

      Kuitenkin sotaa käytiin yhä entisillä välineillä. Julius Caesar olisi mainiosti tuntenut useimmat niistä ongelmista, joita Napoleonin armeijoilla oli, vaikka hänellä ei Gallian sodassa tykkejä ollutkaan. Silti myös sodankäynnissä vaikuttivat nyt uutuudet. Ne olivat ennen muuta ideologis-sosiaalisia, sillä kansakunnat pyrkivät nyt historian subjekteiksi.

     Hew Strachanin kirjan aiheena on toinen, itse asiassa keskeneräiseksi jäänyt kirja, Carl von Clausewitzin ”Sodasta” (Vom Kriege), joka alun perin ilmestyi kolmena niteenä Berliinissä vuosina 1832 ja 1834.

     Tässä käsitelty Strachanin kirja on ilmestynyt alun perin englanniksi sarjassa Kymmenen kirjaa, jotka muuttivat maailmaa. Se on näköjään saatavilla myös suomeksi.

      On melkoinen kunnia päästä mukaan tuollaiseen kirjavalikoimaan, olkoonkin, että noita valikoimia on nykyään kaikenlaisia, joukossa aivan uskomattoman heppoisia. Tässä tapauksessa Clausewitz joka tapauksessa on seurassa, johon hänen lisäkseen kuuluvat mm. Adam Smith, Karl Marx, Platon ja Darwin, Raamattua unohtamatta. Ei siis mitään kevytsarjalaisia.

      Clausewitzin (1780-1831)  ymmärtämiseksi on tunnettava pääpiirteet hänen elämästään ja aikakaudestaan. Siihen kuuluivat keskeisesti Napoleonin sodat ja niiden puitteissa erityisesti tarina siitä, miten Napoleon murskasi Preussin pelätyn armeijan kuin pähkinänkuoren ja oli vähällä hävittää koko halveksimansa Preussin valtion.

     Clausewitzin nimi, muuten, näyttää viittaavan Preussin alueen slaavilaissukuiseen väestöön, mikä ei toki mitenkään haitannut hänen ylenpalttista preussilaista patriotismiaan.

       Napoleonin Venäjän-retken jälkeen Preussi luotiin uudelleen ja tähän työhön osallistui keskeisesti myös Clausewitz, joka oli taistellut Napoleonia vastaan Venäjän armeijassa ja sittemmin osallistui myös muun muassa Waterloon taisteluun, jossa ranskalaiset lopullisesti lyötiin.

     Clausewitz toimi sen jälkeen Preussin sotakorkeakoulun johtajana. Samanlainen oppilaitos luotiin hieman myöhemmin myös Venäjälle, jossa sen perustajaksi nousi toinen Napoleonin sotien veteraani, ranskalaisissa joukoissa palvellut sveitsiläissyntyinen Antoine-Henri Jomini.

      Jominin nimellä on Venäjällä yhä tietty glooria ja Mannerheiminkin muistetaan silloin tällöin juoneen hänen maljansa. Tähän sisältyi ironiaa siitä, ettei marsalkka koskaan päässyt tuohon yleisesikunta-akatemiaan.

      Joka tapauksessa niin Clausewitz kuin Jomini tunsivat tarvetta tehdä sodankäynnistä tiedettä tai ainakin käyttää sen ymmärtämiseksi tieteellisenä pidettyä ajattelua.

     Tämä ei sinänsä ollut uutta, sillä sotateoreetikkoja on ollut olemassa jo maailman sivu. Venäjällä kuuluisin alan teos oli Aleksandr Suvorovin pikku kirjanen Voittamisen taito (Nauka pobeždat), joka itse asiassa pyrki osoittamaan sen, ettei teorioista ole taistelukentällä mitään hyötyä.

     Itse asiassa Clausewitz tulee jopa aika lähelle Suvorovin ajatuksia korostaessaan sodanjohdon merkitystä taisteluille ja keskitetyn hyökkäyksen ja taisteluhengen ratkaisevaa osuutta.

     Toki Clausewitz pyrkii teorioissaan kauemmas ja häneltä periytyy myös ajatus strategian ja taktiikan erillisyydestä ja niiden vaihtelevasta keskinäisestä suhteesta.

     Clausewitzia pidetään myös totaalisen sodan käsitteen keksijänä. Itse hän käytti absoluuttisen sodan (Der absolute Krieg) käsitettä. Se on yleensä ymmärretty siten, ettei väkivallan käytöllä sodassa ole rajoja.

     Clausewitzin teoriat ovat usein moniselitteisiä ja niitä on todellakin tulkittu eri aikoina eri tavoin, mikä oikeuttaa hänen teokselleen tuon mainitun paikan mainitussa maailmaa muuttaneiden kirjojen luettelossa. Kukaties juuri häntä voidaan pitää viime vuosisadalla niin surullisiin tuloksiin johtaneen tuhoamissodan, Vernichtungskrieg, idean isänä?

      Clausewitz puhuu usein käsitteillä, jotka tuntuvat nykyään triviaaleilta. Hänen mukaansa esimerkiksi sota on taistelua. Nykyaikaisen lukijan mieleen tuskin edes juolahtaa, että se voisi olla jotakin muuta, mutta vielä 1600-1700-lukujen suuret sotapäälliköt, kuten Turenne, saattoivat pitää parhaana sellaista sotaa, jossa ei tarvitse tuhota vihollista tai edes taistella sen kanssa, mikäli siitä voitiin onnistuneilla manöövereillä tehdä niin sanotusti matti, jolloin antautuminen olo kunniallista.

     Käytännössä taistelut saattoivat myös tuolloin olla aivan tavattoman verisiä.

      Entäpä kaikkien tuntema lause, jonka mukaan sota on politiikan jatkamista toisin keinoin? Tarkoittaako tämä sitä, että sota on yhä perusluonteeltaan politiikkaa vai sitä, että se ei ole enää sitä, vaan toimii nyt toisella logiikalla?

     On totta, että totaalisen sodan toteuttajat Leninistä Ludendorffiin ja Hitleriin saivat innoitusta Clausewitzilta. Ensimmäiseen maailmansotaan saakka hän oli ilmeisesti kaikkialla länsimaissa merkittävin sotateoreetikko.

     Strachan on erinomainen Clausewitzin tuntija ja osoittaa myös tutkimuskohteensa monitulkintaisuuden. Itse asiassa Clausewitz näyttää uskoneen, että tulevaisuudessa palattaisiin rajoitettuihin sotiin totaalisen sijasta.

      Sopii toivoa, että ainakin nykyään tehdään niin, mikäli sotia nyt syystä tai toisesta yhä tullaan käymään myös ns. sivistyneellä aikakaudella, jollainen tämäkin aikakausi ainakin jossakin mielessä haluaa olla.

      Clausewitzin teos oli ja on myös yksipuolinen oman aikansa hedelmä. Sellaisetkin keskeisen tärkeät alueet kuin talouden ja laivaston merkitys jäävät siinä käsittelemättä.

      Kiinnostavaa on, että tämän teoreetikon ajatukset on ensimmäisen maailmansodan jälkeen useaan otteeseen julistettu kuolleiksi. Ne ovat kuitenkin sen verran monitulkintaisia, että ovat aina pystyneet ainakin jossain määriin heräämään henkiin.

      Onhan se aikamoinen saavutus mieheltä, joka sentään kirjoitti hevosvetoisen armeijan aikakaudella, jolloin pistintä vielä voitiin pitää sotien ratkaisevana aseena.

      Keskeinen sodankäynnin tekijä saattaa kyllä tänäkin päivänä joissakin tapauksissa olla sotivan osapuolen henkinen kantti, kuten uutisista voisi päätellä. Paljon puhuttu sodanjohtajan nerous voisi kai nykyään jo saada ylivoimaisen kilpailijan tekoälystä ja kukaties sellainen myös voi jo johtaa robottiarmeijaa.

     Lienee pelättävissä, että myös tekoäly saattaa löytää clausewitziläiset ajatukset siitä, ettei sodan käyttämällä väkivallalla voi olla rajoituksia. Luoja meitä silloin armahtakoon!

    Tuo kelpo preussilainen saattoi aikanaan löytää Pandoran lippaan, jota ei enää voi sulkea.