Sodassa ollaan?

 

Rankaisuretkikunnan yllätys ja sotaan joutuminen

 

     Kun erikoisoperaatio (spetsialnaja vojennaja operatsija, SVO) oli kestänyt jo viidettä vuotta, havahtui sen aloittaja huomaamaan, että sotaahan tässä nyt jo oltiinkin käymässä.

     Tarkoitus oli ollut vain käydä isolla nyrkillä täräyttämässä liian pitkälle menneen naapurin päähän järkeä ja pakottaa se omaksumaan sellainen politiikka, jota suurvallan etu aivan objektiivisesti vaati.

     Oman kansan osalle oli varattu nouseminen itseihailun korkeimmille askelmille, kun se tähän mennessä oli saatu vasta nostettua polviltaan. Tehtävä oli sinänsä vaativa, mutta sellaisena juuri suurvallan arvoinen.

     Amerikkalaisetkin olivat aikoinaan tainneet jo hieman ylpistyä Grenadan valtauksesta, mutta tässä oltiin peräti historiallista kutsumusta suorittamassa ”…und Morgen die ganze Welt”! Jotenkin niinhän se saksankielinen runo meni. Ehkäpä myös saksanopiskelija Putin tutustui vanhaan vihollisen aineistoon.

     Murskaava isku lässähti sitten kiusallisesti kuin taikinaan ja oli pakko siirtyä kenraali Falkenhaynin taktiikkaan, jossa vuodatettiin verta mahdollisimman paljon ja katsottaisiin, keneltä se ensin loppuu (ks. Vihavainen: Haun ovidius falkenhayn tulokset).

     Kansa oli ylpeä poikiensa uhrimielestä, kuten perinne vaati ja itse Johtaja kävi kunnioittamassa vainajia ylistäen heitä heidän omaisilleen. Kukaan ei varsinaisesti uskonut, että kaikki meni yhä suunnitelman   mukaan, mutta isänmaallista hevonpaskaa on aina oltu uskovinaan ja hallituksella oli pätevä syy vaatia kaikkia pysymään nyt kurissa ja nuhteessa.

     Kuvio oli kansan kannalta selvä: naapuria kuritettiin, kuten se ansaitsi ja se itse sai jatkaa rauhallista elämäänsä. Kollektiivisen lännen pakotteille voitiin näyttää pitkää nenää, sillä todelliset ystävät olivat innokkaita korvaamaan niiden tuonnin ja viennin.

     Vasta yli neljän vuoden kuluttua kuvio muuttui perin pohjin. Rankaisun ja kurittamisen kohteeksi otettu ei enää vain tyytynyt potkimaan kurittajiaan vastaan, vaan alkoi maksaa pottuja pottuina ja polttaa öljynjalostamoja ja logistiikkakohteita niin, että se jo näkyi jokaisen kansalaisen elämässä.

    Tämä oli jo sotaa. Johtajan oli nyt pukeuduttava uniformuun, minkä hän oli usein mielellään tehnytkin, mutta nyt oli jo tosi kyseessä ja naama vakavana. Tämä merkitsi eskalaatiota ja jokainen Venäjän historiaa tunteva tietää, mikä oli nyt kaikkien mielessä: kansansota. Sillähän oli ennenkin kaikki viholliset voitettu.

     ”Pyhä sota” oli aikoinaan noussut koko Suuren isänmaallisen sodan symboliksi ja kyselytutkimuksissa sitä pidettiin yhä keskeisenä Venäjän symbolina: ”Vstavaj, strana ogromnaja, vstavaj na smertnyj boi….” -Nouse valtava maa, taisteluun elämästä ja kuolemasta (ks. Vihavainen: Haun pyhä sota tulokset).

     Mutta kuka on vihollinen? Ei sellaiseksi riitä vain tuo kuritettava kakara, Ukraina, kysymys on kollektiivisesta lännestä. Ei Ukraina pystyisi mihinkään, ellei sitä autettaisi. Ketkä sitten konkreettisesti ottaen auttoivat? Suomi esimerkiksi. Suomalaisen räjähdysaineen löytyminen ukrainalaisesta aseesta muuttaa sen valmistajan legitiimiksi kohteeksi…

     Naurattaako? Ei minua ainakaan yhtään. Läntinen media on suoltanut jo viidettä vuotta toiveajattelua sodan kulusta ja ollut vaatimassa ehdotonta antautumista, mikä Venäjän perinteet tuntien ei tule koskaan tapahtumaan.

     Sen sijaan sodan eskaloituminen muihin maihin, esimerkiksi juuri jonkinlainen hyökkäys Suomeen saattaisi hyvinkin olla sellainen uusi sodan muoto, johon ahdistettu hallitus turvautuu.

     Natosta tuskin kannattaa tässä paljon  puhua. On äärimmäisen epätodennäköistä, että se ryhtyisi sotimaan sen takia, että joku määrä Suomen kansalaisia ja sen tehtaita tuhotaan. Jos se ryhtyisi, olisi tilanne sitäkin vakavampi.

     Kun nyt kerran on sitten sota, olisi mahdollista jo tehdä rauhakin. Toisen maailmansodan päätteeksi rauhaa ei tehty, vaan vaadittiin ehdoton antautuminen, joka saatiinkin. Mutta antautuja ei olut Neuvostoliitto.

     Asiat sovittiin sitten ETY-kokouksessa ja sellainenhan pitäisi taas järjestää, mieluummin mahdollisimman pian. Sitä olen yrittänyt esittää jo vuosikymmeniä (ks. Vihavainen: Haun bismarckin vai Hitlerin laakerit tulokset).

     Sota on vaarallinen asia, koska väkivallalla ei siinä ole rajoja, ainakaan Clausewitzin mukaan ja pelkästään humanitaarisista syistä taisteleminen olisi aina lopetettava mahdollisimman pian. Ei voi olla mikään säädyllinen tavoite, että tappioita ja tuhoa tulisi mahdollisimman paljon, tulivatpa ne kenelle tahansa.

     Sen jälkeen on vuoro diplomatialla, jonka tehtävänä on luoda sellaiset olosuhteet, että itse kukin hallitus pystyy ne kansalleen myymään

Näitä miettiessä tuli vastaan blogi ”erikoisoperaation” alkuajoilta, jolloin Ukrainalla oli vain kuritettavan rooli, vaikka se vitsoja taittelikin. Nythän tilanne on muuttunut. Siitä voimme tietenkin iloita, mutta ei kannata unohtaa sitä, että se on muuttunut vaarallisemmaksi.

Jonkinlainen käänne näytti tapahtuvan jo taistelujen varhaisissa vaiheissa. Nyt tiedämme, ettei se ollut mikään askel kohti ratkaisua:

 

perjantai 15. huhtikuuta 2022

Kurittajien rankaiseminen

 

Kurittajat

 

    Venäjänkielisessä tekstissä törmää usein sanoihin karat ja karatel. Sanakirjan mukaan kyse on rankaisemisesta, mutta käännös on aina huono silloin, kun tarkoitetaan yksinkertaisesti suojattoman väestön terrorisointia, kuten usein tarkoitetaan.

     Minusta parempi käännös onkin kurittaa/kurittaja. Vaikka sanasta kuri onkin suomessa tehty myös disipiliinin synonyymi, on sillä selvästi myös väkivaltaan/pahoinpitelyyn viittaava merkitys. Ja sellaistahan ne karatelit tekevät. Saattaa ollakin, että olemme saaneet koko kurittamisen venäjästä (karat).

     Mitään rankaisemistahan ei avuttoman väestön kaltoin kohtelu sinänsä merkitse, sillä ensin täytyisi olla rikos. Ja rikos ja rangaistus on sitten venäjäksi prestuplenije i nakazanije. Karatelit tekevät pahojaan ilman, että siihen olisi annettu mitään legitiimiä syytä, esimerkiksi vallankumouksellisella terrorilla tai sissitoiminnalla.

     Terrori, hallitseminen pelolla on kurittajien (karatel) tarkoituksena. Tietenkin asiaa voidaan yrittää myös kaunistella rangaistukseksi: mitäs rikkoivat meidän antamiamme sääntöjä…

     Muuan hyvin tunnettu kurittaja Venäjän historiassa on Mihail Muravjov, tunnettu myös nimellä hirttäjä-Muravjov, joka kuritti Liettuan ja Valko-Venäjän seutuja Puolan vuoden 1863 kapinan jälkeen. Tunnetaan myös Vilnan Muravjovina (Muravjov-Vilenski).

     Tuon kapinanhan katsottiin vaarantavan valtakunnan yhtenäisyyden. Vanhan Puolan valtakunnan palauttaminen, mitä ulkomaat ainakin moraalisesti tukivat, oli suurin pelon aihe. Toinen, siihen samaan ongelmakimppuun liittyvä, oli valkovenäläisen kansallisuuden eroaminen kolmiyhteisestä venäläisyydestä (Iso-, Vähä- ja Valko Venäjä).

     Niinpä Puola ja Liettua pantiin kuriin. Vanhan itsehallinnon rippeetkin hävitettiin, uniaattikirkko likvidoitiin, kansankielinen opetus kiellettiin ja samoin jopa puolan puhuminen julkisilla paikoilla. Hirttäjä-Muravjov ripusti lyhyessä ajassa 750 ihmistä hirsipuihin.

     Muravjov eli Muurahaisela on Venäjällä yleinen sukunimi. Sen kantajat ovat voineet valita puolensa historiassa kertomalla olevansa joko hirttäjä-Muravjovin (Muravjov-vešatel) sukua tai sitten hirtetyn Muravjovin (Muravjov povesennyi) sukua (viittaa sen nimiseen dekabristiin).

     Edellinen joka tapauksessa on kurittajan arkkityyppi, joka jo omana aikanaan siinä määrin leimautui, että Pietarin kuvernööri suorastaan kieltäytyi antamasta hänelle kunniamerkkiä ja nimitti häntä ”ihmissyöjäksi”.

      Läntisen Venäjän kuritusoperaatiossa häntä avusti vielä kenraali Kaufman, joka tunnettiin Keski-Aasian valloittajana (venäjän valloittajaa merkitsevä sana pokoritel, kukistaja tulee sanasta pokornyi, nöyrä eli tarkoittaa oikeastaan nöyryyttäjää). Kaufmanin vihollisten tappiot olivat jopa monisatakertaiset verrattuna hyökkääjään, mikä kertonee jotakin sodan luonteesta. Tällaisista asioistahan tuohon aikaan oltiin yleisestikin ylpeitä.

     On syytä uskoa, että nyt käynnissä olevan erikoisoperaation Ukrainassa oli määrä olla samantyyppinen rankaisuretki karatelnaja operatsija kuin aikoinaan Puolan ja Keski-Aasian operaatiot. Mitäpäs noilla ukropeilla oli panna Venäjän, suurvallan huippumoderneja aseita vastaan. Ei kun kurittamaan!

     Tilanne, jossa toinen vain lyö ja toinen ottaa vastaan, on tyypillinen kurittajan ja kuritettavan suhde. Mikäli sellaista taas kuviteltiin, jouduttiin katkerasti katumaan. Ne ihmeaseet, joita Venäjä on viimeiset kymmenen vuotta hehkuttanut, ovat olleet yhtä tehottomia kuin vanhatkin aseet. Ei suurta maata oteta haltuun muuten, kuin monilukuisen jalkaväen avulla ja loputtomin uhrein.

      Kaiken häpeän kukkuraksi Ukraina on nyt tuhonnut yhden Venäjän arvokkaimmista ja tuhoamiskykyisimmistä yksiköistä, risteilijä Moskvan, jonka taisteluarvon voinee arvioida vastaavan yhtä divisioonaa. Lisäksi vakuutetaan, että temppu tehtiin ihan Ukrainan itse kehittämällä ja rakentamalla aseella. Siinä kuritettiin Venäjän laivastoa oikein kunnolla…

     Mutta yhäkin vallitsee sodassa tietty epäsymmetria: Venäjä toimii koko ajan Ukrainan alueella, mutta Ukraina selvästi kainostelee toimimista Venäjän alueella. Tyhmimmät putinistit ovatkin kauhistelleet niitä pieniä poikkeuksia, joita on tapahtunut: kuinkas sitä nyt noin kehdataan? Kuritettavan ei ole sopivaa irtautua roolistaan, muuten voi vaikkapa sota syttyä…

      Niin, Ukrainan kannalta vieraan maan täysimittainen hyökkäys on varmastikin casus belli. Puheet erikoisoperaatiosta ovat jo kauan olleet pelkkää komediaa, joka ei mene edes tyhmimpiin aivoihin.

     Venäjää on kuitenkin yhä vain karttanut sanan ”sota” käyttöä, sillä hyökkäyssodan aloittamisenhan maan laki kieltää ja määrää sellaisesta jopa 20 vuotta vankeutta. Vankeutta on rutkasti luvassa myös niille, jotka kutsuvat asioita oikeilla nimillään. Nomina sunt odiosa. Orwellilaisempaa ei voisi enää olla.

     Valloittajalle eli nöyryyttäjälle  -pokoritel- on sietämätöntä, ettei uhri nöyrrykään, vaan sen sijaan nöyryyttää kurittajaa. Suurvaltasovinismin elähdyttämälle kansalle tämä on myös myrkkyä ja on selvää, että kostoa vaaditaan. Hyvä yrityshän on mennyt aivan penkin alle ja tehnyt koko suurvallasta naurun aiheen.

     Suurvallan kannalta tämä on harmillista -za deržavu obydno- kuten venäläinen sanonta kuuluu. Pitkän päälle hyökkääjä todennäköisesti voittaa, kuten se voitti talvisodassa, mutta onhan sitä ainakin pahasti höyhennetty. Talvisodassa ei koskaan päästy Suomeen tekemään suurta kuritusoperaatiota, miten käynee Ukrainassa?

      Huumorin ystävän on nyt ainakin pakko nauraa risteilijä Moskvan johdosta esitetylle maljalle:

Venäjän laivastolle! Pohjaan! Ei kilistetä (За русский флот! До дна! Не чокаясь.). Kyseessä on siis sen venäläisen tavan huomiointi, ettei vainajille saa kilistää…

 

      Mutta nyt ollaan vain entistä syvemmällä sodassa. Vitsit sopivat tilanteeseen yhtä huonosti kuin vahingonilo. Vahinko on jo tullut koko Euroopalle ja olisi tehtävä kaikki mahdollinen, ettei siitä tulisi todellinen katastrofi.

 

Kun ei voima riitä

 

Sotilaallisten ratkaisujen ongelmia

Ut desint vires, tamen est laudanda voluntas

Ovidius

 

Keisarillisen Saksan armeijan ylimmälle komentajalle (Chef der obersten Heeresleitung) Erich von Falkenhaynille on annettu kyseenalainen kunnia Vedunin taistelun aikaansaamisesta. Hän näyttää pitäneen sitä menestyksenä päätellen hänen nimiinsä pannusta lausahduksesta ”vuodatamme ranskalaisten veren kuiviin”.

Kun ranskalaisten joukkojen menetykset arvioitiin paljon suuremmiksi kuin saksalaisten ja ikäluokat olivat siellä pienempiä, oli Ranskan pakko hävitä sota, uskoi Falkenhayn, joka muuten kyllä uskoi, että oli solmittava kompromissirauha eikä pyrittävä hinnalla millä hyvänsä pakottamaan vihollinen täydelliseen tappioon.

Ensimmäisen maailmansodan taistelupaikoilla on kaamea kaiku. Siellä tuhottiin systemaattisesti ja älyttömästi ruhjoen vihollista ja samalla myös omia joukkoja pala palalta, saamatta itse asiassa koskaan aikaan ratkaisevaa menestystä.

Rauhan solmiminen oli mahdotonta. Kuinka se olisikaan voitu solmia ilman täydellistä voittoa, kun oli menetetty jo ensin tuhansia, sitten satoja tuhansia ja lopulta peräti miljoonia miehiä? Johan alkeellisinkin oikeudenmukaisuus teki mahdottomaksi ajatuksen sovinnosta.

USA:n presidentti Wilson tuli sitten peliin mukaan ylevine ehdotuksineen (14 pykälää), jotka otettiin vakavaan käsittelyyn sen jälkeen, kun amerikkalainen miljoona-armeija oli liittynyt sotaan.

Wilsonin tunnetuissa pykälissä luvattiin yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista oikeudenmukaisen rauhan perustaksi, mutta käytännössä ryöstettiin voitettu vihollinen putipuhtaaksi ja kaiken kukkuraksi vielä häväistiin. Kansakuntien itsemäärääminen oli muuan hallitseva periaate, jota rikottiin karkeasti kun uusia rajoja vedettiin.

V.A. Koskenniemi, entinen frankofiili ja sittemmin suuri saksalaisystävä, jonka mielestä Saksan armeijan kunniakkaan asetakin alla yhä löi ihmiskunnan suurin sydän, kiteytti näkemyksensä rauhasta runoon:

Oli Jahve ja piru noppasilla

Piru voitti heitolla kaunihilla:

veti ”maailmansodan” hän arvastaan.

Mutt’ seuraava kerta ol’ vuoro Herran,

hän heitti ja ”maailmanrauhan” sai.

Mutta pirupa hymyili toisen kerran:

sen rauhan nimi oli Versailles…

 

Näinhän siinä kävi. Kansallisia intohimoja oli niin kauan ja perusteellisesti kiihotettu sodan toista osapuolta vastaan, ettei rauha ilman kostoa ollut mahdollinen. Kun toinen osapuoli oli yhtä varma syyttömyydestään ja uhrin asemastaan, ei rauhasta tullut kestävää. Vain revanssi saattoi korjata vääryyden.

Mitä mahtaisimme oppia maailmansodista? Senkö, että olisi solmittava mahdollisimman nopeasti kompromissirauha, jossa molempien osapuolten, siis myös syyllisten vaatimuksia olisi tiettyyn rajaan saakka kunnioitettava, vai senkö, ettei mitään rauhaa tule solmia, ennen kuin toinen osapuoli on kokonaan lyöty ja ehdot voidaan sanella sille?

Kysymys sodan aloittajasta on tällä kertaa helppo, toisin kuin sata vuotta sitten, vaikka silloinkin kyllä uskottiin lujasti vastapuolen -mikä se kulloinkin olikaan- aloittaneen.

Muuan muuttuja suursodassa on joka tapauksessa se tuho, jota sota aiheuttaa ja joka koko ajan vain kasvaa niin kauan kuin sota jatkuu. En ajattele vain tuhottuja kaupunkeja ja kuolleita ja haavoittuneita siviilejä. Ajattelen myös sotilaita, jotka itse asiassa ovat suurimmaksi osaksi tavallisia miespuolisia kansalaisia, joilla on ollut yhteiskunnassa normaali, rakentava roolinsa.

Sodan sytyttyä heistä on tehty totalitaarisen koneiston osia, joiden on pakko panna henkensä alttiiksi totellessaan käskyjä, joiden antajat eivät ole saaneet valtuuksiaan enempää Jumalalta kuin parlamentilta. Sotalaitoksen työnä on murha. Se pelaa väistämättä ihmishengillä. Mars rakentaa temppeliään kuolleiden ruumiista, kuten joskus maailmassa ajateltiin.

En voi lakata ihmettelemästä sitää, miten hyväksyvästi ja jokpa selvällä innostuksella tähän ihmisteurastukseen suhtaudutaan, sitä innokkaammin, mitä paremmassa turvassa fanittaja itse on. Naissukupuoli on luultavasti aina ollut kärkäs usuttamaan uroksia keskinäiseen tappeluun ja tämä atavistinen taipumus näyttää yhä toimivan vahvasti.

Aivan uskomattomalta on tuntunut se, miten meillä on esiintynyt ääniä, joiden  mukaan Ukraina on mobilisoinut aivan liian vähän miehiä rintamalle -olisihan niitä vielä miljoonittain käytettäväksi noissa ihmisteurastamoissa.

Toki tällaisen asenteen ja suoranaisen oraalisen paheksumisen motivaationa on ylevältä kuulostava vaatimus sodan oikeudenmukaisesta ratkaisusta: Venäjä, hyökkääjä,  on ajettava sellaiseen pakkorakoon, ettei sillä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin myöntyä voittajien oikeudenmukaiseen saneluun.

Tässä unohtuu nyt se reaalipolitiikka, joka meillä aikoinaan oli jokapäväistä leipää ja jonka kunnioittaminen meni usein överiksikin. Tuollaisen ihanteellisen tilanteen aikaansaamisen keinoja ei yksinkertaisesti ole näköpiirissä. Tulevaisuudessa asian on kyllä luvattu hyvin pian tapahtuvan. Näin on tehty jo kolme vuotta.

Nyt on kuitenkin otettava huomioon myös se, että sodassa myös Venäjä on saanut pahasti turpiinsa, mikä luultavasti hillitsee sitä piankaan yrittämstä mitään uutta ”sotilaallista eriklisoperaatiota”.

 Myös se seikka on tullut tärkeäksi, että isänmaan jouduttua jo ihan oikeasti vaaraan, on venäläisten suuri enemmistö asettunut sen taake. Oikein tai väärin, oma maahan on kyseessä.

Kaikkien osapuolten kannalta ainoa järkevä tapa lopettaa sota on nyt jonkinasteinen kompromissi, jossa molemmat osapuolet joustavat maksimitavoitteistaan, niin vastenmielistä kuin se onkin, valtavat menetykset huomioiden.

Ellei niin tehdä, menetykset sen kuin kasvavat molemmin puolin, ilman että siitä mitään edellytyksiä oikeudenmukaisuudelle syntyy.

Muuan asia, jota olisi kakin keinoin tavoiteltava, on nyt aseriisunta tai käytännössä pikemmin aseistuksen rajoittaminen. Euroopan voimaperäinen militarisointi ei ole mikään rauhan turva, sanoivatpa poliitikot mitä tahansa.

Venäjän iskuvoiman kasvaminen Euroopan vastaavaa suuremmaksi on asia, joka on kyettävä estämään, mutta siihenkin on syytä pyrkiä ennen muuta ja niin pitkälle kun mahdollista neuvottelupöydässä. Sotavoiman käyttöä on aina pidetty hallitsijoiden viimeisenä keinona -ultima ratio regum.

Ennen kuin viimeistä keinoa lyödään pöytään, on aina yritettävä ensin niitä muita. Barbaria on nyt ennenkuulumattoman vahvasti keskuudessamme yhä hallitsevampana ja populaarimpana ja se on nyt vaarallisempaa kuin koskaan ennen.

Emme kai me oikeasti toivo uutta Verdunia?