Bismarckin vai Hitlerin laakerit?

Bismarckin vai Hitlerin jäljillä?

Sen jälkeen kun historia loppui, on maailma käynyt kummalliseksi. Demokraattisissa maissa eivät vaalit enää riitä, kun valtaa pitää vaihtaa. Sen sijaan mennään kadulle ja heitellään ihmisiä polttopulloilla tai mikä käteen sattuu. Sitten vaihdetaan presidenttiä ja pannaan muutenkin hyrskyn myrskyn. Maailman demokraattiset valtiot seuraavat kehitystä myötätunnolla. Tämä kehitys edustaa todellista demokratiaa, koska siellä kannatetaan  Eurooppaa ja sen arvoja. Mielenosoittajat huutelevat ksenofobisia iskulauseita, toinen kansa paha oma hyvä, neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa paha…Кто не скачет, тот москал…

Till tidernapas har man levat, sanoisi Yleisradion sodanaikainen pakinoitsija Jahvetti.

Onhan maailmassa ennenkin rähinöity, ei tässä sikäli uutta ole. Häkellyttävää on nyt, että rähinöitsijät oat saaneet osakseen lähes jakamattomat sympatiat etenkin vapaalta lehdistöltä. Totta kai siellä piti rähinöidä, kun laillisilla vallanpitäjillä oli väärät mielipiteet. Rähinöitsijät eivät selvästikään edusta enemmistöä, mutta kun heillä on ne demokraattiset mielipiteet…

No, ennen pitkää tultiin tilanteeseen, jossa areenalle astuivat toiset rähinöitsijät. Nyt asialla olivat ne, joilla on väärät mielipiteet. Niiden tavoitteena oli Krimin liittäminen Venäjään, vaikka se oli vastoin lainvoiman omaavia sopimuksia. Niin oli kyllä myös presidentin erottaminen…

On aivan selvää, että enemmistö krimiläisistä halusi liittymistä sitten kun tilanne vietiin siihen pisteeseen, että tämä laiton valintatilanne tuli ajankohtaiseksi. Olisiko joku odottanut, että nyt olisikin sanottu: ”Ei, kyllä me haluamme Venäjään liittyä, mutta vaadimme, että nyt kaikki tapahtuu laillisessa järjestyksessä!” Eikö se olisikin ollut vähän liikaa vaadittu kaiken sen valossa mitä sitä ennen tapahtui.

Ja Putinin hiipumassa ollut suosio ampaisi isänmaallisen innostuksen huumassa uusiin korkeuksiin. Yli 80 prosenttia on kova luku ja sen esittää Levadalle nimetty mielipidetutkimusinstituutti, jonka objektiivisuutta ei tässä tarvitse epäillä.

Tässä on tietenkin mahdollista sanoa, että tällaisilla mielipiteillä ei ole arvoa, koska ne heijastavat pimennossa pidetyn ja manipuloidun väestön näkemyksiä ja voihan olla, että tilanne on hyvinkin lyhytaikainen, tätähän ei ole väsytty ennustamasta. VTsIOM-instituutin mukaan venäläisten enemmistö ei enää suhtaudu pakotteiden uhkaan vakavasti. Vielä äsken asia oli toisin. Muutoinkin he ovat optimistisia, sekä talouden suhteen että Venäjän vaikutusvallan, sen armeijan kunnon ja sosiaalisen tilanteen kannalta. Onnellisuuttakin näyttää Venäjältä löytyvän, vaikka tässä suhteessa siellä oltiin takavuosina vielä varsin matalissa lukemissa.

Tässä kaikessa ei ole paljon ihmettelemistä, jos ottaa huomioon sen, miten Venäjän taloudellinen ja sosiaalinen tilanne in kehittynyt Putinin aikana. Hän voi hyvinkin olla paha ihminen ja suunnittelee piru ties mitä, mutta keskivertovenäläinen on kyllä hyötynyt hänen aikanaan tapahtuneesta kehityksestä paljon.

Lyhyesti sanoen, suurin osa venäläisistä ei ole koskaan elänyt niin hyvin kuin nyt, ero Gorbatshovin ja Jeltsinin kauteen on valtava. Lisäksi voi muistaa senkin, että aineellista hyvinvointia on suuri osa venäläisistä saanut maan koko historian aikana maistaa vasta nyt, Putinin aikana. Sitä ennen kurjuus on usein ollut käsittämättömän suurta.

Oikeastaan se, mikä tässä kaipaa selitystä, on Putinin vastustajien suhteellisen suuri määrä, joka nyt tosin on äkkiä kutistunut.

Sinänsä vastustukseen on toki syynsä. Putinin peittelemätön autoritaarisuus ja hänen vihamielinen suhtautumisensa liberaaleihin läntisiin arvoihin ovat monesta sietämättömiä. Sen sijaan vaihtoehtoa Putinille ei kenelläkään ole ollut esittää, mikä tietysti on demokratian kannalta vaarallista. Tässä voimme muistella, mikä oli meillä tilanne Kekkosen kaudella.

Putinia on verrattu Hitleriin, mikä on sinänsä tavallaan osuvaa joidenkin ulkopolitiikan tavoitteiden suhteen vaikka tuskin missään muussa suhteessa. Osuvampaa olisi ehkä kuitenkin verrata Bismarckiin, jonka kuuluisaa lausahdusta siitä, ettei Saksan yhdistymistä voida ratkaista kokouksilla ja enemmistöpäätöksillä vaan raudalla ja verellä, pitävät monet tänään poliittisen nerouden ja tarkkanäköisyyden ilmauksena.

 Aikoinaan se oli skandaalimaista kyynisyyttä ja tuskin on liioiteltua sanoa, että kokonaiset kansat vihasivat tuota preussilaista yhtä paljon kuin pelkäsivät. Saksassa häntä on suorastaan palvottu eikä hänen kunniansa ole vieläkään mennyttä, toisin kuin Hitlerillä, joka vuoden 1939 huipun jälkeen jälkeen oli maalle pelkkä katastrofi.

1800-luvulla maailma ei kuitenkaan vielä elänyt tuota historian lopun jälkeistä postmodernia epookkia, jossa kaikki arvot on uudelleenarvioitu ja tulevat voimaan vasta sitten kun ne ensin on Hollywoodissa kanonisoitu. Venäjän itsepäinen irtautuminen kansainvälisen järjestelmän normeista herättää kauhistusta, sillä ainoastaan USA:lla on katsottu olevan tähän oikeus.

Mikäli emme voi luottaa siihen, että maat noudattavat sopimuksiaan, on pienten valtioiden turvallisuus jälleen vaarassa kuten se oli 1800-luvulla Bismarckin aikana ja 1900-luvulla Hitlerin ja Stalinin aikana. Ei se kyllä kovin vahvoissa kantimissa ole ollut myöskään silloin, kun on oltu Ison Britannian, Ranskan, Itävallan tai Venäjän etujen tiellä. Pyhä liitto oli ainakin jossakin määrin kaunis ajatus, mutta sellaisillahan tie helvettiin on aina silattu.

Kieltämättä tuntuu ikävältä, että Euroopan kartan palikat ovat taas liikkeessä. Edes ETYK ei vakiinnuttanut rajoja, mitä harva kyllä enää paheksuu. Saksa on taas kerran yhdistynyt, Baltian maat vapautuneet ja niin edelleen. Yleensä tätä on tervehditty tyydytyksellä. Vasta nyt näkökulma on muuttunut.

 Venäjä sopii huonosti tähän tyytyväisten valtioiden kerhoon. Sen rajat, jotka luotiin kerran neuvostovallan toimesta, on vahvistettu kansainvälisin sopimuksin kuten kaikki rajat aina ja kaikkialla. Kaikki eivät ole Suomessakaan ole olleet tähän asiaan tyytyväisiä. Meillä tyytymättömyys on, tosin tietyissä suppeissa piireissä pysyen, kohdistunut siihen, että rajat ovat liian kaukana täällä lännessä. Venäjän taholla niihin on ilmeisesti kuitenkin oltu tyytyväisiä, mikä ei ole kannaltamme mitenkään erityisen huono vaihtoehto.

Venäjä on kuitenkin aivan ilmeisesti tyytymätön valtio eteläisillä rajoillaan, niin Kazakstanin kuin Ukrainan suunnalla, lisäksi sen geopoliittiset puuhamiehet, joiden joukossa on sekä löyhäpäisiä haaveilijoita että totisia sotilaita, ovat kuvitelleet löytävänsä jotakin merkittävää hyötyä siitä, mikäli Venäjä pystyy ulottamaan vaikutusvaltansa Kaukasuksen yli Iraniin ja ”lämpimille merille”. On jopa esitetty fantasioita euraasialaisesta supervallasta, jossa ovat mukana niin Kiina kuin Intia ja jonka johdossa (!) on Venäjä.

Pidän todennäköisenä, että näillä valtioilla saattaa olla asiasta aivan oma mielipide, jonka muuttaminen Moskovasta käsin voi olla haastavaa. Joka tapauksessa Venäjä näyttää nyt päässeen ekspansion makuun ja jos sen seuraukset kansan mielestä ja valtionpäämiehen kannalta ovat niin myönteiset, kuin toistaiseksi näyttää, voimme varautua siihen, että tämän kaltainen kehitys jatkuu. Ei tosin ole syytä olettaa, että paineet kohdistuisivat juuri meihin niin kauan kuin emme kuulu sotilaallisiin liittoutumiin. Jos taas NATO:on liitymme, pääsemme tietenkin automaattisesti maalitauluksi ja vieläpä aivan ykkösluokkaan. On se Kuollan tukikohta sen verran lähellä.

On aika masentavaa ajatella, ettei kansainvälistä kehitystä näytä enää lainkaan ohjaavan YK tai ETYJ. Sen sijaan kumarrellaan mellakoitsijoita, joita myös kyynisesti kannustetaan ja käytetään hyväksi.

On sikamaista, mikäli Venäjä valtaa itäisen Ukrainan sillä verukkeella, että muutama tuhat kusipäistä rettelöitsijää niin vaatii eikä suostu tottelemaan kenenkään määräyksiä. Yhtä sikamaista oli, ettei Eurooppa millään tavalla osoittanut vaativansa, että laillisten olojen palauttaminen olisi ollut ehtona Ukrainan hyväksymiselle sen yhteistyökumppaniksi. Päinvastoin, Maidanille hurrattiin ja hulinoitsijoita kannustettiin. ”Demokratian” taikasana on kelvannut pyhittämään mitä kurjimmat hallinnot tässä maailmassa, mikäli ne ovat edustaneet poliittisesti otollisia näkemyksiä.

En tiedä, onko tämä peli pohjimmiltaan kokonaan kyynistä vain heijastaako se myös  naiiviutta ja typeryyttä. Käytännössä se joka tapauksessa on ollut jälleen kerran yksi, nyt ehkä jo kohtalokas askel kohti uutta ”reaalipolitiikan” kautta. Nyt laskeskellaan taas divisioonia tai niiden moderneja vastineita sen sijaan että tuijotettaisiin papereihin ja allekirjoituksiin.

Tämä on pelottavaa kehitystä eikä ole reilua väittää, että siinä on vain yksi synnintekijä. Tulevaisuus näyttää onko Putin Venäjän Bismarck vai Hitler. Suuret saappaat viehättävät pieniä miehitä ja kiusaus voi olla vastustamaton kun kolme neljäsosaa kansasta on ilmaissut nimenomaisen luottamuksensa Putinin valta-asemaan ja hänen tapaansa käyttää valtaansa.