Pietari Ensimmäinen. Vihollisemme suuressa Pohjan sodassa

 

Pietari Suuri ja Putin. Sankareita molemmat?

 

     Vuonna 2008 lanseerasi ystäväni Andrei Nikolajevitš Saharov kansallisen projektin, jossa pantiin järjestykseen Venäjän sankarit.

    Projektin nimi oli ”Venäjän nimi” (Imja Rossija). Historiallinen valinta vuonna 2008. Kuka on isänmaan suurin sankari? Hallitsija? Marttyyri? Runoilija? Soturi? Ajattelija?

     Kyseessä ei olut mikä tahansa galluppi, vaan sarja kirjoja ja TV-ohjelmia, joissa kunkin ehdokkaan hyviä ja huonoja puolia analysoitiin viileästi ja päästettiin ääneen sekä ihailijat että vastustajat.  Äänestäjinä oliat sekä asiantuntijat että ”kansa”.

      Ehdokkaiden esittelyssä ote heijasti aidon historian ammattilaisen avointa suhtautumista asioihin ilman mitään totalitaristisia ”poliittisen korrektiuden” ajattelukieltoja.

      Ehdokkaita esittelevän kirjan (niitä oli useita erilaisia) alkusanoissa Saharov esitti oman näkemyksensä, jonka mukaan tärkeätä olisi se, miten nämä ihmiset edistivät kansansa kulttuurin edistymistä tasolta toiselle ja miten he myötävaikuttivat ihmisten tärkeimpään mielekkääseen päämäärään: elämäntavan kehittymiseen yhä paremmaksi ( soveršenstvovaniju obraza žizni ljudej).

     Ehdokkaita oli aluksi viisisataa, mutta kuten urheilukilpailuissa, niiden määrää vähennettiin kierros kierrokselta. Terävä kärki paljastui.

      Tärkeintä siis oli ehdokkaiden esittelyssä se kokonaisvaikutus, joka kullakin oli ollut. Usein asia oli ristiriitainen. Ehdokkaita esiteltäessä oli pyritty välttämään ideologisuutta ja arvioimaan tieteelisesti. Ne heijastivat Venäjän kehitystä sen eri vaiheissa, totesi Saharov.

     Kirjassa oli 50 pienoiselämäkertaa ja mukana oli kulttuurin edustajia Blokista Tšaikovskiin ja Puškinista ja Dostojevskista Vysotskiin. Sotureita oli Aleksanteri Nevskistä Žukoviin ja Kutuzoviin. Hallitsijoiden kirjo käsitti niin Nikolai II:n, Pietari Suuren kuin Leninin ja Stalinin. Olipa mukana myös Boris Jeltsin.

     Enin Lenin ja sitten Aleksanteri Nevski voitti kansanäänestyksen, jossa äänestäjät ilmeisesti sortuivat vilppiin ja niinpä tulosta korjattiin jopa kaksi kertaa ja viralliseksi jäi kolmas erä.

     Stalin oli ensimmäisellä kerralla tullut neljänneksi ja toisella keralla kolmanneksi ja uhkasi koko ajan kärkisijoja, mutta lopullisessa versiossa hän jäi tilalle 7. Hänen jälkeensä tulivat Lenin (8.) Iivana Julma (9.) ja Pietari Suuri  (10.).

     Tulos ei ollut kovin imponoiva miehelle, joka sentään oli koko tuon Venäjän nimen” (Rossija) isä. Ennen Uudenkaupungin rauhaa ei Venäjää vielä tunnettu nimellä Rossija, vaan käytettiin niitystä ”Rus” (ks. Vihavainen: Haun siunattu rauha tulokset).

     Edellä käsitellyssä 50 ehdokasta esittelevässä kirjassa tuotiin esille tietenkin Pietarin saavutukset ja hyveet sellaisina kuin tutkijat olivat ne esittäneet.

     Pietarin saavutukset olivat tietenkin ylivertaiset ja hän vei kehitystä eteenpäin jopa vuosisatoja, innostuivat jotkut ihailijat vielä 1800-luvullakin selittämään. On ymmärrettävää, että jälkipolvet olivat saattaneet nimittää häntä jopa Venäjän Jumalaksi (ks. Vihavainen: Haun lomonosov tulokset).

     Pietari oli uskomattoman energinen ja aikaansaapa, mutta myös hänen julmuutensa oli ilmiömäinen. Hän hakkasi omin käsin päitä poikki kapinoivilta streltseiltä ja istutti seipään nokkaan miehen, joka oli vehkeillyt hänen poikansa kanssa hänen uudistuksiaan vastaan. Ei se ollut enää mitään ”ajan tavan” mukaista käytöstä.

     Suomessa isonvihan aikana kertoo historioitsija Myšlajevki Pietarin vaatineen, että ainoastaan sotilaallinen hyöty saa määrätä sen, miten asukkaita kohdellaan. Niinpä heitä säästettiin, kun ruokaa tarvittiin, vaikka he olivat olleet nurjamielisiä, mutta taas tuhottiin tarvittaessa, vaikka olisivatkin osoittaneet alamaisuskollisuutta.

     Sehän ennakoi jo bolševikkien politiikkaa, jossa ihmisen kohtaloa ei määrännyt se, miten hän aatteeseen suhtautui, vaan se, mihin sosiaaliseen tai kansalliseen kategoriaan hän kuului.

      Terrori oli Pietarin ase, toteavat myös venäläiset asiantuntijat tässä ”Imja Rossija” -kirjassa. Hän oli myös orjuuttaja.

     Täytyykin sanoa, että suuressa Pohjan sodassa vastakkain oli kaksi todellista poikkeusihmistä. Meidän kuninkaamme oli ”rautakallo”, joka piti periaatteistaan kiinni hinnalla millä hyvänsä ja se hinta kasvoi todella suureksi myös Suomessa (vrt. Vihavainen: Haun rautakallo tulokset ).

      Venäjän puolella oli taas vallankumouksellinen valtaistuimella, jonka mahtikäsky määräsi vaikkapa munkit tanssikemuihin ja papit armeijaan. Ihmishenki ei tuollaiselle tyrannille ollut minkään arvoinen.

     Molemmat olivat yhtä vähän kiinnostuneita rahvaan kärsimyksistä ja niistähän historian kirjoittajatkaan eivät vielä hiljattain olleet juuri lainkaan kiinnostuneita.

    Meidän päivinämme Putin haluaisi kuulemma olla nykyajan Pietari Suuri. Se on paljon haluttu pikkumieheltä, joka hankki sivistyksensä ha meriittinä salaisen poliisin filuurina.

      Toki Pietaria voi helposti matkia vaikkapa säälimättömyydessä ja epäilemättä Pietarillakin

 oli ansionsa myös salaisen poliisin kehittämisessä Venäjälle. Visioitakaan ei Putinilta ole puuttunut, kun hän on seuraillut Izborskin klubin höyrypäiden piirtelemiä pilviä.

      Ikkunat Eurooppaan ja muuhunkin länteen on ainakin onnistuttu sulkemaan, mutta ideologisesti ei suunta ole ollut kohti modernisuutta, vaan sen luokan pappispimitystä, jota Pietari olisi syvästi halveksinut.

     No, kyllähän orjailevan Feofan Prokopovitšin imartelevat palvelukset Piearillekin kelpasivat, mutta rahvaan keskuudessa hän hankki itselleen antikristuksen maineen. Ehkä sen saa vielä myös Putin?

 

Mutta tässä muuan vanha blogi Pietarista:

 

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Venäjän raiskaaja

 

Pietari Suuri, Venäjän raiskaaja

 

    Nikolai Berdjajev, nerokas vaikka hämärä ajattelija pohdiskeli joskus Venäjän feminiinistä luonnetta, joka sinänsä lienee jo ennen häntä keksitty metafora.

     Berdjajevin aivoitusten tuloksena oli, että kuten nainen kaipaa miestä tullakseen todella siksi mitä on, kaipaa myös Venäjä ylkäänsä, sellaista miehistä prinsiippiä, joka täydentää sen omaa vahvaa, mutta anarkistista alkuvoimaa.

     Eurooppa, aikaansaapa ja aktiivinen läntinen kulttuuri on luonteeltaan miehinen, kuten oli Gontšarovin romaanin Stolz, kun taas flegmaattisessa Oblomovissa oli jotakin naismaista ja samalla perivenäläistä. Yksin hän ei saanut mitään aikaan eikä kyllä saanut muiden avullakaan.

     Mutta Stolz ja Oblomov olivat oikeita henkilöitä, siis oikeita romaanihenkilöitä eivätkä kansoja tai kulttuureita. Ilja Iljitš Oblomov olisi kaivannut itse asiassa rinnalleen tarmokkaan vaimon, joka nalkutuksellaan olisi saanut hänet liikkeelle. Hän oli kuitenkin liian feminiininen mies eikä loppujen lopuksi kyennyt hankkimaan minkäänlaista vaimoa ja loru loppui siihen.

     Mutta Venäjä ei ole mikään ihminen vaan maa, kansakunta ja jopa kulttuuri. Aleksei Homjakov, slavofiilien ensimmäisen sukupolven suuri historiosofi visioi lännen tulleen Venäjälle varjagien hahmossa. Varjagit edustivat Venäjällä valtiota, joten jopa koko valtio sinänsä saapui sinne ulkopuolelta. Varjagien kutsuminen myös osoittaa, ettei Venäjä itse ollut synnyttänyt tuota väkivaltakoneistoa, vaikka joutui –ihmisten syntien tähden- sen hankkimaan järjestyksen ylläpitämiseksi.

     Valtio, länsimaisena keksintönä merkitsi väkivaltaa, orjuutta ja vihamielisyyttä. Venäläisen valtion perustamisessa sen sijaan voidaan havaita vapaan tahdon, vapauden ja rauhanomaisuuden prinsiipit. Valtio eli ruhtinas družinoineen jäikin muinaisella Venäjällä todella erilleen kollektiivisesta yhteiskunnasta, vaikka niiden suhteissa vallitsi keskinäinen luottamus, kuten Homjakov vakuuttaa.

      Arkeologit ovat voineet todeta, että Novgorodin ruhtinas ja hänen družinansa asuivat varsinaisen kaupungin ulkopuolella. Kaupungissa taas vallitsi tasavaltainen järjestys, jossa vetše-kokous päätti suuremmat asiat demokraattisesti. Missäpä oli siihen aikaan Suomen tai siis Ruotsin demokratia?

      Homjakovin näkemys on ainakin kekseliäs ja tekee hyveen siitä, missä Venäjän viholliset ovat nähneet paheen. Toisaalta tuo ihannoitu Kiovan Venäjän aika, etenkin sellaisena kuin se toteutti valtion ja yhteiskunnan suhteita Novgorodissa ja Pihkovassa, jäi taa silloin, kun tataarilaisen Moskovan despoottinen hallinto alisti barbaarisesti nuo ruhtinaskunnat ja tuhosi niiden ylimystön jopa fyysisesti.

      Iivana III ja Iivana IV Julma olivat molemmat hirmuvaltiaita ja enemmän tai vähemmän onnekkaita Moskovan despoottisen vallan levittäjiä. Ukraina jäi kuitenkin yhä heidän valtapiirinsä ulkopuolelle, samoin kuin vapaat kasakat muuallakin ”villin aron” laitamilla.

      Se, joka pani Venäjän ja siinä samassa Ukrainan lopullisesti aisoihin oli Pietari Suuri. Itse asiassa hänet on kyllä hevosmiehen ominaisuudessa kuvattu klassisemmin ratsastajana: ”rautareisilläsi ohjaten sait Venäjän kavahtamaan”, kuvaili Puskin kuvatessaan Katariina II:n Pietarille pystyttämää patsasta, vaskiratsastajaa, jonka muistamme Palatsitorilla seisomassa takajaloillaan käärmeen päätä polkien.

      Myös Pietari oli hirmuvaltias. Berdjajevin luonnehdinnan mukaan hän oli pikemmin Venäjän raiskaaja kuin kelpo sulhanen. Pietari Suuren uudistusten tärkein vipusin olivat repressiot, muistuttaa ”Imja Rossija” –teoksen kirjoittaja. Sanalla ”repressio” on venäjässä oma kaikunsa, joka muistuttaa pistoolinlaukausta kellarissa. Niskalaukauksiahan Stalin järjesti sadoin tuhansin sellaisille ihmisille, joita piti luomansa uuden Venäjän kannalta hankalina.

     Jopa Lenin oli sitä mieltä, että Pietari oli uudistaja, joka barbaarisena aikana käytti barbaarisia keinoja. Tunnustus on merkittävä, kun se tulee alan sanoisiko, ansioituneelta toimihenkilöltä. Niitä samantyyppisiä keinoja käytti runsaasti myös Lenin, jonka mielestä Venäjä myös todella oli osittain barbaarinen maa, jossa vanhaa Oblomovia oli pieksettävä yhä uudelleen ja joka päivä. Ja kyllä onneton Venäjä Leninin aikana selkäänsä saikin. Hänen aiheuttamiaan kärsimyksiä ei voi liioitella.

      Pietari Suuren saavutukset olivat ja ovat erittäin merkittävät. Venäjän kirjallisuuden 1700-luvun suuret nimet eivät voineet kyllikseen ylistää ensimmäistä imperaattoria.

      Omat eulogiansa kirjoittivat niin Aleksandr Sumarokov, Mihailo Lomonosov kuin Gavril Deržavin. Feofan Prokopovitš, hallitsijansa edessä orjaileva ukrainalainen, josta tuli Novgorodin arkkipiispa, todisteli herransa kaikkivaltiutta poikkeuksellisen lipevästi ja osoitti kykenevänsä siunaamaan kaikki konnuudetkin, mikäli ne tulivat Kaikkeinkorkeimmalta taholta.

     Saksalaissukuinen finanssiministeri, kreivi Kankrin 1800-luvulla jopa innostui huudahtamaan, ettei itse asiassa pitäisi lainkaan enää puhua venäläisistä, vaan petrovialaisista ja sen mukaisesti valtakunnan nimen pitäisi olla Petrovia. Kaikki Venäjän kunnia, voima, kukoistus ja valistus tulivat Pietarilta tai ainakin Romanov-suvun hallitsijoilta, joten kukaties myös Romanovia olisi sovelias valtakunnan nimeksi.

      Kirjailija Nestor Kukolnik kuvasi Pietaria suurena anatomina, joka avasi Venäjän mädäntyneen ruumiin, puhdisti ja vaihtoi sen pilaantuneet sisälmykset, sitoi ja nosti jaloilleen ja kohotti sen maailman imperiumien joukkoon. Tämä makaaberi kuvaus tuntuu myös jotenkin sopivalta, ainakin sen jälkeen kun on vieraillut Kunstkamerassa.

     Aikansa ylistetty yleisnero Lomonosov ei kyennyt löytämään maailmanhistoriasta ketään, jonka urotöitä voisi verrata Pietarin aikaansaannoksiin. Niinpä hän ei eulogiassaan pysähtynytkään vähempään kuin jumalointiin, обожение, sen varsinaisessa mielessä:

 

Hän oli Jumala, Hän oli sinun Jumalasi Venäjä,

Hän sai sinussa ruumiillisen muodon,

laskeuduttuaan sinuun korkeuksista,

Sankarten joukossa tähtien yllä

Hän loistaa nyt ikuisesti…

 

     Jumalat ovat tässä ajan hengen mukaisesti antiikin jumalia, mutta jumalointi todella tarkoitti käytännössä sitä, ettei sen kohde kuulunut niihin, joita sopi arvostella samoilla mittapuilla kuin tavallisia kuolevaisia.

      Pietari tappoi poikansa Aleksein, kuten tiedetään. Tällä teolla oli oma rautainen logiikkansa, jos Aleksei kannattajineen olisi päässyt valtaan, olisi Pietarin uudistukset tehty tyhjiksi. Pääkaupunki olisi siirretty Pietarista takaisin Moskovaan ja se vanha Venäjä, jota Pietari oli voimallisesti muokannut Euroopaksi, olisi palannut takaisin.

      Pietari joutui siis uhraamaan oman poikansa, mutta mitäpä sanoikaan Raamattu Kristuksen kärsimyshistoriasta? Eikö oman poikansa uhraaminen ollut suurin rakkauden teko, mikä millekään olennolle oli mahdollinen? Suuri, suuri oli Pietari, kuten hänen rakkautensakin.

     1700-luvun valistusfilosofit tunnustivat myös auliisti Pietarin suuruuden, joskin Katariinan suosio ymmärrettävästi houkutteli enemmän niitä, jotka vaikuttivat hänen hallitusaikanaan. Pierre le Grand – Catherine la plus Grande, kiteytti Voltaire oman kontribuutionsa Venäjän despooteille: Pietari oli antanut venäläisille olemassaolon, mutta Katariina sielun…

      Pietarin viholliset ovat yksi Venäjän historian suurista teemoista ja suurelta osin tämä vihamielisyys sijoittuu slavofiliaan. Miksi ja millä oikeudella Pietari meni sorkkimaan Venäjän sielua? Miten hän julkeni tuhota aidon venäläisyyden ja pakottaa alamaisensa omaksumaan nemtsien tavat ja jopa kielen?

       Tuliko Venäjän kulttuurista Pietarin takia vain puolivillaista pintakiiltoa, joka ulkonaisesti muistutti länttä, mutta itse asiassa koko maa ei ollut enempää aidosti venäläinen kuin eurooppalainen? Eikö Venäjän ollut helpompi puolustautua länttä vastaan, jos eurooppalaiset olivat sille basurmaneja (musulmaaneja) eikä veljiä?

      Venäjän ylimystö oppi kyllä nopeasti vaihtamaan kielensä saksaan ja ranskaan ja lukemaan eurooppalaista kirjallisuutta, mutta samalla se irtautui kansasta ja jäi ikään kuin ilmaan roikkumaan, vailla kansallista alkuvoimaa ja juuria, joita 1800-luvun romantikot osasivat kaivata ja joita 1700-luvun valistus oli halveksinut.

     Pietarin kriitikkoihin kuului itse asiassa jo Katariina Suuren aikainen sinisukka, Jekaterina Daškova, Pietarin tiedeakatemian johtaja ja kirjallisuusakatemian perustaja, jonka näemme Aleksandran teatterin edessä olevan Katariinan patsaan jalustan hahmojen joukossa.

     Hänen mielestään Pietari oli ollut sivistymätön tyranni, joka oli kohdellut kaikkia orjinaan ja joka yritti muuttaa erotuksetta kaiken, edes miettimättä, mikä oli hyödyllistä ja mikä vahingollista. Tässä olikin Pietarin arka paikka, johon hänen myöhemmät kriitikkonsa iskivät.

      Pietarihan todella oli tyranni. Ei ollut sattuma, että dekabristi Rylejev ylisti Ukrainan hetmani Mazepaa, joka oli klassisen antiikin parhaiden perinteiden mukaisesti uskaltanut nousta tyrannia vastaan ja josta palkaksi Mazepan kannattajia rangaistiin äärimmäisen julmasti ja lähetettiin runneltuja ruumiita pitkin Dnepriä lauttojen päällä varoittamaan kaikkia ukrainalaisia koskaan nousemasta Pietarin mahtailevassa kaupungissa asuvaa hallitsijaansa vastaan.

     Pietarin julmuus oli ilmiömäistä. Hän tappoi omin käsin ilmeisesti satoja kapinaan nousseita streltsejä Moskovan Punaisella torilla ja pieksi ryhmysauvallaan kaikkia, jotka jostakin syystä näyttivät sen ansaitsevan. Kepistä saattoi saada sekä liian liukkaasti kumarteleva työmies, joka keskeytti turhan tähden hyödyllisen toimensa että tietenkin myös sellainen kelmi, joka laiminlöi tervehtimisen. Menšikovin kaltainen valtionvarojen kavaltaja ilmeisesti täysin ansaitsikin perusteellisen selkäsaunan, ehkä myös moni muu.

     Mutta Pietarilla näyttää myös olleen erityistä viehtymystä sadismiin, mikä tukee käsitystä hänen poikkeuksellisesta persoonallisuudestaan. Kun kävi ilmi, että muuan kapteeni oli solminut suhteen Pietarin ensimmäiseen ja hänen jo siis hylkäämäänsä puolisoon Jevdokija Lopuhinaan, joka oli pakotettu luostariin, rankaisi entinen aviomies tuota rienaajaa seivästyttämällä hänet.

      Kyseessä oli tuo vanha teloitustapa, jossa uhri istutettiin terävän seipään nenään, jossa hän hitaasti menehtyi seipään tunkeutuessa sisäelinten läpi keuhkoihin saakka ja lopulta ulos selästä tai kaulasta. Jotta kärsimykset eivät jäisi liian vähäisiksi, puettiin teloitettavan päälle turkki, oli näet pakkasilma.

       Vastaavanlaista julmuutta osoitettiin amiraliteetin ensimmäiselle päällikölle Kikinille, joka oli vehkeillyt tsarevitš Aleksein kanssa. Hänet teilattiin ja onneton joutui vielä kuolintuskissaan vastailemaan teloituttajan pilkallisiin kysymyksiin. Nykyään Kikinin nimi muistetaan hänen rakennuttamistaan taloista (Kikinskie palaty), jotka sijaitsevat lähellä Smolnaa ja joissa nykyään toimii musiikkioppilaitos.

      Pietarin rakastajattaren Anna Monsin veli Willem erehtyi noudattamaan maan tapaa ja otti lahjuksia. Hänet teloitettiin ja ruumis jätettiin pitkäksi aikaa näytteille muille pelotukseksi. Pää säilöttiin spriipurkkiin. Sekä Monsin, että lapsenmurhasta tuomitun Mary Hamiltonin päät haudattiin sittemmin Katariinan aikana Daškovan ehdotuksesta.

      Perimätieto oli väittänyt, että Pietari oli ihastunut tavattomasti Hamiltonin kauneuteen ja määrännyt heti tämän pään katkaistavaksi ja säilöttäväksi, jotta jälkimaailmakin saisi tietää, millaisia kaunottaria Venäjällä oli ollut. Itse asiassa Hamilton oli todella ollut Pietarin rakastajatar, mutta erehtynyt puhumaan pahaa keisarin puolisosta Jekaterinasta (”tsuhonka”) ja lieneepä mahdollisesti tehnyt lapsenmurhan ja vielä varastellutkin. Joka tapauksessa synkkä tarina kertoo jotakin sitä, mitä Pietarista saatettiin uskoa.

      Kansan keskuudessa eli sitkeä käsitys siitä, että Pietari oli ilmestyskirjan peto tai Antikristus. Tässä tapauksessa oli mahdollista löytää poikkeuksellisen paljon merkkejä siitä, että viimeiset ajat olivat nyt todella tulleet.

     Pietari oli varastanut Jumalalta ajan ja ruvennut laskemaan sitä uudella tavalla, hän oli leikkauttanut miehiltä parran, joka suuren Stoglav-kirkolliskokouksen päätöksellä oli aikoinaan julistettu Jumalan antamaksi miehen koristukseksi, johon ei sopinut koskea. Uuden eurooppalaisen pääkaupungin rakentaminen ”luille ja kyynelille” vastoin Jumalan tahtoa, tulvien ja kosteuden riivaamaan paikkaan oli selvää antikristuksen työtä kuten myös alastomien epäjumalankuvien pystyttäminen Kesäpuistoon ja Pietarhoviin.

       Kutsunnoissa palvelukseen otettaviin tehty polttomerkki oli selvä Pedon merkki ja jopa Pietarin kasvot, jotka viiksineen muistuttivat kissaa, antoivat mielikuvan paholaisesta. Jotta uskonnon rienaus olisi mahdollisimman täydellistä, alettiin luostareita ja papistoa pakottaa hyödylliseen toimintaan, munkkeja lähetettiin armeijaan ja jopa nykyajan cocktailkutsuja muistuttavia assemblée-kokouksia määrättiin järjestämään myös luostareissa.

       Osoittaakseen vielä, ettei pelännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä, tsaari rienasi ryyppykaveriensa kanssa kirkollisia menoja karnevalistisessa seurueessaan, joka tunnettiin nimellä ”Kaikkeinjuopunein, kaikkeinhulluin ja mielettömin synodi”. Sen jäsenillä oli hävyttömiä, mukamas kirkollisia nimiä ja titteleitä, joiden säädyttömyydestä (ненормативная лексика) venäläinen wikipedia aiheellisesti varoittaa etukäteen mahdollisia intelligentsijaan kuuluvia herkkiä lukijoita. Sellainen oli esimerkiksi Архикнязь-папа eli Ruhtinaspaavi, joka oli koko joukon johtaja. lisäksi olivat muun muassa:
протокопайхуй Михайлов,
духовник Иринархуй, архидиякон Идинахуй Строев,
протодиякон Пахом Пихайхуй Михайлов, дьякон
Иоиль Попирайхуй Бутурлин.
Ключари: Починихуй Опраксин, Брихуй Хилков,
Ионийхуй Субота, ризничий Изымайхуй Мусин-Пушкин,
уставщик Неоманхуй Репнин, поп Феофанхуй Шушерин.
Дьяконы: Посаднилхуй Головин, Ловихуй Воейков,
Ройхуй Ронов, Дуйнахуй Шемякин.

Ja monia muita.

     Tittelit lienee tässäkin parasta jättää suomentamatta. Seurue kulki suurimpina kirkollisina juhlina ympäri kaupunkia, pahoinpiteli ohikulkijoita ja tunkeutui ylimysten koteihin, joissa vaati kestitystä. Juhtina kulkueessa oli sikoja, pukkeja ja jopa kameleita.

      Humalaa nimitettiin seurueessa Ivasko Hmelnitskiksi, joka olikin seurueen alituisena vieraana. Rienatessaan kirkonmenoja se käytti omia termejään, esimerkiksi kirkonkirouksen eli anateeman julistamista kuvattiin sanalla «ебиматствовать», jonka jätän kääntämättä, herkkien lukijoiden tähden.

      Raiskaaja Pietari ei siis kainostellut antaessaan vielä pilkan ruoskankin viuhua pitkin veroilla ja väenotoilla näännytetyn Venäjän selkää. Mutta näin on luoja säätänyt, että nainen usein nauttii siitä, mikä häntä kauhistuttaa ja kiduttaa. Ei asia nyt aina suinkaan näin ole, miksipä moista väittämään, mutta tuskinpa asia rajoittuu vain yksittäistapauksiin.

      Joka tapauksessa tarina Pietarista Venäjän yljän ja itse asiassa siis raiskaajan roolissa on vertaansa vailla ja miltei uskomaton. Miten oli mahdollista, ettei kansa noussut kapinaan? Ei kyse ollut pelkästä pelkuruudesta.

       Ne vanhauskoisten seurakunnat, jotka polttivat itsensä valtavissa rovioissa Karjalan korpimailla, eivät pelänneet tuskaa eikä maallisen vallan miekkaa. Tsarevitš Aleksein taakse kokoontui todella Pietaria vastustavia voimia, mikä tiedettiin Ruotsissa asti.

       Mutta Venäjän hallinnon mullistanut Pietari piti hyvää huolta myös salaisesta palvelusta. Preobraženski prikaz huolehti siitä, että epäilyksenalaiset napattiin ja että he myös tunnustivat kaiken ja usein varmaan aivan aitojakin syntejään, vaikka armahdusta tuskin oli luvassa.

      Pietari Venäjän hallitsijana on todellinen historian jättiläinen, jolle ei ehkä lainkaan ole vertaista. Hän eurooppalaisti Venäjän ja toi sen osaksi arvoyhteisöämme. Hänen metodinsa olivat barbaariset ja kaiketi häntä voidaan myös nimittään jonkin sortin hulluksi, kuten myös vastustajaansa Kaarle XII:ta. Mutta jälkeä syntyi.

      Tämän sai kokea myös Ukraina, joka nykyään juhlii Mazepaa kansallissankarinaan. Pietari lopetti kasakoiden vanhan vapauden, hän tuhosi armottomasti omaa tai ainakin ukrainalaisten maata perääntyessään samoin kuin myöhemmin Aleksanteri I ja Stalin.

      Mutta niinhän meilläkin talvisodassa poltettiin talot, jottei puna-armeija voisi niitä käyttää. Isonvihan aikana Suomea tuhottiin armottomasti, mutta tilaisuuden tullen Kaarle XII:n armeija kyllä osasi maksaa potut pottuina.

       Samaa arvoyhteisöä siis oltiin melko pitkälle paitsi että meikäläiset eivät käyneet orjakauppaa ja taisi niitä muitakin eroja olla. Lieneekö vieläkin? Tätä jokainen kotonaan pohtikoon tekemättä liian hätäisiä johtopäätöksiä.

 

       Pietari sai väkivalloin murjottua läpi uskomattoman määrän uusia instituutioita ja uutta kulttuuria: uskonto pantiin kerralla aisoihin, pajarit kukistettiin ja streltsit tapettiin. Maan virallinen kieli aiottiin muuttaa hollanniksi, mutta siitä sentään luovuttiin. Vasilinsaari aiottiin Amsterdamin tapaan kaivaa täyteen kanavia, kunnes huomattiin asian epäkäytännöllisyys pohjoisen oloissa.

      Pietarin kykyä ja halua radikaalien muutosten tekemiseen voi hyvin verrata Stalinin vastaaviin. Jopa Venäjän intelligentsija, josta osa vihasi niin Petaria kuin koko valtiota, hurmaantui siitä muutosten tekemisen kyvystä, joka Pietarilla oli käsissään. Niinpä unelmoitiin myös liberaalista Pietarista, puhuttiin petrograndismista -hyvän diktaattorin odotuksesta.

       Muistakaamme, että toisen kautensa jälkeen Putinilla oli vastassaan intelligentsijan perusjoukko ja hänen kansansuosionsa oli muutenkin hiipumassa. Vasta Krimin kaappaaaminen ja sota nostivat suosion huippulukemiin.

       Vastakohtaisuus länteen olisi tuskin saanut kansalta paljoakaan aplodeja, ellei sotaa olisi syttynyt. Siihen viittaavat mielipidetutkimukset, jotka osoittivat, että venäläisten ja ukrainalaistenkin välilä oli huomattavan suurta sympatiaa ja vihamielisyys oli harvinaista. Eurooppakin oli melkoisessa suosiossa.

       Putin on verrannut itseään Pietari Suureen ja epäilemättä tarkoittanut sillä tuon hallitsijan mahtavuutta ja kykyä valtakunnan laajentamiseen. Pietarilla oli rasituksenaan kuitenkin myös suuri syntiluettelo, jollaisia kansat harvoin muistelevat, vaikka se varmaankin kannattaiskin.