Kiinalaistenkaa konsertissa

 

Savonlinnan-Shanghain akselilla

 

     Kävin eilen Savonlinnan tuomiokirkossa kuuntelemassa Shanghain konservatorion kamariorkesterin ilmaiskonserttia, joka oli samalla Savonlinnan musiikkiakatemian kesän 2026 päätöskonsertti.

     Savonlinna se vain jaksaa sinnitellä kulttuurikaupunkina, vaikka sitä takavuosina puukotettiin pahasti selkään, kun sen perinteikäs opettajankoulutuslaitos järjettömästi kaapattiin Joensuuhun peräti valtion tuella.

     Oopperajuhlat herättävät kaupungin yhä joka kesä ainakin kuukaudeksi ja lähipitäjien kirkot, koulut ja kartanot ovat täynnä musiikkitapahtumia. Talvelakin henkeä pidetään yllä (ks. Vihavainen: Haun kulttuuri sinnittelee tulokset ).

     Koelaulukurssin ilmaiskonserttti Tiittalan kartanossa viime lauantaina oli tasoltaan aivan hämmästyttävä ja nimenomaan hyvässä mielessä.

     Kulttuurissa musiikki onkin aivan omaa luokkaansa siinä, että se pytyy ylittämään kaikki mahdolliset rjata, mikäli en annetaa tapahtua.

     Ne Euroopan kulttuurin saavutukset, joita eniten yhä ihaillaan ja maantieteellisesti laajimmin yhä harrastetaan, liittyvät musiikkiin.

     Kuvaamataiteet saavuttivat epäilemättä myös Euroopassa erään huipun, josta on ehkä mahdotonta enää edetä kauemmas samaa tietä ja on helppo sanoa, että myös kirjallisuus ja teatteri olivat vertaansa vailla jo 1800-luvulla. Sen jälkeen on lähinnä kirjoitettu siihen alaviitteitä tai konstailtu kollegoiden iloksi.

     Ei kuitenkaan enää näytä siltä, että edes itse Euroopassa oltaisiin innokkaita jäljittelemään sitä, mitä sen kulttuurissa saavutettiin joskus 1700-1800-luvuilla. Poikkeuksena on musiikki.

     Shanghain musiikkiakatemian kamariorkesteri solisteineen esitti hyvin taitavasti ja puhtaasti länsimaista klassista musiikkia Vivaldista ja Brahmsista Mahleriin ja Raveliin. Ohjelmistossa oli myös kiinalaisia säveltäjiä, joiden teokset olivat jossakin määrin omaleimaisia, mutta sopivat erinomaisesti tuolle orkesterille ja sen soittimille, eivätkä mitenkään radikaalisti eronneet niiden sävelmaailmasta.

     Olen ennenkin ihastellut erityisesti kiinalaisten mestarikurssilaisten uskomatonta taitoa liedin tulkinnassa. Niin vahvaa ja ilmeikästä ääntä ja hienoa saksan kielen ääntämystä voi vain ihmetellä, tuskin ylittää.

     Kiinnittäisin tässä huomiota siihen, että sekä orkesteri että laulusolisti olivat siis kiinalaisia, kuten myös heidän soittimensa ja jopa pukunsa (tietysti!?). Säveltäjät olivat eurooppalaisia: ranskalaisia, saksalaisia (myös juutalainen), italialainen…

    Säveltäjät olivat epäilemättä miehiä eikä edes ns. kiintiönaista ollut mukana, mutta soittajista naisia oli lähes puolet. Soittajien, enempää kuin säveltäjienkään sukupuolisesta suuntautumisesta en tiedä, enkä välitä tietääkään.

     Olen joka tapauksessa vakuuttunut siitä, että konsertin sävelmaailman pystyivät yhtä lailla jakamaan niin suomalaiset kuin kiinalaiset, niin miehet kuin naiset. Luultavasti muutaman sadan hengen yleisössä oli lisäksi useita muita kansallisuuksia ja noita sukupuolisuuntauksiakin. Yhtään niqabia tai burkhaa en huomannut, enkä liioin burnuuseja tai vastaavia.

     Pääsyhän oli ilmainen ja vain ohjelmasta saattoi maksaa vapaaehtoisen summan, mutta jostakin syystä tilaisuus sai hyvin vahvasti suomalais-kiinalaisen sävyn. On syytä panna merkille, ettei paikalle ollut tullut yhtään mielenosoittajaa eikä muitakaan friikin näköisiä henkilöitä.

     Nostan tämän esille siksi, että koko lämminhenkinen tilaisuus tuntui olevan kuin jostakin menneestä, ehkäpä 1980-luvun maailmasta, jolloin tyhmimmät radikaalit jo ymmärsivät olla hiljaa ja kansainväliset kiistakysymykset jätettiin yleensä valtioiden välisiksi asioiksi sen sijaan että jokaisen korven pieneläjän velvollisuudeksi olisi ajateltu tuntea niiden johdosta ainakin vanhurskasta suuttumusta.

     Edes yhtä ainutta vihreää lentomatkustamisen häpeäjää ja häpäisijää en joukosta huomannut ja konsertin saamat aploditkin olivat mahtavat. Itse asiassa niitä olisi voinut miltei kuvata neuvostoliittolaisilla 1930-luvun vakiotermeillä: jatkuvia, kauan kestäviä suosionosoituksia, jotka muuttuvat ovaatioksi. kaikki nousevat seisomaan… Silloin, Stalinin aikana kuuluivat asiaan myös huudot ”Rot Front! ”Ura!”, jne.

     Nyt vain tömisteltiin, ulvottiin ja vingahdeltiin. Mutta se kuulosti spontaanilta. Aplodit myös uskallettiin lopettaa tolkullisessa ajassa.

     Tulee vain mieleen, että Kiinalla on toki myös omaa, osin ikivanhaa musiikkikulttuuria ja se varmastikin voi, myös hyvin. Siitä huolimatta siellä viljellään myös suurella menestyksellä länsimaista musiikkia, jonka täytynee siis päätellä olevan hyvin korkeatasoista aivan riippumatta siitä, kenen korvalla sitä kuuntelee, kunhan ihminen vain on edes hiukan musikaalinen.

     Kiinnostavaa on, etten ole kuullutkaan esimerkiksi Saudi-Arabian tai Jemenin sinfoniaorkestereista, joita hyvinkin saattaa olla olemassa, vai saattaako? Öljyrahoillaan he voisivat palkata vaikkapa huippuluokan juutalaisen orkesteri, ellei omaa harrastusta riitä. Se todistaisi ainakin kulttuuritahdosta.

     Kiinalaisten suuri harrastus länsimaiseen klassiseen musiikkiin on joka tapauksesa merkille pantava asia, eikä mikään itsestäänselvyys.

     Tuntuu monessakin suhteessa siltä, että kiinalaiset ovat meitä henkisesti paljon lähempänä kuin erinäiset keskiaikaa elävät Lähi-Idän kansat, jotka tekevät kaikkensa erottautuakseen länsimaisesta kulttuurista. Nythän Venäjältäkin on kuulunut tuon suuntaisia julistuksia.

    Kiinalaisten erikoisuutena on myös, että sikäläisten siirtolaisten kanssa ei vastaanottajamailla näytä olleen muita ongelmia, kuin tuon kansan tavaton ahkeruus ja lahjakkuus, jotka ovat yhä uudelleen nostanut ne uudessa kotimaassaan eliitin asemaan (ks. Vihavainen: Haun merkuriaaliset tulokset ).

     Muistettakoon ihan vain kuriositeettina, että myös Savonlinnan nykyinen vt. kaupunginjohtaja on nimeltään Ding Ma. Hänestä on tykätty kovasti.

Ei vain siltarummuista

 

Kulttuuri sinnittelee

 

Etelä-Savolla on pitkään jo mennyt huonosti. Väki häipyy, palvelut lopetetaan. Alueen saattohoidon symbolina on nyt päätetty, että vanhukset viedään elämänsä loppumetrejä kärsimään eristyksiin kymmenien kilometrien päähän, jonne eivät omat eivätkä vieraat hevin pääse heitä katsomaan. Julkisilla välineillä se tuskin edes onnistuu.

Jossakin muussa maassa nuo kuolevat olisi lähetetty kotiinsa kuolemaan arvokkaalla tavalla läheistensä luona. Mutta kun se valtion virallinen doktriini vaatii, että heidät on pidettävä hengissä ikuisesti kustannuksista piittaamatta…

Voidaanhan sitä nyt tarpeellisen rahan säästämiseksi sitten yrittää saman tein tappaa koko seutukunta, esimerkiksi Savonlinnan tienoo. Valtio on myöntänyt tähän rahaakin auttamalla Joensuun yliopistoa kaappaamaan perinteisen opettajakoulutuksen pois kaupungista.

Siinä meni seudulta jopa tuhansia lahjakkaita nuoria ja satoja uusia asuntoja piti purkaa ja uusia rakentaa sitten Joensuuhun. Näinhän hölmölässä on ennenkin säästetty.

Suurena toivona oli sitten idänkauppa, venäläiset investoinnit ja turismi. Yhtä ja toista tuntui syntyvän, Retretin aikoinaan kukoistava, mutta nuupahtanut kuvataidekeskuskin heräili jo henkiin. Parikkalassa piti avattaman rajanylityspiste. Pelkästään Pietarin potentiaalilla oli toiveita saada uusia ja suuriakin projekteja kannattamaan.

No, sen asian hölmöili Putin, vaikka kyllähän moni itäsuomalainenkin raapusti nimensä sellaisiin kauppakirjoihin, joiden ainoa seuraus rahatukun saamisen jälkeen oli koko kohteen hiipuminen ja muuttuminen vähitellen raunioksi. Niinhän se käy, kun lähtee herrojen kanssa marjaan.

Eipä taida olla tulossa sitä suunniteltua suurta lomaristeilijää, joka kerralla toisi lomakohteisiin satoja turisteja, ei ole täysien turistibussillisten historiakierroksia esityksineen ja ruokalistoineen, jopa ne ihan oikeasti käytössä olleet lomamökit ovat nyt tyhjiä.

No, tämä tilanne päättyy joskus, mutta suonenisku vaikuttaa kauan. Naton joukkojen päämajan sijoittuminen Mikkeliin innostanee joitakin hörhöjä, mutta olisiko siitä korvaamaan sitä, mitä on menetetty viime vuosina eri syistä?

Pitäisin selvänä, että tuollainen instituutio, mikäli siinä on parikin sataa toimihenkilöä, aiheuttaa aika vaatimattomia kerrannaisvaikutuksia, ehkä nyt sentään ainakin seksimarkkinoilla, joilla saattaa syntyä paineita kaupallistumiseen.

Mutta sellaiseen kohdistavat toivonsa vain takapajuisimmat kehitysmaat. Mikäli puhutaan Itä-Suomesta, voidaan todeta, ettei se muodosta mitään yhtenäistä aluetta, jolla koettaisiin olevan yhteisiä etuja.

Kuten todettiin, Joensuun yliopisto pelasi härskiä peliä Joensuun kaupungin hyväksi ja Mikkeli ja Kuopio ovat aivan yhtä hanakoita syömään kuihtuvalta Savonlinnalta sen vanhan ylpeyden, keskussairaalan, johon oli perinteisesti kuulunut sairaanhoitajakoulutus. Nerokas soteuudistuksemme lopettaa sitten nuo paikalliset vuodeosastotkin.

Mieleen tulee paikallisen sutkauksen uusi sovellus: ”Istukeepa tähän, niin yliopisto hakkoo teijät ja sitten tulloo sote, joka tappaa teijät”.

Tuon Saimaan rikkoman alueen nousun lähteenä olivat aikoinaan metsät, joiden tuotteet vietiin kanavan kautta laivalla Pietariin tai hinattiin Vuoksenlaaksoon eli Suomen Ruhrille jalostettaviksi. Nyt ei kanavaa käytetä eikä kohta metsiäkään.

Suurpedot ovat taas palanneet niihin joukolla ja tilanne alkaa taas olla sama kuin puolitoista vuosisataa sitten. Silloinhan ne söivät paljon lapsia, mikä Sakari Topeliuksen mielestä jo pilasi koko Suomen imagon Euroopassa.

Mutta eipä täällä vielä ole kuoltu. Kulttuuri on Itä-Savossa eli Savonlinnan talousalueella hämmästyttävän elinvoimaista.

Olin viikko sitten katsomassa Savonlinnan orkesterin konserttia, jossa esiintyivät nuoret solistit. Tiesin, että se on hyvä, mutta kyllä se ylitti odotukset.

Nykyäänhän voi tehdä mitä tahansa typeryyksiä ja selittää ne taiteeksi ja anoa vielä niitä varten valtionapua. Esittävä musiikki on kuitenkin poikkeus sikäli, että kuulija ei ole ainakaan loputtomasti huijattavissa, vaan pystyy tietyssä mielessä jopa objektiivisesti sanomaan, onko esitys hyvä vai ei. Tämä koskee erityisesti klassista musiikkia.

Pari-kolmekymmentä nuorta, alkaen 7-vuotiaasta lapsesta parikymppisiin aikuisiin esitti lähinnä klassisia kappaleita (no, Saku Sammakko ehkä on siinä rajoilla) niin hienon eläytyvästi ja taitavasti, että vaimoa itketti niin, ettei hän saanut edes valokuvia otetuksi.

Voi vain kuvitella, miten mahtavalta tuntuu lapsesta saada esiintyä yleisölle kokonaisen sinfoniaorkesterin säestyksellä. Kuulijasta se oli ihan yhtä mahtavaa.

 Moni pienokainen ja murrosikäinenkin soitti hämmästyttävän puhtaasti ja jos joskus ehkä meni hieman toisinkin, korvasi asian sinfoniaorkesterin komea säestys.

Ulos mennessäni ohitin pienen tyttösen, joka vakavana puristi kädessään saamaansa kukkaa. Ajattelin, että nyt on sanottava ”Soitit hienosti!” Se jäi sanomatta, mikä kaduttaa vieläkin. Luultavasti se olisi ollut tilaisuus kerrankin vaikuttaa merkittävästi ihmiskunnan kokeman onnen yhteissummaan.

En tunne Savonlinnan orkesterin rahoitustilannetta. Ymmärtääkseni sen ydin on ammattimuusikoista koostuva Savonlinna-kvartetti ja sen lisäksi taitavatkin kapellimestaria lukuun ottamatta lähes kaikki olla amatöörejä. Kansalaisopistossa ja koulussa saa musiikin opetusta ja opettajat ovat varmasti ammattilaisia.

Savonlinna on kaupunki, joka loi maailmankuulut oopperajuhlat, mikä on toki jo koko maallemme merkittävä suoritus. Joensuun yliopiston tikariniskusta huolimatta niitä jatketaan yhä ja kuoroon ja esityksiin riittää yhä omaa väkeä.

Lisäksi kesäisin saapuu kansainvälisiä tähtiä esiintymään kaupungissa ja sen ympäristössä, etenkin kirkoissa ja jopa pappiloissa, ainakin Rantasalmella. Se on, sanoisinko, unohdetun kansan voimannäyttö. Kun siihen lisätään kaikki ne kuorot ja orkesterit (Rantasalmen nuoriso-orkesteri), joita lähiseudulla on, täytyy sanoa, että kulttuuritahto on kova ja saavutukset hienoja.

Parintuhannen asukkaan pitäjissäkin saattaa olla useita kuoroja (vrt. Sulkava), sen lisäksi löytyy kesäteatteria ja monenmoista kansalaisopistojen piiriä. Valtion rahaa ne käyttävät usein tuskin nimeksi tai ei ollenkaan. Uutuutena on, että kirkoissa, jotka muuten ovat olleet tyhjenemässä, pidetään aika usein konsertteja.

Tuntuu suorastaan siltä, että kulttuuriharrastukset tuolla valtion ja EU:n hylkäämällä seudulla ovat olleet vain kovasti kasvamaan päin. Se onkin ollut lähes ainoa, joka nykyään kasvaa.

Suomi on EU:n periferia ja sen kulujen nettomaksaja. Brysselistä käsin on näkyvästi suunnattu rahoitusta nimenomaan unionin syrjäseuduille. Asian voi todeta vaikkapa Viron venesatamista.

Kannettu vesi ei kaivossa pysy ja Itä-Savonkin on perustettava tulevaisuutensa muuhun kuin avustuksiin. Muuan elinkelpoinen ala on kulttuuri, joka yhdistettynä matkailuun (ja kulinarismiin) ansaitsee tukea ja arvostusta.

Kesäisin kaikki jo toimiikin. Entä talvet? Miltä kuulostaisi mahtava kansainvälinen musiikkitapahtuma ”Savonlinnan talvi”? Punkaharjun yökonserteissa saattaisi näkyä vielä vanhan ajan tähtitaivas ilman valosaastetta…