Latvia ei saanutkaan Suomesta liittolaista

 

Suomi pakenee Pohjolaan

 

Lisää pohdintoja Anna Žiguren kirjan johdosta (Anna Žīgure, Graniittisen maan jalo kansa. Suomi ja suomalaiset latvialaisissa lehdissä 1822-1945. Suomentanut Hilkka Koskela. Kustannus HD 2017, 280 s.)

 

     Anna Žiguren kirjaa lukiessa tuli mieleen ajatus, että kansa, jolla on tarve pyrkiä eteenpäin ja ylöspäin asemastaan, jota pidetään epätyydyttävänä joko ulkoisen painostuksen, sisäisen kehittymättömyyden tai molempien takia, tuntee todennäköisesti halua ja tarvetta etsiä esikuvia, jotka rohkaisevat ja antavat suuntaa.

     Kyseessä on siis kehittyvän kansa(kunna)n tarve. Sellainen kansakunta, joka taas jo tuntee saaneensa kaiken, alkaa luonnostaan valua alaspäin ja haaskata saavuttamaansa pääomaa, joka tuntuu ansiotta saadulta. Se on rappeutuvan kansan tie, jolle on ominaista katuvaisen aatelismiehen psykologia.

     Suomen esikuvina olivat aikoinaan Tanska ja Ruotsi. Suomen tulevaisuuden saattoi näköjään perustaa vain menestyvän pienviljelyksen varaan ja siitä oli Ruotsissa jo rohkaisevia esimerkkejä, muun muassa nimikuulu Ugglehult (ks. Vihavainen: Haun ugglehult tulokset).

     Tanskan kansanopistolaitos taas osoitti, miten pienikin kansa voi menestyksellisesti nostaa sivistystasoaan ja kehittää myös koko maailman ihaileman korkeakulttuurin. Siinä suhteessa toki myös Norja ja Ruotsi loistivat kirkkaina ns. sivistyneen maailman taivaalla: oli Griegiä, Ibseniä, Srindbergiä, Brandesia ja muita.

     Jopa Venäjällä vallitsi 1800-luvun lopulla todellinen Ruotsimania, joka itse asiasa kohdistui muihinkin pohjoismaihin, niiden välillä kun ei oikein osattu tehdä eroa. Anton Tšehovin aforismeista löydämme esimerkin: ”Hän opiskeli ruotsia vlodakseen lukea Ibseniä alkukielellä ja huomasi sitten,   että Ibsen oli mitätön kirjailija…”

     Mutta nyt puhe on siis Suomesta ja Latviasta. On selvää, että latvialaisten mielikuvituksessa Suomi nostettiin ansaitsemattomiin korkeuksiin ja että Suomen palvonta muistuttaa aikoinaan sosialistisiin maihin kohdistunutta ns. pyhiinvaeltajailmiötä. Jopa se, mitä kotona moitittiin, muuttui ihannemaassa arvostettavaksi.

     Itse sain tutustua tähän ilmiöön Venäjällä, jossa muuan sikäläinen ystäväni julkitoi katkeruutensa Suomen taistolaisia kohtaan, nämä kun olivat tulleet hänelle kehumaan Neuvostoliiton ihmeellisyyttä, jonka hän sattui tuntemaan omasta kokemuksestaan.

     Toki tuon tässä kuvatun ajan Suomessa, siis noin 150-100 vuotta sitten, varmasti todella oli yhtä ja toista omaleimaista ja myös arvostettavaa ja tavoiteltavaa, ainakin verrattuna nykypäivään, jolloin koko tuon aikainen menneisyytemme on uudelle sukupolvelle yhtä käsittämätöntä kuin halveksittavaakin.

     Tuolloin saatettiin joskus viitata myös kansakunnan elinvoimaan, josta todisti syntyneiden lasten suuri määrä. Sitä onkin aina pidetty kansallisen kukoistuksen varmana merkkinä, mutta nythän jo pelkkä sata ”kansallinen” riittää laukaisemaan hylkimisreaktion niissä maailmanhalaajissa, jotka häpeävät maamme korkeaa kehitystasoa ja etsivät esikuvia slummeista ja viidakoista.

     Kulttuurilla tarkoitettiin vielä sata vuotta sitten pyrkimystä hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Niiden kaikkien kohdalla oli tietenkin todettava vallitsevan tilanteen suuri epätäydellisyys ihanteisiin verrattuna, muitta ihanteita kohti pyrkiminen olikin se asian ydin.

     Joka tapauksessa siis latvialaisten ihannekuva Suomesta jatkoi olemassaoloaan myös maidemme itsenäistyttyä ja siitä paljastui yhä uusia puolia. Suomalaisten naisten vapaus, iloisuus ja kauneus asetettiin joskus esikuvaksi latvialaisille siskoille ja saatettiin todeta, ettei emansipaatiolla ole täällä mitään tilausta, kun se on jo suoritettu.

     Suomalaisten isänmaallisuus ja ”koko kansan” kannattamat suojeluskunta- ja lottajärjestö otettiin esikuviksi myös Latviassa. Suomalaisten suhde Saksaan, jota sävytti kiitollisuus vuona 1918 saadusta avusta ja kunnianosoitukset virolaisten ja latvialaisten arkkiviholliselle, Rüdiger von der Goltzille (ks. Vihavainen: Haun goltz tulokset )aiheuttivat ymmärtämisvaikeuksia ja jääkäriliikekin oli jättänyt mys. Libaussa (Liepaja) ikävämmät muistot kuin ”Jääkärin morsiamen” perusteella olisi voinut arvella.

     Maailmansotien ajan suuri kysymys maidemme välisissä suhteissa oli kuitenkin kysymys balttilaisesta eli reunavaltiosuuntauksesta.

     Kuten tunnettua, sillä oli aluksi meillä paljonkin kannatusta, mutta se kärsi romahduksen keväällä vuonna 1922, kun eduskunta jätti ratifioimatta ns. Varsovan sopimuksen, jossa Suomi olisi tullut osaksi Puolan johtamaa reunavaltioblokkia.

     Pakti ja saman tein koko hallitus kaatuivat, kun tämä ulkoministeri Holstin lempilapsi kärsi tappion. Kaatajiin kuului muun muassa Kansallinen kokoomuspuolue, joka katsoi, että Varsovasta johdettu liitto olisi vienyt Suomen Puolan johtamalle tielle, jolla vihollisina olisivat sekä Neuvostoliitto että Saksa.

Puolalla oli sitä paitsi haaveita valtavasta Intermarium-blokista, joka olisi hallinnut Itäämereltä merelle.

     Se ei olisi ilman sotaa mollut mahdollinen (ks. Vihavainen: Haun intermarium tulokset  ). Liettuakaan, jolta Puola oli riistänyt Vilnan alueen, ei halunnut Puolan kelkkaan. Siihen aikaan Suomi varoi visusti liittymästä itäistä naapuria mahdollisesti ärsyttäviin koalitioihin. Eihän se sodalta pelastanut, mutta jälkikäteen katsoen niidenkin merkitys olisi ilmeisesti ollut olematon.

     Reunavaltiot uskoivat kuitenkin Suomen pelanneen korttinsa huonosti valitessaan seurakseen sen sijaan puolueettoman Pohjolan. Kun talvisota syttyi, herui sieltä apua vain rajoitetusti. Koska Viro ja Latvia olivat aluksi säästyneet enemmältä luovutettuaan vain sotilastukikohdat, saattoivat ne tuntea Suomeen nähden jopa jonkinlaista vahingoniloa.

     Ennen pitkää karu totuus kuitenkin paljastui ja Suomi, joka selvisi sodasta suuroin tappioin, jäi sentään itsenäiseksi.

     Pian alkoivat latvialaisiakin lehtien kirjoittelua ohjata Moskovan näkemykset ja sen jälkeen vähän aikaa saksalainen Gleichschaltung. Niiden aikojen kirjoittelu on jo vähemmän kiinnostavaa.

     Ohimennen voi todeta, että kirjoittelijat, joista moni oli Neuvostoliitolle myötämielinen, usein teloitettiin, kuten ns. maan tapa Neuvostoliitossa oli.

Opin sauna

 

Hissan tunti

 

Kuten Snellman viisaasti sanoi, väkivalloin Suomi ei voi mitään. Sen ainoa toivo on kulttuurissa. Tämä perusasia onkin meillä näihin asti yleisesti ymmärretty.

Etenkin 1800-luvulla kansakoulunopettajan, tuon sivistyksen sanansaattajan työtä ympäröi suuri isänmaallinen glooria. Kansankynttilät ne olivat, jotka johdattivat kansaansa Siinain korvesta luvattuun maahan. Tämän ajan näkemyksiä on kuvattu monissa kirjoissa, joista Järnefeltin Isänmaa on tunnetuin.

Myös Virossa oli kansansivistyksen arvo ymmärretty jo varhain ja aivan erityisesti se nousi kunniaan Tanskassa, joka oli kansansivistyksen suuria esikuvamaita kaikille muillekin pohjoismaille.

On muuten yllättävää, ettei Suomen kirjallisuudessa ole samanlaisia koululaisromaaneja, kuin Virossa on Oskar Lutsin Kevade (Arno ja muut). Se on siellä suunnilleen samassa asemassa kuin Seitsemän veljestä meillä. Sen henkilöihin voi viitata ilman sen kummempia esipuheita, sillä ne tuntevat kaikki.

Itse asiassa kuitenkin myös Seitsemän veljestä liittyy koko perusidealtaan juuri siihen suureen kansansivistyskampanjaan, joka aloitettiin Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle. Yhteiskunnan huipulla ymmärrettiin, että kansan sivistymättömyys on jarru, joka estää niin kansallishengen nousua kuin kansan aineellisten olojen kehittämistä.

Sen jälkeen pantiin toimeksi ja päätettiin opettaa ainakin lukutaito vihoviimeisellekin jurrikalle -myös Jukolan veljessarjalle. Kansakoulut olivat myös tuota pikaa tulossa ja asetus niistä annettiin vuonna 1866.

Kun lukkarin koulun metodeihin suuttuneet veljekset pakenivat koko koulua, he saman tien pakenivat koko sivistynyttä maailmaa, mutta kesyyntyivät sitten aikanaan. Fiksuja poikiahan he oikeastaan olivat

Itse asiassa Eerosta tulikin jopa jahtivouti, joka tilasi sanomalehteä ja toimi aktiivisesti yhteiskunnallisissa tehtävissä. Hän oli omaksunut ajan kansansivistyksen perusteet.

Kivi kirjoitti huikean romaaninsa aikakauden todellisten ongelmien pohjalta. Juuri siksi August Ahlqvist suuttui niin perusteellisesti tästä mestariteoksesta. Suomen kansa ei, vastoin kuvitelmia, todellakaan ollut 1800-luvun puolivälissä innokasta lähtemään opin tielle, mutta lähtihän se lopulta kuitenkin.

 

Näihin asioihin jouduin taas palaamaan pitäessäni yleisön pyynnöstä ”historian tunnin” Sulkavan entisille koululaisille, jotka olivat nyt vähintään 60-vuotiaita. Kerran näinkin päin.

Oppitunneilla on oma tehtävänsä kaikkine rajoituksineen,  eikä siellä auta lukea esseitä, mutta suunnilleen tällainen siitä tunnista tuli:

 

Sata vuotta edistystä

 

Lähtötilanne

Suomen kansallislaulu Vårt land eli Maamme esitettiin ensi kerran vuonna 1848. Siitä tuli uuden, suomalaisen nationalismin, suomalaisuusaatteen symboli. Siihen saakka suomalaisiin oli ylempien säätyjen taholta suhtauduttu yleensä moukkina, joiden merkitys tässä maailmassa oli erilaisten rasitusten kantajina veron maksajina ja sotaväen asettajina. Valtion kannalta rahvaan arvon voi mitata rahassa eikä se ollut suuri. Kirkko oli omasta näkökulmastaan eri mieltä, mutta sen on taas asia erikseen.

Maamme-laulussa nostettiin Suomi arvoonsa siitä huolimatta, että se oli köyhä ja sellaiseksi aina jäisi ja kehotettiin olemaan köyhyyttä ujostelematta, synnyinmaan arvot olivat muualla. Viimeisessä säkeistössä kyllä esitettiin myös jonkinlainen edistysajatus -synnyinmaan laulu saisi vielä joskus korkeemman kaiun, maa nousisi kukoistukseen, joka kaikesta päättäen ei ollut aineellista, vaan henkistä.

Lähtökohtana oli joka tapauksessa, että kun maa on köyhä, niin se köyhäksi myös jää. Suomella ei ollut mitään sellaisia merkittäviä luonnonrikkauksia, joiden avulla se olisi voinut vaihtaa hyödykkeitä ulkomailta. Puutavaraa ja tervaa voitiin viedä, mutta niistä saatava raha oli kovan työn takana ja hankalat kuljetusmatkat huononsivat kilpailukykyä. Eipä siinä kenenkään siivellä elelty.

Tässä tilanteessa rahvaalle ei jäänyt muuta neuvoa, kuin repiä toimeentulonsa karusta, pohjoisesta maasta niillä vanhoilla menetelmillä, joita oli käytettävissä. Maatalouden ohella oli ihmisille tarjolla lähinnä vain käsityöläisammatteja. Niin sanottu herrasväki muodosti noin kaksi prosenttia väestöstä. Se oli lähes kokonaan virkamiehistöä. Kauppiaita ja muita porvareita oli vain kaupungeissa, lähinnä rannikolla.

Normaalivuosina Suomessakin toki tultiin toimeen, mutta, kuten Maamme-laulussakin todettiin, yhä uudelleen se ”halla nälän tuskan toi” suuri osa kansaa joutui elämään kädestä suuhun ja aina katovuosina ihmisiä kuoli laumoittain. Viimeiset suuret nälkävuodet Suomessa, ainoana koko läntisessä Euroopassa olivat vuosina 1866-1868, jolloin lähes kymmenesosa kansasta kuoli.

Sulkavalla kuolleita oli suhteellisesti vähemmän kuin muualla Suomessa, mutta sentään pelkästään vuonna 1868 niitä oli noin 5000 hengen pitäjästä 251 henkeä eli viitisen prosenttia. Toki syntyvyyskin oli 1800-luvulla noin kolme prosenttia ja väestönkasvu oli suurta kuolleisuudesta huolimatta.

Suunnilleen sadassa vuodessa väkiluku lähes kolminkertaistui Suomessa, vaikka noin kymmenesosa väestöstä muutti maasta. Sulkavalla väkiluku noin kaksinkertaistui sadassa vuodessa. Suuri määrä väestöä muutti kaupunkeihin.

Koska elantoa ei voitu saada muualta kuin maasta, jota ei taas lisää valmistettu, syntyi tilanne, jota voitiin nimittää liikaväestöongelmaksi. Maata ei riittänyt kaikille, vaikka tiloille perustettiin torppia ja mäkitupia. Maalaisköyhälistön määrä lisääntyi eikä tilallistenkaan elintaso parantunut ennen kuin 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Silloinhan alkoi modernisaatio sekä taloudessa että kulttuurissa.

Nykyaikaisilla käsitteillä ilmaisten Suomi oli 1800-luvun puolivälissä kehitysmaa, mikä siis tarkoittaa samaa kuin takapajuinen maa. Se eli luontaistaloudessa tuottamattoman ja katastrofeille alttiin maatalouden varassa.

Väestön sivistystaso ei ollut varsinaisesti ajan oloissa heikko, sillä jonkin asteinen lukutaito oli yleinen, mutta eipä sillä ollut mitään käyttöä, ellei omistanut raamattua. Muita kirjoja oli ihmisillä hyvin vähän eikä niitä juuri suomeksi ollut edes olemassa. Kirjoittaa osasivat hyvin harvat.

 

Koulun perustaminen ja tarve

1800-luvun puolivälissä kansansivistyksen kehittämisestä tuli joka tapauksessa eurooppalainen trendi. Erityisesti sillä alalla kunnostautuivat Tanska ja Ruotsi.

Kyseessä oli ennen muuta ihanteellinen toiminta, jonka tarkoituksena oli nostaa ihmisten kulttuuritasoa ja tehdä heistä hyviä ja moraalisesti kehittyneitä, isänmaallisia kansalaisia, jotka kykenisivät oppimaan uutta ja hoitamaan itse paikallishallintoa, jota samaan aikaan perustettiin moniin maihin, myös Suomeen.

Myös kansansivistyksen välineellinen merkitys ymmärrettiin yhteiskunnan huipulla. Tanskassa ja Ruotsissa maatalouden tuottavuus kehittyi nopeasti, kun otettiin käyttöön uusia menetelmiä. Se edellytti koulutusta. Jopa Preussin sotilaallinen menestys Itävaltaa vastaan käydyssä sodassa selitettiin preussilaisen koulumestarin ansioksi: oppia saanut sotilas taisteli paremmin.

Uno Cygnaeuksen Suomelle suunnitteleman kansakoulun perusajatus oli ennen muuta isänmaallis-ihanteellinen. Aineellisen toimeentulon paranemista se auttaisi pitkällä tähtäimellä, mutta kansanvalistus oli ennen muuta arvo sinänsä. Sivumennen sanoen, Cygnaeus piti erityisen tärkeänä, että kouluun tulisivat myös tytöt ja ainakin tytöt. Heidän kauttaan sivistys leviäisi perheisiin.

Valtio ymmärsi koulujen tarpeen ja kansakouluasetus annettiin vuonna 1866 -se oli muuten ensimmäinen noista suurista nälkävuosista. Viinanpolttokin kiellettiin silloin.

Koulu on tietenkin veronmaksajien kustannettava ja nimenoman kuntien, joita oli juuri perustettu, muun muassa juuri kansanopetuksen järjestämistä ajatellen. Se merkitsi verorasituksen suurta nousua, joka lankesi lähinnä tilallisille, jotka olivat suurimmat veronmaksajat. Jo sen ensimmäisen koulun perustaminen nosti veroja useinkin puolella tai enemmän.

Kun koulu ei pätevöittänyt mihinkään, sillä oli paljon vastustajia kaikkialla. Katsottiin, etteivät lapset siellä vain tuhlaa aikaansa, vaan siellä lisäksi ylpistyvät eivätkä enää suostu talonpojan töitä tekemään. Pieksämäellä muuan koulun vastustaja sanoi, ettei siitä laitoksesta tule muita kuin varkaita ja huoria. Hänen manattiin käräjille ja annettiin sakkoja koulun halventamisesta.

Piti paikkansa, ettei kansakoulu valmistaut mihinkään, mutta se opetti muun muassa kirjoittamaan ja laskemaan, jotka olivat yhä tärkeämpiä taitoja. Yhteiskunnan modernisaatio ja siis myös vaurastuminen ei olisi ollut ilman sitä mahdollinen.

Eteenpäin, tulevaisuuteen ei toki kukaan voinut toki nähdä. Kansakoulujen perustamisen aikoihin harva kykeni ajattelemaan, että kirjoitustaidolla olisi käyttöä muille kuin nuorisolle, joka kirjoitteli rakkauskirjeitä. Mutta sen hommanhan voisi antaa jollekin osaavalle, kuten oli ennenkin tehty. Anomukset eli supliikit kirjoitutettiin joka tapauksessa nurkkakirjureilla, asioitsijoilla tai muilla kirjanoppineilla.

Koulu saatiin sitten Sulkavalle perustettua ennen muuta pitäjän vähälukuisten säätyläisten äänillä ja enemmistön mielipidettä vastaan. Tämä oli se tavallinen tapaus. Tilallisia, jotka kannattivat koulua, oli myös, mutta vastustajia oli paljon enemmän.

Koulu perustettiin vuonna 1875 ja oppilaita siellä oli 1800-luvun puolella vuosittain muutamia kymmeniä. Kaikkiaan useita satoja. Määrä vaihteli koko ajan, sillä harva kävi koulua kaikki neljä vuotta, eihän se ollut pakollista.

Useimmat antoivat lastensa käydä koulua vain vuoden tai pari. Koko kansakoulukurssia eivät kaikki nuoret koko Suomessa käyneetkään vielä ennen 1950-lukua, vaikka maassa oli oppivelvollisuuslaki vuodesta 1921 lähtien ja se oli toteutettava vuoteen 1937 mennessä. Vaihtoehtoina olivat monelle 1900-luvun alkuvuosikymmeninä vielä kiertokoulu tai niin sanottu supistettu kansakoulu.

Kansakoulu alkoi joka tapauksessa todella kiinnostaa kansaa 1900-luvun puolella. Vielä 1800-luvun lopulla erityisesti talolliset olivat Sulkavalla syrjineet monien vihaamaa koulua ja jättäneet lapsensa lähettämättä sinne. Tilattomat sen sijaan olivat innokkaampia, koska hyvät oppilaat saattoi saada stipendivaroin ylläpidettäviksi. Ylläpito saatettiin ”myydä” jopa oppilaan omalle äidille.

1900-luvun puolella sen sijaan alettiin jo anoa, että omaan kyläänkin saataisiin koulu. Koulun käyminen alkoi olla nuorille jo selvästi tarpeellinen asia ja luultavasti myös statuskysymys. Noin 30 vuoden aikana kansansivistyksen merkitys oli oivallettu jo laajasti.

Asiasta voi lukea myös monista ajan romaaneista (ks. esim. Vihavainen: Haun ugglehult tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Yhä useammille oli selvää, ettei suomalaistenkaan tarvinnut jäädä ikuisesti raatamaan tuottamattoman maapalansa ääreen seuraavaa nälkävuotta odottamaan. Tämä edellytti kuitenkin myös henkisisä valmiuksia.

Suuri modernisaatioloikka

Palaan vielä 1800-lukuun. Kuten todettiin, vuosisadan puolivälissä elettiin tavalla, jota on myöhemmin sanottu esimoderniksi: vallitsevana oli omavaraistalous, vieläpä hyvin tuottamaton ja jatkuva väestönkasvu aiheutti paineita köyhtymiseen pikemmin kuin rikastumiseen.

1900-luvun alussa moni asia oli Suomessa muuttunut verrattuna 1800-luvun puoliväliin tai edes 1870-lukuun.

Kirjailija Kauppis-Heikki on kuvannut asiaa kuvittelemalla, että joskus 1870-luvulla kuollut mies olisikin herännyt henkiin vuosisadan vaihteessa.(ks. Vihavainen: Haun kauppis-heikki suuri murros tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hän olisi huomannut kaiken muuttuneen: ihmiset pukeutuivat ostokankaisiin -vapriikkiverkaan- , söivät ja joivat kalliita tuontitavaroita vehnästä riisiin ja viinistä konjakkiin, maito vietiin meijeriin. Kaikkialla oli koneita ja taas koneita: Kaikkea pyöritettiin, tuulimoottorit pyörivät ja nostivat vettä, kuljettiin junalla ja polkupyörällä, puitiin koneella, soitettiin telefoonilla, niittämisenkin teki miesten sijasta hevonen: niittokoneella.

 Johan oli Herra helpon antanut mutta millä ihmeellä kaikki maksettiin? Mistä rahat?

Vastaus kuului, että rahat saatiin puista ja voista. Maatalous oli myös Suomessa saatu tuottamaan jalostusastetta nostamalla. Peltoon kylvettiin heinää, voita vietiin ulkomaille ja puusta sai rahaa sen kuin kirjoitti nimen paperiin.

Puulle oli maailmanmarkkinoiden kasvun ja kuljetuksen kehittymisen myötä  tullut kantohinta. Köyhä savolainen isäntämieskin huomasi äkkiä istuvansa rahakirstun päällä. Jos hän ei osannut laskea eikä kirjoittaa, häntä kyllä todennäköisesti kaupoissa jymäytettiin. Toista se oli sanomalehtiä lukeva ja ehkä jopa kirjastoa käyttävä isäntä, joku Jukolan Eeron tapainen edistysmies.

 Kun rahaa tuli, riitti sitä turhuuteenkin. Kelpasi siinä sitten rakentaa taloihin vaikkapa lasikuisteja ja paperoida seiniä. Kivinavetoita tehtiin ja lapsia lähetettiin Helsinkiin opiskelemaan. Kahvia ja sokeria nautittiin suorastaan vehnäsen kanssa jo lähes päivittäin.

Maakaupasta sai vaikka mitä, suolasta ja sokerista vehnäjauhoon ja rusinoihin, viiniin ja konjakkiin. Vielä Maamme-laulua runoiltaessa noita kauppoja ei ollut ollenkaan ja vanha kansa piti kaikkea ostotavaraa tarpeettomana.

Mutta nyt olisikin siirrytty parissa vuosikymmenessä vaihdantatalouteen. Viljaakin ostettiin ulkomailta ja peltoon kylvettiin sen sijaan heinää. Voin myynnistä saatiin rahaa ja juotiin itse kurria. Vanhakantaiselta talonpojalta tämän menon hyväksyminen edellytti henkistä vallankumousta. Ilman koulunkäynnin vaikutusta uuden, modernin maailmankuvan omaksuminen tuskin onnistui ollenkaan.

Uusi vauraus jakaantui epätasaisesti, mutta tuskinpa muu olisikaan ollut mahdollista. Joka tapauksessa nyt elettiin uutta aikaa ja sekä luku- että kirjoitutaito olivat asioita, joita pidettiin aivan yleisesti välttämättöminä. Emämaahan, Venäjään verrattuna Suomi olikin tässä suhteessa sivistyksen mallimaa.

Sivistys merkitsi sitä, että kyettiin myös harjoittamaan yhdistystoimintaa ja lukemaan sanomalehtiä. Uudet säästöpankit ja osuuskunnat, vakuutukset ja kiinnelainat eivät sujuneet ilman koulun antamaa tietopohjaa.

Sortokausien aikana 1900-luvun alussa koulusivistyksellä oli ratkaisevan suuri merkitys. Kun talvella 1899 kerättiin niin sanottuun Suureen adressiin Helmikuun manifestia vastaan puoli miljoonaa nimikirjoitusta, oli kyseessä hämmästyttävä kansansivistyksen voimannäyte.

Kansakoulujen perustamisesta on sanottu, että Suomen kansan aika suuriin tekoihin on silloin kun se näkee nälkää. Tällä viitattiin siihen, että kansakouluasetus annettiin vuonna 1866. Koulujen perustaminen ei nyt tosiasiassa ollut tuohon aikaan ihan koko kansaa innostava asia, mutta totta on, että niiden perustaminen aloitettiin hyvin köyhissä ja alkeellisissa oloissa, toki kansainvälisten esikuvien mukaan.

Ajat muuttuivat. Sulkavan kirkonkylän ensimmäinen opettaja, ensimmäiseltä seminaarikurssilta valmistunut Fredrik Auvinen, joka sittemmin opetti kauan Lohikosken vuonna 1880 perustetussa koulussa, kirjoitti vuonna 1875 että ”tuo ääretön joukko, joka ei vielä käytä siveellisiä eikä kohtuullisia tapoja, huutaa koulua vastaan”.

Auvinen totesi, ettei ryhdy julkisesti riitelemään rienaajien kanssa, vaan mieluummin vaikenee. Sadan vuoden kuluttua joka tapauksessa nähtäisiin, oliko koulusta ollut merkitystä kansan sivistykselle vai ei.

Ei kulunut läheskään sataa vuotta, ennen kuin kansansivistyksen tarve tunnustettiin jopa niin suureksi, ettei edes laajennettu kansakoulu jatkoluokkineenkaan riittänyt sitä täyttämään.

Tosin tuossa vaiheessa, vielä 1950-luvulla, ei uskottu, että kokonaiset ikäluokat tarvitsisivat niin laajaa perusopetusta, että voisivat sen pohjalta siirtyä haluttaessa korkeakouluihin. Suurta osaa ikäluokasta haluttiin sinne joka tapauksessa lähettää. Kansakoulusta oli syntynyt rinnakkaiskoulu oppikoulujen rinnalle ja pelkkä kansakoulu muodostui käytännössä umpikujaksi, josta eteenpäin jatkaminen oli hyvin hankalaa.

Samaan aikaan sodanjälkeiset suuret ikäluokat tulivat kouluikään ja oli selvää, ettei maataloudesta irtoaisi enää leipää kuin korkeintaan ehkä puolelle kasvavasta väestöstä. Vuonna 1950 siitä sai sulkavalla leipänssä vielä noin 70%.

Nykyään, jälkikäteen ymmärrämme, että modernisaatiokehitys, klähes uskomaton tuottavuuden kasvu pienentäisi maatalouden tarvitseman työvoiman määrän paljon vähempään: muutamaan prosenttiin sen koko määrästä. Vielä sotien jälkeen arveltiin kuitenkin, että luku olisi monin verroin suurempi ja ehkä puolet kansasta jäisi asumaan maaseudulle.

Tätä kuvasti myös sekin detalji, että pojille opetettiin maaseudulla veistoa ja kaupungeissa sen sijaan metallitöitä -sitä, mitä itse kukin tulisi todennnäköisesti elämässään tarvitsemaan.

Joka tapauksessa nyt ymmärrettiin yleisesti, että opetusta ja nimenomaan myös korkeakoulujen ovet avaavaa opetusta tarvittaisiin lisää. Jonnekin piti saada lapsikatraat muutenkin pieniä tiloja pilkkomasta. Otettiin siis lainaa ja koulutettiin lapsia, eiköhän niille jokin virka löytyisi.

Sulkavalla ei ollut oppikoulua ja sen käynti naapurikaupungeissakaan ei ollut helppoa ja se oli kallistakin tuon ajan tulotasolla. Paitsi, että siitä koitui kustannuksia, ei opiskelupaikkojakaan riittänyt.

Tilanteeseen reagoitiin Sulkavalla jokseenkin ainutlaatuisella tavalla. Maisteri Aino Amanda alias Manti Kyllönen antoi lapsille yksityisopetusta ja halukkaita ilmaantui niin paljon, että syntyi suorastaan yksiopettajainen koulu, Mantin koulu, jossa kolme luokkaa opiskeli vuoroluvun periaatteella ja myös opetti toisiaan lancasterilaisen metodin hengessä. Oppilaita tässä koulussa oli enimmillään 30-40 henkeä.

Mantin koulu toimi vuodesta 1940 vuoteen 1954 ja koulutti huomattavan määrän lapsia, jotka sitten siirtyivät lähikaupunkien kouluihin neljännelle luokalle ja siitä usein eteenpäin, ylioppilaiksi ja korkeakouluihin.

Jokainen kuitenkin ymmärsi, että tämä oli ainutlaatuisuudestaan huolimatta väliaikaisratkaisu ja oikean koulun tarve tunnettiin yhä suuremmaksi suurten ikäluokkien tullessa kouluikään, perustettiin vuonna 1954 kannatusyhdistyksen rahoittama yksityinen oppikoulu, jonka oma koulurakennuskin saatiin talkoohengessä valmiiksi vuonna 1957. Tarvittava puutavara ja tontti saatiin lahjoituksina.

Tämä koulu, kuten ei mikään oppikoulu tietenkään tarjonnut eikä voinut tarjota opetusta koko ikäluokalle, mutta vuonna 1975 Sulkavallakin siirryttiin peruskouluun, siis tasan sata vuotta ensimmäisen kansakoulun perustamisen jälkeen. Silloin keskikoulunsa päätti Sulkavalla jo suunnilleen yhtä monta oppilasta kuin kansalaiskoulunkin. Sitä paitsi vuonna 1968 oli perustettu lukio, josta vuonna 1975 kirjoitti ylioppilaaksi 30 oppilasta.

 

Sadan vuoden taival ja sen jälkeinen aika

Kun ajattelemme Fredrik Auvisen sanoja vuodelta 1875, joiden mukaan koulun merkitystä kannattaisi ja voitaisiin arvioida vasta sitten sadan vuoden kuluttua, ne tuntuvat todella profeetallisilta.

Modernisaatio oli Suomessa edennyt sellaisilla harppauksilla, ettei sitä tietysti aikanaan kukaan ollut

kyennyt ennakoimaan. Jos vuonna 1875 kuollut henkilö olisi, kuten Kauppis-Heikin romaanissa, herännyt kuolleista vuonna 1975, hän ei olisi tuntenut enää koko maailmaakaan samaksi, jossa oli elänyt. Perusasiatkin olivat muuttuneet.

Kauppis-Heikin noin vuonna 1880 kuollut ja vuonna 1910 kuolleista herännyt mies oli täysin pyörällä päästään jo pelkkien teknisten uutuuksien ja ostotavaroiden takia. Varmasti hän olisi hämmästellyt myös sitä, että lähes koko nuoriso -joskaan ei vanhempi väki- oli jo ainakin kiertokoulun käynyttä ja osasi paitsi sujuvasti lukea, myös kirjoittaa ja laskea.

Jos sama mies olisi herännytkin kuolleista vasta noin sadan vuoden kuluttua, hän olisi luullut tulleensa jo ihan toiseen maailmaan luultavasti taivaaseen. Uutuuksia ei ehkä tarvitse luetella, ne näkyivät kaikkialla eikä entisestä ollut tähteellä muuta kuin jokunen rakennus: Sulkavalla yläkoulu, jonka piha täyttyi opettajien autoista ja oppilaiden mopoista. Jos opettajia olisi haastateltu olisi ilmennyt, että moni oli lomaillut lentäen ulkomailla…

Vastoin Runebergin näkemystä maamme ei ollut jäänyt köyhäksi, vaan tullut yhdeksi maailman rikkaimmista. Tämä oli oleellisessa määrin tapahtunut vain noin 20 vuodessa: vuodesta 1955 vuoteen 1975. Toki pohjia oli alettu saada jo sata vuotta sitten.

Fredrik Auvinen oli ollut oikeassa vuonna 1875 paljon enemmän kuin varmasti ymmärsikään: Vuoden 1975 maailmassa kaikki myönsivät sen, että moderni maailma vaatii välttämättä kaikilta kansalaisilta paljon perustietoja ja taitoja, mukaan lukien jopa vieraiden kielten taidon. Muuten oltaisiin jääty takapajulle ja koko maa olisi pudonnut kehityksen kelkasta.

Koulutus oli merkinnyt henkistä vallankumousta, joka mahdollisti sen kehityksen, joka teki Suomestakin yhden maailman etummaisista maista. Koulutus myös teki mahdolliseksi ymmärtää oman arvonsa, siis sekä koulutuksen arvon, että koulutetun ihmisen arvon.

Kyse ei enää ollut herraksi rupeamisesta, vaan modernissa yhteiskunnassa välttämättömistä tiedoista ja taidoista. -Tai sitten kaikki olivatkin tullet herroiksi, mikä vuoden 1875 näkökulmasta oli absurdi ajatus. Mutta niin se oli yhteiskunta muuttunut eikä suinaan vähiten koulutuksen ansiosta.

Sadan vuoden takaisilla käsitteillä arvioiden olisi kai ollut sanottava, että kaikista oli tullut herroja vastoin yleistä maailmanjärjestystä.

Vuonna 1910 Kauppis-Heikin kuolleista herännyt oli saanut aiheen suuesti hämmästellä myös uusia, oppia saaneita nuoria ja sekä heidän taitojaan että asenteitaan. Muutos oli 30 vuodessa ollut merkittävä.

Mikäli tämä henkilö olisikin kuollut vuonna 1950 ja herännyt 30 vuoden kuluttua eli vuonna 1980 hän olisi sitäkin enemmän saanut aiheen hämmästellä uutta nuorisoa: koko ikäluokka opiskeli nyt korkeakoulutukseen tähtäävässä koulussa ja oppi niin vieraita kieliä kuin algebran ja geometrian tapaisia matemaattisia aineita. Olivatko siis kaikki herroja ja ryökkynöitä?

Suomi oli kaupungistunut, teollistunut ja kansainvälistynyt. Entisestä maalaismoukasta ei ollut muistoakaan jäljellä. Itse asiassa maaseudun ja kaupungin erotkin olivat hävinneet, niin elintasossa, elämäntyylissä kuin harrastuksissa ja ajanvietteessä. Tämähän oli asia, jota Neuvostoliiton kommunistinen puolue lupasi koko ihmiskunnalle vuonna 1961 aloittamassaan kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen ohjelmassa. Venäjällä se ei onnistunut, Suomessa onnistui.

 Tämä oli 1800-luvun lopun jälkeen luultavasti suurin uusi modernisaatioloikka, Koulu oli siinä taas avainasemassa.

Vuonn 1848 Runeberg kehotti suomalaisia olemaan häpeämättä köyhyyttään, josta nyt ei kuitenkaan koskaan Suomessa eroon päästäisi. Eihän Suomessa ollut mitään edellytyksiä nousta vauraaksi -maa oli kylmä, karu ja vailla luonnonrikkauksia.  Topeliuskin nimitti Suomea Euroopan köyhäintaloksi.

Kuten alussa totesin, Suomi oli 1800-luvun puolivälissä ja vielä pari vuosikymmentä sen jälkeenkin kädestä suuhun elävä kehitysmaa, jonka kansa oli oppimatonta, tietämätöntä ja alituisesti alttiina nälänhädälle. Se oli myös hyvin halvan työvoiman maa, mikä näkyi esimerkiksi merenkulussa.

Ensimmäinen suuri modernisaatioloikka tehtiin 1800-luvun lopulla selvästi kansanopetuksen vauhdittamana ja pitkälti sen ansiosta.

1900-luvulla kehityksen nopeus vaihteli, mutta se oli hyvin nopeaa erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, jolloin tapahtui uusi, nyt korkeakoulutukseen suuntautuva koulutusvallankumous.

Elintaso ja yleinen hyvinvointi Suomessa kohosi niin paljon muuta maailmaa nopeammin, että maamme pääsi kansainvälisissä vertailuissa yhä useammin aivan huipulle.

Ehkä olemme nyt yhä maailman onnellisin kansa tai sitten ei. Joka tapauksessa olemme koko maailman mitassa nyt erittäin hyvin koulutettu ja erittäin korkeasta hyvinvoinnin tasosta nauttiva kansa. Siitä kannattaa pitää kiinni, sillä se asia on lunastettava yhä uudelleen.

Sitä ajatellessa kannattaa muistaa myös se, mistä lähdettiin. Suurimmat mullistukset ovat tapahtuneet yhtä jalkaa koululaitoksen ja muunkin opetuksen laajenemisen kanssa.

Muutosten nopeutta on vaikea käsittää. Sen ymmärrämme me, joiden muisti ylettyy jonnekin 1950-luvun hevosvetoiseen Suomeen. Tässä iässä olemme oppineet ymmärtämään ettei puoli vuosisataa ei ole aika eikä mikään eikä siis olisi satakaan, jos ikää vain riittäisi.

Koulua ja opetusta on syytä aina myös kritisoida, kritiikkihän on kaiken kehityksen ehto. Luultavasti se on joka tapauksessa ollut suurin yksittäinen tekijä kaikista niistä, jotka ovat mahdollistaneet Suomen, kuten monen muunkin maan nousun kurjasta kehitysmaasta hyvinvointivaltioksi -vastoin kaikkia odotuksia.

 

Vuosisadan vaihdetta

 Vihtori Peltosen maailma

Johannes Linnankoski. Toim. Panu Rajala. Kodin suuret klassikot Weilin+Göös 1987, 545 s.

Vihtori Peltonen alias Johannes Linnankoski muistetaan ennen muuta kahdesta asiasta, romaanista Laulu tulipunaisesta kukasta ja Suomalaisuuden liiton perustamisesta.

Liiton kampanja sukunimien suomalaistamiseksi tuotti Snellmanin satavuotismuiston kunniaksi vuosina 1906-07 noin 70000 hengen nimenmuutoksen ja uusi massanimenmuutto tapahtui vielä vuonna 1835, Kalevalan 100-vuotispäivänä.

Ennen suurta nimenmuuttoa ruotsinkielinen tai muu ei-suomalainen sukunimi oli maassamme hyvin tavallinen. Raja-Karjalassa nimet olivat yleensä venäläisiä. Monet ulkomaalaiset kuvittelevat tänäkin päivänä, että nimi ja henkilön äidinkieli vastaavat Suomessa toisiaan. Edes ennen suuria nimenmuuttoja tämä ei pitänyt alkuunkaan paikkaansa eikä kyllä pidä vieläkään. Siihen suuntaan on kuitenkin jo jossakin määrin kehitys vienyt.

Linnankoskea vaivasi yhä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa se ruotsinmielisyys eli suomenkielisen rahvaan syrjiminen, joka oli vanhan virkamiesluokan ja muun johtavan kerroksen syvään juurtunut asenne, joka oli siirtynyt uudellekin polvelle. 

Viimeisetkin esteet suomen kielen tieltä oli poistettu 1900-luvun alussa, mutta käytännössä jopa fennomaanit käyttivät yksityiselämässään usein ruotsia –kun eivät muutakaan kunnolla osanneet. Monet myös panivat lapsensa ruotsinkielisiin kouluihin yhtä innokkaasti kuin nykyään suositaan englanninkielisiä.

Suomalaisuuden liiton tarkoituksena oli juurruttaa sitä käsitystä, ettei ole sopimatonta eikä epähienoa esiintyä Suomessa aina suomenkielellä. Asia taitaakin olla taas ajankohtainen tänä aikana, kun niin monen kunnianhimona on oppia lausumaan natiivin tavoin englantia. Mitä sitten puhuukaan, on jo aivan toissijaista, kyllähän jo pelkkä kosmopoliittinen habitus on jo riittävän hienoa.

Linnankosken sydämellä oli myös nostaa kansan elintasoa ja samalla sen sivistystasoa. Hän käänsi suomeksi myös aikanaan kuuluisan kirjan Ugglehult (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ugglehult ), jossa ruotsalaisin esimerkein kerrottiin, miten pientilan sai kukoistamaan. Niisä voisi olla Suomenkin tulevaisuus! Missäpä muussa se voisi ollakaan?

Myös Linnankoski, kuten eräät muutkin ajan kirjailijat (ks. esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kuolleista+her%C3%A4nnyt ) heräsi ihmettelemään sen murroksen äkillisyyttä ja valtavuutta, joka Suomen taloudessa oli tapahtunut 1800-luvun lopulla.

Rahaa tunki ovista ja ikkunoista, kun myytiin metsää ja voita ulkomaille ja sitä valui myös maata omistamattomille, jotka saivat töitä kuka missäkin. Jokapäiväinen elämä muuttui, nautintoaineiden, mausteiden ja vehnäleivän ohella tulivat uudet kankaat ja jalkineet, vieläpä astiastotkin. Elämä alkoi jo tuntua herraskaiselta, kunnes tuli takatalvi lamakauden ja huutokauppojen myötä.

Toki vastoinkäymiset myös opettivat, mutta enempää raha kuin oppikaan eivät tuoneet todellista sivistystä. Itse asiassa siveettömyys lisääntyi jopa itse rahvaassakin, joka oli kansamme ydintä. Edistyksen suuntaan muka kuljettiin, mutta se näyttikin merkitsevän sekä uskonnottomuutta että häpeämättömyyttä.

Mainittakoon, että noina aikoina tuli meillekin suurena intellektuaalisena muotina myös ajatus seksuaalisen puhtauden tavoiteltavuudesta. Sille ja irstailun ja itsesaastutuksen (masturbaation) kauhistukselle omistettuja kirjoja ilmestyi pilvin pimein. Luulenpa että niiden vaikutus on nähtävissä myös Linnankosken teoksissa.

Toki järkevät ihmiset varoivat viimeiseen asti irrallisia sukupuolisuhteita, sillä niissä oli vaarana kuppa, jonka parantaminen oli vaikeaa tai mahdotonta. Erittäin suuri määrä eurooppalaisesta kaupunkiväestöstä sairasti tuohon aikaan kroonista kuppaa, joka usein lopulta johti halvaavaan tylsistymiseen. Vain silloin tällöin sen saattoi nähdä ulospäin ns. satulanenänä.

Mutta järkevyyshän yleensä on seksuaalisen kiihotuksen ensimmäinen uhri. Pidättymisen mahdottomuus ei koskenut kaikkia, mutta ainakin tiettyä osaa molemmista sukupuolista.

Laulu tulipunaisesta kukasta on suomalainen Don Juan-tarina, jossa lieto tukkilaispoika naurattelee tytön toisensa perään. Valloittaminen käy alfaurokselta aina tuossa tuokiossa ja hänen tunnuksenaan onkin, ettei hän mene kerjäämään, vaan ottaa sen, mitä haluaa. Sehän se naisiin myös tehoaa.

Toki molemmat osapuolet näissä kohtaamisissa aina myös haluavat ja lemmen kohteiden kuvailu on yhtä korkeata veisua. Romanttinen rakkaus, jossa mennään melodramaattisuuteen, näyttää saapuneen nyt myös suomalaisen maaseudun aittoihin.

Seksuaalisen halun kohteen ylimaalliseksi koettu ihanuus lienee aina enemmän tai vähemmän riippumatonta varsinaisesta estetiikasta (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=schopenhauer ). Ulkonäkö näyttää kuitenkin olevan se seikka, muun maskuliinisen habituksen ohella, joka kaataa naiset välittömästi. Mies on ihan yhtä myyty jokaisen ihastuksensa edessä, mutta ei kykene pitäytymään yhdessä tai edes kahdessa naisessa.

Kyseessähän on neuroottinen oire, donjuanismi, jonka rinnakkaisilmiö on nymfomania. Jälkimmäistä ei kirjassa kuitenkaan esiinny, kukaan naisista eli siis tytöistä ei kuulemma etsi miehestä ruumista, siinä väitetään melko yllättävästi.

Alfauroksen tunnontuskat, jotka eivät aluksi tule mieleenkään, ovat lopulta hirveät ja mustasukkaisuus aivan sairaalloista. Nykylukijaa nämä kohdat lähinnä vaivaannuttavat, mutta kannattaa muistaa, miten maanisen seksuaalikielteinen oli esimerkiksi Tolstoi tuohon aikaan. Hänen oppilaansa Arvid Järnefelt yltyi romaaneissaan suunnittelemaan suorastaan suurkaupunkien tuhoamista niissä kukoistavan paheen, eli prostituution takia.

Myös Linnankosken romaanissa pistäydytään bordellissa, mikä ei tuon ajan suomalaisessa kirjallisuudessa ole juuri tavallista. Kuvaus on jotenkin aidon tuntuinen ja poikkeaa edukseen kirjan erinäisistä paisutteluista.

Linnankoski kuvaa suomalaisen yhteiskunnan aamunsarastuksen aikoja, jotka todellakin ovat vielä tänäkin päivänä kovin lähellä. Ensimmäinen suuri modernisaatioloikka oli maaseudulla jo otettu, mutta syvemmässä merkityksessä moderniin politiikkaan ja yhteiskuntaan oli vielä matkaa. Suomen kieli oli vasta noussut kävelemistä harjoittelemaan ja uskonnon ote kansasta oli jo hellittänyt.

Mutta kansansivistys oli vielä lapsenkengissään, vaikka pari vuosikymmentä kansakouluja oli jo tuonut lukutaidon yleiseksi. Maaseudulla vallitsi myös jyrkkä sääty- ja luokkaerotus ja avioliiton merkitys suvun ja omaisuuden siirtämisen instituutiona oli ylivertainen. Siinä ei romantiikka paljon painanut.

Linnankosken kirjat (ks. myös https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=heimoasiaa) kuvastavat omaa aikaansa, niitä murtavia voimia, joita yhteiskunnassa liikkui. Sillä silmällä niitä kai kannattaa lukea.

Uuden ajan kynnyksellä

Kriisiaikaa

Santeri Alkio, Uusi aika. WSOY 1914, 265.

Santeri Alkio lienee ollut väliaikaisesti poissa eduskunnasta kirjoittaessaan käsillä olevan romaaninsa. Keväällä vuonna 1914 hän ainakin sieltä putosi, mutta pääsi sinne pian taas, hajotusvaaleissa 1917 ja suureen rooliin pääsikin.

Joka tapauksessa tätä romaania kirjoittaessaan hän oli jo kokenut poliitikko ja lehtimies, Ilkka-lehden ja maalaisliiton perustajia ja lehden päätoimittaja.

Alkio oli jossakin vaiheessa innostunut Tolstoin ajatuksista, mikä näkyy tästäkin kirjasta, mutta pysyi sentään kirkon jäsenenä. Muutenhan olisi tainnut kaikenlainen ura lopahtaa ainakin tuolla Laihian suunnalla.

Alkion tämän ajan sisäisestä elämästä ja vähän muustakin tarjoavat ainutlaatuista aineistoa hänen päiväkirjansa (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=alkio ), mutta tässä siis vain tuosta romaanista.

Romaanin nimihän lupaa kertomusta aikakauden vaihtumisesta,  siis perinnäisten käsitysten tulemisesta vanhanaikaisiksi ja uusien näköalojen aukeamisesta. Mitä ne mahtoivat olla tällaisena vuonna, kun itse asiassa aloitettiin maailmansota, joka todella paini maailman uusiksi? Romaania kirjoittaessaan Alkio ei kuitenkaan voinut asiaa vielä tietää.

Optimistinen henki kirjassa vallitseekin. Sen lähteet ovat mitä ilmeisimmin Ruotsissa ja Tanskassa, jossa pienviljelystä on alettu modernisoida hämmästyttävin tuloksin.

Tätä uutta toivoa symbolisoi symbolisoi yksi sana: Ugglehult.

Kyseessä on ruotsalainen mallitila. Sitä viljeli muuan C.M. Peterson, jonka samanniminen kirja oli juuri ilmestynyt myös suomeksi. Kirjassa kerrottiin, miten pienviljelijäkin pystyi kehittämään tilastaan elinkelpoisen ja siis tekemään elämäntavastaan mielekkään.

Ugglehultin ohella Alkion kirjassa mainitaan myös Rösiö (Per Rösiö), kyseessä oli niinikään ruotsalainen pienviljelijä, joka suhtautui maanviljelykseen erityisellä hartaudella: kyseessä ei ollut mikä tahansa työ, vaan lähinnä pyhä kutsumus. Tolstoitahan tämä muistutti.

Uusi aika tarkoittaa tässä kirjassa uuden toimeliaisuuden heräämistä uuden uskon ja toivon myötä. Kylä, joka oli vaipunut vanhoilleen ja joista nuoriso pakeni mikä Amerikkaan, mikä muualle, sai jälleen elämänuskoa ja näköaloja kehitykselleen.

Avainasemassa on nuori opettaja, kansankynttilä, joka virittää ensin hiipuneen nuorisoseuratyön ja järjestää nuorisolle mielekästä toimintaa perustamalla käsityöpiirin.

Kirja sisältää runsaasti kiintoisaa ajankuvaa. Muuan ajan ilmiö on se, jota Alkio nimittää sivistysvihaksi.

Kyseessä ei ole vain herraviha, vaikka opettajakin ”herraskaisuudessaan” selvästi erottuu yhteisestä kansasta. Opetusta vihataan sen itsensä takia.

Asia liittyy siihen, että oppia saaneet kuvittelevat olevansa parempia kuin sitä saamattomat, mikä tavallaan kääntää vanhan, patriarkaalisen maailman nurin niskoin. Vanha sukupolvihan on aina ollut se, jota on kunnioitettava ja kuunneltava.

Sitä paitsi kansakoulun käyneet laiskaantuvat, eivätkä enää pidä maatyötä arvolleen sopivana. He myös lähtevät herkästi pois kotoaan ja jättävät vanhempansa pulaan.

Kyseessä on todellinen ongelma, jonka kansakoulujen perustajat kohtasivat kaikkialla Suomessa, mutta yleensä se kuitenkin kuului 1800-luvun puolelle. Kallispalkkaisen virkamiehen –opettajan- palkkaus yleensä mullisti kunnan talouden eivätkä veronmaksajat eli käytännössä vanhat talolliset tunteneet saavansa siitä mitään vastiketta, päin vastoin.

Koulunkäyntiaktiivisuus vaihteli tämänkin opettajan aikana suuresti. Tavallistahan oli, että koulua käytiin sen verran kuin katsottiin tarpeelliseksi ennen oppivelvollisuuslakia.

Opettajan henkilökohtainen integriteetti ja kansanomaisuus saivat sitten aikanaan lapsetkin tulemaan kouluun ihan joukolla.

 Toinen vanhan ajan ilmiö olivat kyläennakkoluulot. Kyseessä oli yksittäisten kylien paikallispatriotismi: kuviteltiin oltavan muita parempia vaikkapa vain sillä perusteella, että joskus ennen oli seudulla tultu hyvin toimeen muihin verrattuna.

Kun tähän liittyi viljelymenetelmien vanhakantaisuus –vuoroviljelykin on vielä ihan uutta- oli tuloksena se, että kylä vajosi pysähtyneisyyteensä. Jopa höyläpenkit olivat hävinneet näkyviltä, kun puhdetöiden tekeminen oli lakannut pari vuosikymmentä sitten.

Tuloksena oli tylsä, raskas ja näköalaton maatyö, johon nuorisolla ei ollut mitään intoa.

Mutta uusi opettaja saa seudun heräämään. Esikuvana toimii tarunomainen Ugglehult, jonne peräti järjestetään opintomatka. Uutta uskoa maahan ja viljelyyn antaa uudenlainen suoviljely, jolla saadaan satoja hehtaareja lisää peltoa. Tarvitaan vain ankaraa työtä, mutta se palkitsee kohtuullisesti.

Alkio tunnetaan myös moralistina ja on kiintoisaa, miten kirjassa heijastuu tietty kollektivismin aate, joka paheksuu jyrkästi kaikenlaista keinottelua, joka sivumennen sanoen oli pian kirjan julkaisemisen jälkeen saavuttava ennennäkemättömät mittasuhteet.

Hyve kaikissa muodoissaan innoitti kirjoittajaa siinä kuin pahe häntä inhotti. Eräänä hyveen ilmenemismuotona esiintyy kirjassa vielä raittius kahvista.

Kahvihan on ulkomaista tuotetta ja sitä paitsi kallista. Miksi ihmisen pitäisi sitä juoda?

Niinpä opettaja lakkaa ostamasta kahvia talouteensa, mutta juo sitä sentään vieraissa, kun tarjotaan. Vasta muuan jämäkkä vanha isäntä opastaa hänet nollatoleranssin äärelle.

Joudun myöntämään, etten tässä kohden kykene seuraamaan kirjoittajaa, mutta se on ainakin myönnettävä, että hänen ajattelutapansa on aivan moderni…

Joka tapauksessa kahvilakot, jopa kyläkuntaiset, kuuluivat 1870-luvun lopulle, kun kallis aika teki monelle ihmisille kauppatilien hoitamisesta ylivoimaista. Niinpä ruvettiin itse paahtamaan ruiskahvia.

Tässä kirjassa mainitaan ohrakahvi, joka taisi maistua opettajallekin. Vielä Runebergin aikana aamulämmikkeeksi oli sen sijaan ollut tapana ottaa viinaryyppy, mutta siihen tapaan ei palattu ainakaan Alkion kirjassa, niin kotiomaisista aineesta kuin olikin kysymys.

Uusi aika oli tosiaan tulossa, kun Alkio kirjansa julkaisi. Se oli kuitenkin aika lailla toisenlainen kuin haaveiltiin. Kirjassa mainitaan, mielestäni paheksuvaan sävyyn, Amerikassa elettävän ihan pelkällä rahalla. Romaanin kuvaamassa pitäjässä sen sijaan oltiin aika pitkälti luontaistaloudessa ja kulutettiin siis sitä, mitä oli itse ja ilman keinottelua ansaittu.

Amerikka ei vielä ollut tullut Suomeen ja sikäläiset tutkijat ovat korostaneet, ettei konsumerismia tuohon aikaan vielä sielläkään nähty itsestään selvänä tulevaisuuden päämääränä.

Tolstoin moralismia tavoittelevalla itsenäisyyden ja omavaraisuuden ihanteella oli vielä jossakin muodossa kannattajansa lähes kaikkialla.

Mutta maailmansota seurausilmiöineen oli todellisuudessa se uuden ajan tekijä, joka kaiken muutti. Se muuten kouraisi jopa pasifisti Alkionkin syvimpiä vakaumuksia, jotka liittyivät väkivallattomuuteen.