Vuosisadan vaihdetta

 Vihtori Peltosen maailma

Johannes Linnankoski. Toim. Panu Rajala. Kodin suuret klassikot Weilin+Göös 1987, 545 s.

Vihtori Peltonen alias Johannes Linnankoski muistetaan ennen muuta kahdesta asiasta, romaanista Laulu tulipunaisesta kukasta ja Suomalaisuuden liiton perustamisesta.

Liiton kampanja sukunimien suomalaistamiseksi tuotti Snellmanin satavuotismuiston kunniaksi vuosina 1906-07 noin 70000 hengen nimenmuutoksen ja uusi massanimenmuutto tapahtui vielä vuonna 1835, Kalevalan 100-vuotispäivänä.

Ennen suurta nimenmuuttoa ruotsinkielinen tai muu ei-suomalainen sukunimi oli maassamme hyvin tavallinen. Raja-Karjalassa nimet olivat yleensä venäläisiä. Monet ulkomaalaiset kuvittelevat tänäkin päivänä, että nimi ja henkilön äidinkieli vastaavat Suomessa toisiaan. Edes ennen suuria nimenmuuttoja tämä ei pitänyt alkuunkaan paikkaansa eikä kyllä pidä vieläkään. Siihen suuntaan on kuitenkin jo jossakin määrin kehitys vienyt.

Linnankoskea vaivasi yhä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa se ruotsinmielisyys eli suomenkielisen rahvaan syrjiminen, joka oli vanhan virkamiesluokan ja muun johtavan kerroksen syvään juurtunut asenne, joka oli siirtynyt uudellekin polvelle. 

Viimeisetkin esteet suomen kielen tieltä oli poistettu 1900-luvun alussa, mutta käytännössä jopa fennomaanit käyttivät yksityiselämässään usein ruotsia –kun eivät muutakaan kunnolla osanneet. Monet myös panivat lapsensa ruotsinkielisiin kouluihin yhtä innokkaasti kuin nykyään suositaan englanninkielisiä.

Suomalaisuuden liiton tarkoituksena oli juurruttaa sitä käsitystä, ettei ole sopimatonta eikä epähienoa esiintyä Suomessa aina suomenkielellä. Asia taitaakin olla taas ajankohtainen tänä aikana, kun niin monen kunnianhimona on oppia lausumaan natiivin tavoin englantia. Mitä sitten puhuukaan, on jo aivan toissijaista, kyllähän jo pelkkä kosmopoliittinen habitus on jo riittävän hienoa.

Linnankosken sydämellä oli myös nostaa kansan elintasoa ja samalla sen sivistystasoa. Hän käänsi suomeksi myös aikanaan kuuluisan kirjan Ugglehult (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ugglehult ), jossa ruotsalaisin esimerkein kerrottiin, miten pientilan sai kukoistamaan. Niisä voisi olla Suomenkin tulevaisuus! Missäpä muussa se voisi ollakaan?

Myös Linnankoski, kuten eräät muutkin ajan kirjailijat (ks. esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kuolleista+her%C3%A4nnyt ) heräsi ihmettelemään sen murroksen äkillisyyttä ja valtavuutta, joka Suomen taloudessa oli tapahtunut 1800-luvun lopulla.

Rahaa tunki ovista ja ikkunoista, kun myytiin metsää ja voita ulkomaille ja sitä valui myös maata omistamattomille, jotka saivat töitä kuka missäkin. Jokapäiväinen elämä muuttui, nautintoaineiden, mausteiden ja vehnäleivän ohella tulivat uudet kankaat ja jalkineet, vieläpä astiastotkin. Elämä alkoi jo tuntua herraskaiselta, kunnes tuli takatalvi lamakauden ja huutokauppojen myötä.

Toki vastoinkäymiset myös opettivat, mutta enempää raha kuin oppikaan eivät tuoneet todellista sivistystä. Itse asiassa siveettömyys lisääntyi jopa itse rahvaassakin, joka oli kansamme ydintä. Edistyksen suuntaan muka kuljettiin, mutta se näyttikin merkitsevän sekä uskonnottomuutta että häpeämättömyyttä.

Mainittakoon, että noina aikoina tuli meillekin suurena intellektuaalisena muotina myös ajatus seksuaalisen puhtauden tavoiteltavuudesta. Sille ja irstailun ja itsesaastutuksen (masturbaation) kauhistukselle omistettuja kirjoja ilmestyi pilvin pimein. Luulenpa että niiden vaikutus on nähtävissä myös Linnankosken teoksissa.

Toki järkevät ihmiset varoivat viimeiseen asti irrallisia sukupuolisuhteita, sillä niissä oli vaarana kuppa, jonka parantaminen oli vaikeaa tai mahdotonta. Erittäin suuri määrä eurooppalaisesta kaupunkiväestöstä sairasti tuohon aikaan kroonista kuppaa, joka usein lopulta johti halvaavaan tylsistymiseen. Vain silloin tällöin sen saattoi nähdä ulospäin ns. satulanenänä.

Mutta järkevyyshän yleensä on seksuaalisen kiihotuksen ensimmäinen uhri. Pidättymisen mahdottomuus ei koskenut kaikkia, mutta ainakin tiettyä osaa molemmista sukupuolista.

Laulu tulipunaisesta kukasta on suomalainen Don Juan-tarina, jossa lieto tukkilaispoika naurattelee tytön toisensa perään. Valloittaminen käy alfaurokselta aina tuossa tuokiossa ja hänen tunnuksenaan onkin, ettei hän mene kerjäämään, vaan ottaa sen, mitä haluaa. Sehän se naisiin myös tehoaa.

Toki molemmat osapuolet näissä kohtaamisissa aina myös haluavat ja lemmen kohteiden kuvailu on yhtä korkeata veisua. Romanttinen rakkaus, jossa mennään melodramaattisuuteen, näyttää saapuneen nyt myös suomalaisen maaseudun aittoihin.

Seksuaalisen halun kohteen ylimaalliseksi koettu ihanuus lienee aina enemmän tai vähemmän riippumatonta varsinaisesta estetiikasta (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=schopenhauer ). Ulkonäkö näyttää kuitenkin olevan se seikka, muun maskuliinisen habituksen ohella, joka kaataa naiset välittömästi. Mies on ihan yhtä myyty jokaisen ihastuksensa edessä, mutta ei kykene pitäytymään yhdessä tai edes kahdessa naisessa.

Kyseessähän on neuroottinen oire, donjuanismi, jonka rinnakkaisilmiö on nymfomania. Jälkimmäistä ei kirjassa kuitenkaan esiinny, kukaan naisista eli siis tytöistä ei kuulemma etsi miehestä ruumista, siinä väitetään melko yllättävästi.

Alfauroksen tunnontuskat, jotka eivät aluksi tule mieleenkään, ovat lopulta hirveät ja mustasukkaisuus aivan sairaalloista. Nykylukijaa nämä kohdat lähinnä vaivaannuttavat, mutta kannattaa muistaa, miten maanisen seksuaalikielteinen oli esimerkiksi Tolstoi tuohon aikaan. Hänen oppilaansa Arvid Järnefelt yltyi romaaneissaan suunnittelemaan suorastaan suurkaupunkien tuhoamista niissä kukoistavan paheen, eli prostituution takia.

Myös Linnankosken romaanissa pistäydytään bordellissa, mikä ei tuon ajan suomalaisessa kirjallisuudessa ole juuri tavallista. Kuvaus on jotenkin aidon tuntuinen ja poikkeaa edukseen kirjan erinäisistä paisutteluista.

Linnankoski kuvaa suomalaisen yhteiskunnan aamunsarastuksen aikoja, jotka todellakin ovat vielä tänäkin päivänä kovin lähellä. Ensimmäinen suuri modernisaatioloikka oli maaseudulla jo otettu, mutta syvemmässä merkityksessä moderniin politiikkaan ja yhteiskuntaan oli vielä matkaa. Suomen kieli oli vasta noussut kävelemistä harjoittelemaan ja uskonnon ote kansasta oli jo hellittänyt.

Mutta kansansivistys oli vielä lapsenkengissään, vaikka pari vuosikymmentä kansakouluja oli jo tuonut lukutaidon yleiseksi. Maaseudulla vallitsi myös jyrkkä sääty- ja luokkaerotus ja avioliiton merkitys suvun ja omaisuuden siirtämisen instituutiona oli ylivertainen. Siinä ei romantiikka paljon painanut.

Linnankosken kirjat (ks. myös https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=heimoasiaa) kuvastavat omaa aikaansa, niitä murtavia voimia, joita yhteiskunnassa liikkui. Sillä silmällä niitä kai kannattaa lukea.