Opin sauna

 

Hissan tunti

 

Kuten Snellman viisaasti sanoi, väkivalloin Suomi ei voi mitään. Sen ainoa toivo on kulttuurissa. Tämä perusasia onkin meillä näihin asti yleisesti ymmärretty.

Etenkin 1800-luvulla kansakoulunopettajan, tuon sivistyksen sanansaattajan työtä ympäröi suuri isänmaallinen glooria. Kansankynttilät ne olivat, jotka johdattivat kansaansa Siinain korvesta luvattuun maahan. Tämän ajan näkemyksiä on kuvattu monissa kirjoissa, joista Järnefeltin Isänmaa on tunnetuin.

Myös Virossa oli kansansivistyksen arvo ymmärretty jo varhain ja aivan erityisesti se nousi kunniaan Tanskassa, joka oli kansansivistyksen suuria esikuvamaita kaikille muillekin pohjoismaille.

On muuten yllättävää, ettei Suomen kirjallisuudessa ole samanlaisia koululaisromaaneja, kuin Virossa on Oskar Lutsin Kevade (Arno ja muut). Se on siellä suunnilleen samassa asemassa kuin Seitsemän veljestä meillä. Sen henkilöihin voi viitata ilman sen kummempia esipuheita, sillä ne tuntevat kaikki.

Itse asiassa kuitenkin myös Seitsemän veljestä liittyy koko perusidealtaan juuri siihen suureen kansansivistyskampanjaan, joka aloitettiin Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle. Yhteiskunnan huipulla ymmärrettiin, että kansan sivistymättömyys on jarru, joka estää niin kansallishengen nousua kuin kansan aineellisten olojen kehittämistä.

Sen jälkeen pantiin toimeksi ja päätettiin opettaa ainakin lukutaito vihoviimeisellekin jurrikalle -myös Jukolan veljessarjalle. Kansakoulut olivat myös tuota pikaa tulossa ja asetus niistä annettiin vuonna 1866.

Kun lukkarin koulun metodeihin suuttuneet veljekset pakenivat koko koulua, he saman tien pakenivat koko sivistynyttä maailmaa, mutta kesyyntyivät sitten aikanaan. Fiksuja poikiahan he oikeastaan olivat

Itse asiassa Eerosta tulikin jopa jahtivouti, joka tilasi sanomalehteä ja toimi aktiivisesti yhteiskunnallisissa tehtävissä. Hän oli omaksunut ajan kansansivistyksen perusteet.

Kivi kirjoitti huikean romaaninsa aikakauden todellisten ongelmien pohjalta. Juuri siksi August Ahlqvist suuttui niin perusteellisesti tästä mestariteoksesta. Suomen kansa ei, vastoin kuvitelmia, todellakaan ollut 1800-luvun puolivälissä innokasta lähtemään opin tielle, mutta lähtihän se lopulta kuitenkin.

 

Näihin asioihin jouduin taas palaamaan pitäessäni yleisön pyynnöstä ”historian tunnin” Sulkavan entisille koululaisille, jotka olivat nyt vähintään 60-vuotiaita. Kerran näinkin päin.

Oppitunneilla on oma tehtävänsä kaikkine rajoituksineen,  eikä siellä auta lukea esseitä, mutta suunnilleen tällainen siitä tunnista tuli:

 

Sata vuotta edistystä

 

Lähtötilanne

Suomen kansallislaulu Vårt land eli Maamme esitettiin ensi kerran vuonna 1848. Siitä tuli uuden, suomalaisen nationalismin, suomalaisuusaatteen symboli. Siihen saakka suomalaisiin oli ylempien säätyjen taholta suhtauduttu yleensä moukkina, joiden merkitys tässä maailmassa oli erilaisten rasitusten kantajina veron maksajina ja sotaväen asettajina. Valtion kannalta rahvaan arvon voi mitata rahassa eikä se ollut suuri. Kirkko oli omasta näkökulmastaan eri mieltä, mutta sen on taas asia erikseen.

Maamme-laulussa nostettiin Suomi arvoonsa siitä huolimatta, että se oli köyhä ja sellaiseksi aina jäisi ja kehotettiin olemaan köyhyyttä ujostelematta, synnyinmaan arvot olivat muualla. Viimeisessä säkeistössä kyllä esitettiin myös jonkinlainen edistysajatus -synnyinmaan laulu saisi vielä joskus korkeemman kaiun, maa nousisi kukoistukseen, joka kaikesta päättäen ei ollut aineellista, vaan henkistä.

Lähtökohtana oli joka tapauksessa, että kun maa on köyhä, niin se köyhäksi myös jää. Suomella ei ollut mitään sellaisia merkittäviä luonnonrikkauksia, joiden avulla se olisi voinut vaihtaa hyödykkeitä ulkomailta. Puutavaraa ja tervaa voitiin viedä, mutta niistä saatava raha oli kovan työn takana ja hankalat kuljetusmatkat huononsivat kilpailukykyä. Eipä siinä kenenkään siivellä elelty.

Tässä tilanteessa rahvaalle ei jäänyt muuta neuvoa, kuin repiä toimeentulonsa karusta, pohjoisesta maasta niillä vanhoilla menetelmillä, joita oli käytettävissä. Maatalouden ohella oli ihmisille tarjolla lähinnä vain käsityöläisammatteja. Niin sanottu herrasväki muodosti noin kaksi prosenttia väestöstä. Se oli lähes kokonaan virkamiehistöä. Kauppiaita ja muita porvareita oli vain kaupungeissa, lähinnä rannikolla.

Normaalivuosina Suomessakin toki tultiin toimeen, mutta, kuten Maamme-laulussakin todettiin, yhä uudelleen se ”halla nälän tuskan toi” suuri osa kansaa joutui elämään kädestä suuhun ja aina katovuosina ihmisiä kuoli laumoittain. Viimeiset suuret nälkävuodet Suomessa, ainoana koko läntisessä Euroopassa olivat vuosina 1866-1868, jolloin lähes kymmenesosa kansasta kuoli.

Sulkavalla kuolleita oli suhteellisesti vähemmän kuin muualla Suomessa, mutta sentään pelkästään vuonna 1868 niitä oli noin 5000 hengen pitäjästä 251 henkeä eli viitisen prosenttia. Toki syntyvyyskin oli 1800-luvulla noin kolme prosenttia ja väestönkasvu oli suurta kuolleisuudesta huolimatta.

Suunnilleen sadassa vuodessa väkiluku lähes kolminkertaistui Suomessa, vaikka noin kymmenesosa väestöstä muutti maasta. Sulkavalla väkiluku noin kaksinkertaistui sadassa vuodessa. Suuri määrä väestöä muutti kaupunkeihin.

Koska elantoa ei voitu saada muualta kuin maasta, jota ei taas lisää valmistettu, syntyi tilanne, jota voitiin nimittää liikaväestöongelmaksi. Maata ei riittänyt kaikille, vaikka tiloille perustettiin torppia ja mäkitupia. Maalaisköyhälistön määrä lisääntyi eikä tilallistenkaan elintaso parantunut ennen kuin 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Silloinhan alkoi modernisaatio sekä taloudessa että kulttuurissa.

Nykyaikaisilla käsitteillä ilmaisten Suomi oli 1800-luvun puolivälissä kehitysmaa, mikä siis tarkoittaa samaa kuin takapajuinen maa. Se eli luontaistaloudessa tuottamattoman ja katastrofeille alttiin maatalouden varassa.

Väestön sivistystaso ei ollut varsinaisesti ajan oloissa heikko, sillä jonkin asteinen lukutaito oli yleinen, mutta eipä sillä ollut mitään käyttöä, ellei omistanut raamattua. Muita kirjoja oli ihmisillä hyvin vähän eikä niitä juuri suomeksi ollut edes olemassa. Kirjoittaa osasivat hyvin harvat.

 

Koulun perustaminen ja tarve

1800-luvun puolivälissä kansansivistyksen kehittämisestä tuli joka tapauksessa eurooppalainen trendi. Erityisesti sillä alalla kunnostautuivat Tanska ja Ruotsi.

Kyseessä oli ennen muuta ihanteellinen toiminta, jonka tarkoituksena oli nostaa ihmisten kulttuuritasoa ja tehdä heistä hyviä ja moraalisesti kehittyneitä, isänmaallisia kansalaisia, jotka kykenisivät oppimaan uutta ja hoitamaan itse paikallishallintoa, jota samaan aikaan perustettiin moniin maihin, myös Suomeen.

Myös kansansivistyksen välineellinen merkitys ymmärrettiin yhteiskunnan huipulla. Tanskassa ja Ruotsissa maatalouden tuottavuus kehittyi nopeasti, kun otettiin käyttöön uusia menetelmiä. Se edellytti koulutusta. Jopa Preussin sotilaallinen menestys Itävaltaa vastaan käydyssä sodassa selitettiin preussilaisen koulumestarin ansioksi: oppia saanut sotilas taisteli paremmin.

Uno Cygnaeuksen Suomelle suunnitteleman kansakoulun perusajatus oli ennen muuta isänmaallis-ihanteellinen. Aineellisen toimeentulon paranemista se auttaisi pitkällä tähtäimellä, mutta kansanvalistus oli ennen muuta arvo sinänsä. Sivumennen sanoen, Cygnaeus piti erityisen tärkeänä, että kouluun tulisivat myös tytöt ja ainakin tytöt. Heidän kauttaan sivistys leviäisi perheisiin.

Valtio ymmärsi koulujen tarpeen ja kansakouluasetus annettiin vuonna 1866 -se oli muuten ensimmäinen noista suurista nälkävuosista. Viinanpolttokin kiellettiin silloin.

Koulu on tietenkin veronmaksajien kustannettava ja nimenoman kuntien, joita oli juuri perustettu, muun muassa juuri kansanopetuksen järjestämistä ajatellen. Se merkitsi verorasituksen suurta nousua, joka lankesi lähinnä tilallisille, jotka olivat suurimmat veronmaksajat. Jo sen ensimmäisen koulun perustaminen nosti veroja useinkin puolella tai enemmän.

Kun koulu ei pätevöittänyt mihinkään, sillä oli paljon vastustajia kaikkialla. Katsottiin, etteivät lapset siellä vain tuhlaa aikaansa, vaan siellä lisäksi ylpistyvät eivätkä enää suostu talonpojan töitä tekemään. Pieksämäellä muuan koulun vastustaja sanoi, ettei siitä laitoksesta tule muita kuin varkaita ja huoria. Hänen manattiin käräjille ja annettiin sakkoja koulun halventamisesta.

Piti paikkansa, ettei kansakoulu valmistaut mihinkään, mutta se opetti muun muassa kirjoittamaan ja laskemaan, jotka olivat yhä tärkeämpiä taitoja. Yhteiskunnan modernisaatio ja siis myös vaurastuminen ei olisi ollut ilman sitä mahdollinen.

Eteenpäin, tulevaisuuteen ei toki kukaan voinut toki nähdä. Kansakoulujen perustamisen aikoihin harva kykeni ajattelemaan, että kirjoitustaidolla olisi käyttöä muille kuin nuorisolle, joka kirjoitteli rakkauskirjeitä. Mutta sen hommanhan voisi antaa jollekin osaavalle, kuten oli ennenkin tehty. Anomukset eli supliikit kirjoitutettiin joka tapauksessa nurkkakirjureilla, asioitsijoilla tai muilla kirjanoppineilla.

Koulu saatiin sitten Sulkavalle perustettua ennen muuta pitäjän vähälukuisten säätyläisten äänillä ja enemmistön mielipidettä vastaan. Tämä oli se tavallinen tapaus. Tilallisia, jotka kannattivat koulua, oli myös, mutta vastustajia oli paljon enemmän.

Koulu perustettiin vuonna 1875 ja oppilaita siellä oli 1800-luvun puolella vuosittain muutamia kymmeniä. Kaikkiaan useita satoja. Määrä vaihteli koko ajan, sillä harva kävi koulua kaikki neljä vuotta, eihän se ollut pakollista.

Useimmat antoivat lastensa käydä koulua vain vuoden tai pari. Koko kansakoulukurssia eivät kaikki nuoret koko Suomessa käyneetkään vielä ennen 1950-lukua, vaikka maassa oli oppivelvollisuuslaki vuodesta 1921 lähtien ja se oli toteutettava vuoteen 1937 mennessä. Vaihtoehtoina olivat monelle 1900-luvun alkuvuosikymmeninä vielä kiertokoulu tai niin sanottu supistettu kansakoulu.

Kansakoulu alkoi joka tapauksessa todella kiinnostaa kansaa 1900-luvun puolella. Vielä 1800-luvun lopulla erityisesti talolliset olivat Sulkavalla syrjineet monien vihaamaa koulua ja jättäneet lapsensa lähettämättä sinne. Tilattomat sen sijaan olivat innokkaampia, koska hyvät oppilaat saattoi saada stipendivaroin ylläpidettäviksi. Ylläpito saatettiin ”myydä” jopa oppilaan omalle äidille.

1900-luvun puolella sen sijaan alettiin jo anoa, että omaan kyläänkin saataisiin koulu. Koulun käyminen alkoi olla nuorille jo selvästi tarpeellinen asia ja luultavasti myös statuskysymys. Noin 30 vuoden aikana kansansivistyksen merkitys oli oivallettu jo laajasti.

Asiasta voi lukea myös monista ajan romaaneista (ks. esim. Vihavainen: Haun ugglehult tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Yhä useammille oli selvää, ettei suomalaistenkaan tarvinnut jäädä ikuisesti raatamaan tuottamattoman maapalansa ääreen seuraavaa nälkävuotta odottamaan. Tämä edellytti kuitenkin myös henkisisä valmiuksia.

Suuri modernisaatioloikka

Palaan vielä 1800-lukuun. Kuten todettiin, vuosisadan puolivälissä elettiin tavalla, jota on myöhemmin sanottu esimoderniksi: vallitsevana oli omavaraistalous, vieläpä hyvin tuottamaton ja jatkuva väestönkasvu aiheutti paineita köyhtymiseen pikemmin kuin rikastumiseen.

1900-luvun alussa moni asia oli Suomessa muuttunut verrattuna 1800-luvun puoliväliin tai edes 1870-lukuun.

Kirjailija Kauppis-Heikki on kuvannut asiaa kuvittelemalla, että joskus 1870-luvulla kuollut mies olisikin herännyt henkiin vuosisadan vaihteessa.(ks. Vihavainen: Haun kauppis-heikki suuri murros tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hän olisi huomannut kaiken muuttuneen: ihmiset pukeutuivat ostokankaisiin -vapriikkiverkaan- , söivät ja joivat kalliita tuontitavaroita vehnästä riisiin ja viinistä konjakkiin, maito vietiin meijeriin. Kaikkialla oli koneita ja taas koneita: Kaikkea pyöritettiin, tuulimoottorit pyörivät ja nostivat vettä, kuljettiin junalla ja polkupyörällä, puitiin koneella, soitettiin telefoonilla, niittämisenkin teki miesten sijasta hevonen: niittokoneella.

 Johan oli Herra helpon antanut mutta millä ihmeellä kaikki maksettiin? Mistä rahat?

Vastaus kuului, että rahat saatiin puista ja voista. Maatalous oli myös Suomessa saatu tuottamaan jalostusastetta nostamalla. Peltoon kylvettiin heinää, voita vietiin ulkomaille ja puusta sai rahaa sen kuin kirjoitti nimen paperiin.

Puulle oli maailmanmarkkinoiden kasvun ja kuljetuksen kehittymisen myötä  tullut kantohinta. Köyhä savolainen isäntämieskin huomasi äkkiä istuvansa rahakirstun päällä. Jos hän ei osannut laskea eikä kirjoittaa, häntä kyllä todennäköisesti kaupoissa jymäytettiin. Toista se oli sanomalehtiä lukeva ja ehkä jopa kirjastoa käyttävä isäntä, joku Jukolan Eeron tapainen edistysmies.

 Kun rahaa tuli, riitti sitä turhuuteenkin. Kelpasi siinä sitten rakentaa taloihin vaikkapa lasikuisteja ja paperoida seiniä. Kivinavetoita tehtiin ja lapsia lähetettiin Helsinkiin opiskelemaan. Kahvia ja sokeria nautittiin suorastaan vehnäsen kanssa jo lähes päivittäin.

Maakaupasta sai vaikka mitä, suolasta ja sokerista vehnäjauhoon ja rusinoihin, viiniin ja konjakkiin. Vielä Maamme-laulua runoiltaessa noita kauppoja ei ollut ollenkaan ja vanha kansa piti kaikkea ostotavaraa tarpeettomana.

Mutta nyt olisikin siirrytty parissa vuosikymmenessä vaihdantatalouteen. Viljaakin ostettiin ulkomailta ja peltoon kylvettiin sen sijaan heinää. Voin myynnistä saatiin rahaa ja juotiin itse kurria. Vanhakantaiselta talonpojalta tämän menon hyväksyminen edellytti henkistä vallankumousta. Ilman koulunkäynnin vaikutusta uuden, modernin maailmankuvan omaksuminen tuskin onnistui ollenkaan.

Uusi vauraus jakaantui epätasaisesti, mutta tuskinpa muu olisikaan ollut mahdollista. Joka tapauksessa nyt elettiin uutta aikaa ja sekä luku- että kirjoitutaito olivat asioita, joita pidettiin aivan yleisesti välttämättöminä. Emämaahan, Venäjään verrattuna Suomi olikin tässä suhteessa sivistyksen mallimaa.

Sivistys merkitsi sitä, että kyettiin myös harjoittamaan yhdistystoimintaa ja lukemaan sanomalehtiä. Uudet säästöpankit ja osuuskunnat, vakuutukset ja kiinnelainat eivät sujuneet ilman koulun antamaa tietopohjaa.

Sortokausien aikana 1900-luvun alussa koulusivistyksellä oli ratkaisevan suuri merkitys. Kun talvella 1899 kerättiin niin sanottuun Suureen adressiin Helmikuun manifestia vastaan puoli miljoonaa nimikirjoitusta, oli kyseessä hämmästyttävä kansansivistyksen voimannäyte.

Kansakoulujen perustamisesta on sanottu, että Suomen kansan aika suuriin tekoihin on silloin kun se näkee nälkää. Tällä viitattiin siihen, että kansakouluasetus annettiin vuonna 1866. Koulujen perustaminen ei nyt tosiasiassa ollut tuohon aikaan ihan koko kansaa innostava asia, mutta totta on, että niiden perustaminen aloitettiin hyvin köyhissä ja alkeellisissa oloissa, toki kansainvälisten esikuvien mukaan.

Ajat muuttuivat. Sulkavan kirkonkylän ensimmäinen opettaja, ensimmäiseltä seminaarikurssilta valmistunut Fredrik Auvinen, joka sittemmin opetti kauan Lohikosken vuonna 1880 perustetussa koulussa, kirjoitti vuonna 1875 että ”tuo ääretön joukko, joka ei vielä käytä siveellisiä eikä kohtuullisia tapoja, huutaa koulua vastaan”.

Auvinen totesi, ettei ryhdy julkisesti riitelemään rienaajien kanssa, vaan mieluummin vaikenee. Sadan vuoden kuluttua joka tapauksessa nähtäisiin, oliko koulusta ollut merkitystä kansan sivistykselle vai ei.

Ei kulunut läheskään sataa vuotta, ennen kuin kansansivistyksen tarve tunnustettiin jopa niin suureksi, ettei edes laajennettu kansakoulu jatkoluokkineenkaan riittänyt sitä täyttämään.

Tosin tuossa vaiheessa, vielä 1950-luvulla, ei uskottu, että kokonaiset ikäluokat tarvitsisivat niin laajaa perusopetusta, että voisivat sen pohjalta siirtyä haluttaessa korkeakouluihin. Suurta osaa ikäluokasta haluttiin sinne joka tapauksessa lähettää. Kansakoulusta oli syntynyt rinnakkaiskoulu oppikoulujen rinnalle ja pelkkä kansakoulu muodostui käytännössä umpikujaksi, josta eteenpäin jatkaminen oli hyvin hankalaa.

Samaan aikaan sodanjälkeiset suuret ikäluokat tulivat kouluikään ja oli selvää, ettei maataloudesta irtoaisi enää leipää kuin korkeintaan ehkä puolelle kasvavasta väestöstä. Vuonna 1950 siitä sai sulkavalla leipänssä vielä noin 70%.

Nykyään, jälkikäteen ymmärrämme, että modernisaatiokehitys, klähes uskomaton tuottavuuden kasvu pienentäisi maatalouden tarvitseman työvoiman määrän paljon vähempään: muutamaan prosenttiin sen koko määrästä. Vielä sotien jälkeen arveltiin kuitenkin, että luku olisi monin verroin suurempi ja ehkä puolet kansasta jäisi asumaan maaseudulle.

Tätä kuvasti myös sekin detalji, että pojille opetettiin maaseudulla veistoa ja kaupungeissa sen sijaan metallitöitä -sitä, mitä itse kukin tulisi todennnäköisesti elämässään tarvitsemaan.

Joka tapauksessa nyt ymmärrettiin yleisesti, että opetusta ja nimenomaan myös korkeakoulujen ovet avaavaa opetusta tarvittaisiin lisää. Jonnekin piti saada lapsikatraat muutenkin pieniä tiloja pilkkomasta. Otettiin siis lainaa ja koulutettiin lapsia, eiköhän niille jokin virka löytyisi.

Sulkavalla ei ollut oppikoulua ja sen käynti naapurikaupungeissakaan ei ollut helppoa ja se oli kallistakin tuon ajan tulotasolla. Paitsi, että siitä koitui kustannuksia, ei opiskelupaikkojakaan riittänyt.

Tilanteeseen reagoitiin Sulkavalla jokseenkin ainutlaatuisella tavalla. Maisteri Aino Amanda alias Manti Kyllönen antoi lapsille yksityisopetusta ja halukkaita ilmaantui niin paljon, että syntyi suorastaan yksiopettajainen koulu, Mantin koulu, jossa kolme luokkaa opiskeli vuoroluvun periaatteella ja myös opetti toisiaan lancasterilaisen metodin hengessä. Oppilaita tässä koulussa oli enimmillään 30-40 henkeä.

Mantin koulu toimi vuodesta 1940 vuoteen 1954 ja koulutti huomattavan määrän lapsia, jotka sitten siirtyivät lähikaupunkien kouluihin neljännelle luokalle ja siitä usein eteenpäin, ylioppilaiksi ja korkeakouluihin.

Jokainen kuitenkin ymmärsi, että tämä oli ainutlaatuisuudestaan huolimatta väliaikaisratkaisu ja oikean koulun tarve tunnettiin yhä suuremmaksi suurten ikäluokkien tullessa kouluikään, perustettiin vuonna 1954 kannatusyhdistyksen rahoittama yksityinen oppikoulu, jonka oma koulurakennuskin saatiin talkoohengessä valmiiksi vuonna 1957. Tarvittava puutavara ja tontti saatiin lahjoituksina.

Tämä koulu, kuten ei mikään oppikoulu tietenkään tarjonnut eikä voinut tarjota opetusta koko ikäluokalle, mutta vuonna 1975 Sulkavallakin siirryttiin peruskouluun, siis tasan sata vuotta ensimmäisen kansakoulun perustamisen jälkeen. Silloin keskikoulunsa päätti Sulkavalla jo suunnilleen yhtä monta oppilasta kuin kansalaiskoulunkin. Sitä paitsi vuonna 1968 oli perustettu lukio, josta vuonna 1975 kirjoitti ylioppilaaksi 30 oppilasta.

 

Sadan vuoden taival ja sen jälkeinen aika

Kun ajattelemme Fredrik Auvisen sanoja vuodelta 1875, joiden mukaan koulun merkitystä kannattaisi ja voitaisiin arvioida vasta sitten sadan vuoden kuluttua, ne tuntuvat todella profeetallisilta.

Modernisaatio oli Suomessa edennyt sellaisilla harppauksilla, ettei sitä tietysti aikanaan kukaan ollut

kyennyt ennakoimaan. Jos vuonna 1875 kuollut henkilö olisi, kuten Kauppis-Heikin romaanissa, herännyt kuolleista vuonna 1975, hän ei olisi tuntenut enää koko maailmaakaan samaksi, jossa oli elänyt. Perusasiatkin olivat muuttuneet.

Kauppis-Heikin noin vuonna 1880 kuollut ja vuonna 1910 kuolleista herännyt mies oli täysin pyörällä päästään jo pelkkien teknisten uutuuksien ja ostotavaroiden takia. Varmasti hän olisi hämmästellyt myös sitä, että lähes koko nuoriso -joskaan ei vanhempi väki- oli jo ainakin kiertokoulun käynyttä ja osasi paitsi sujuvasti lukea, myös kirjoittaa ja laskea.

Jos sama mies olisi herännytkin kuolleista vasta noin sadan vuoden kuluttua, hän olisi luullut tulleensa jo ihan toiseen maailmaan luultavasti taivaaseen. Uutuuksia ei ehkä tarvitse luetella, ne näkyivät kaikkialla eikä entisestä ollut tähteellä muuta kuin jokunen rakennus: Sulkavalla yläkoulu, jonka piha täyttyi opettajien autoista ja oppilaiden mopoista. Jos opettajia olisi haastateltu olisi ilmennyt, että moni oli lomaillut lentäen ulkomailla…

Vastoin Runebergin näkemystä maamme ei ollut jäänyt köyhäksi, vaan tullut yhdeksi maailman rikkaimmista. Tämä oli oleellisessa määrin tapahtunut vain noin 20 vuodessa: vuodesta 1955 vuoteen 1975. Toki pohjia oli alettu saada jo sata vuotta sitten.

Fredrik Auvinen oli ollut oikeassa vuonna 1875 paljon enemmän kuin varmasti ymmärsikään: Vuoden 1975 maailmassa kaikki myönsivät sen, että moderni maailma vaatii välttämättä kaikilta kansalaisilta paljon perustietoja ja taitoja, mukaan lukien jopa vieraiden kielten taidon. Muuten oltaisiin jääty takapajulle ja koko maa olisi pudonnut kehityksen kelkasta.

Koulutus oli merkinnyt henkistä vallankumousta, joka mahdollisti sen kehityksen, joka teki Suomestakin yhden maailman etummaisista maista. Koulutus myös teki mahdolliseksi ymmärtää oman arvonsa, siis sekä koulutuksen arvon, että koulutetun ihmisen arvon.

Kyse ei enää ollut herraksi rupeamisesta, vaan modernissa yhteiskunnassa välttämättömistä tiedoista ja taidoista. -Tai sitten kaikki olivatkin tullet herroiksi, mikä vuoden 1875 näkökulmasta oli absurdi ajatus. Mutta niin se oli yhteiskunta muuttunut eikä suinaan vähiten koulutuksen ansiosta.

Sadan vuoden takaisilla käsitteillä arvioiden olisi kai ollut sanottava, että kaikista oli tullut herroja vastoin yleistä maailmanjärjestystä.

Vuonna 1910 Kauppis-Heikin kuolleista herännyt oli saanut aiheen suuesti hämmästellä myös uusia, oppia saaneita nuoria ja sekä heidän taitojaan että asenteitaan. Muutos oli 30 vuodessa ollut merkittävä.

Mikäli tämä henkilö olisikin kuollut vuonna 1950 ja herännyt 30 vuoden kuluttua eli vuonna 1980 hän olisi sitäkin enemmän saanut aiheen hämmästellä uutta nuorisoa: koko ikäluokka opiskeli nyt korkeakoulutukseen tähtäävässä koulussa ja oppi niin vieraita kieliä kuin algebran ja geometrian tapaisia matemaattisia aineita. Olivatko siis kaikki herroja ja ryökkynöitä?

Suomi oli kaupungistunut, teollistunut ja kansainvälistynyt. Entisestä maalaismoukasta ei ollut muistoakaan jäljellä. Itse asiassa maaseudun ja kaupungin erotkin olivat hävinneet, niin elintasossa, elämäntyylissä kuin harrastuksissa ja ajanvietteessä. Tämähän oli asia, jota Neuvostoliiton kommunistinen puolue lupasi koko ihmiskunnalle vuonna 1961 aloittamassaan kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen ohjelmassa. Venäjällä se ei onnistunut, Suomessa onnistui.

 Tämä oli 1800-luvun lopun jälkeen luultavasti suurin uusi modernisaatioloikka, Koulu oli siinä taas avainasemassa.

Vuonn 1848 Runeberg kehotti suomalaisia olemaan häpeämättä köyhyyttään, josta nyt ei kuitenkaan koskaan Suomessa eroon päästäisi. Eihän Suomessa ollut mitään edellytyksiä nousta vauraaksi -maa oli kylmä, karu ja vailla luonnonrikkauksia.  Topeliuskin nimitti Suomea Euroopan köyhäintaloksi.

Kuten alussa totesin, Suomi oli 1800-luvun puolivälissä ja vielä pari vuosikymmentä sen jälkeenkin kädestä suuhun elävä kehitysmaa, jonka kansa oli oppimatonta, tietämätöntä ja alituisesti alttiina nälänhädälle. Se oli myös hyvin halvan työvoiman maa, mikä näkyi esimerkiksi merenkulussa.

Ensimmäinen suuri modernisaatioloikka tehtiin 1800-luvun lopulla selvästi kansanopetuksen vauhdittamana ja pitkälti sen ansiosta.

1900-luvulla kehityksen nopeus vaihteli, mutta se oli hyvin nopeaa erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, jolloin tapahtui uusi, nyt korkeakoulutukseen suuntautuva koulutusvallankumous.

Elintaso ja yleinen hyvinvointi Suomessa kohosi niin paljon muuta maailmaa nopeammin, että maamme pääsi kansainvälisissä vertailuissa yhä useammin aivan huipulle.

Ehkä olemme nyt yhä maailman onnellisin kansa tai sitten ei. Joka tapauksessa olemme koko maailman mitassa nyt erittäin hyvin koulutettu ja erittäin korkeasta hyvinvoinnin tasosta nauttiva kansa. Siitä kannattaa pitää kiinni, sillä se asia on lunastettava yhä uudelleen.

Sitä ajatellessa kannattaa muistaa myös se, mistä lähdettiin. Suurimmat mullistukset ovat tapahtuneet yhtä jalkaa koululaitoksen ja muunkin opetuksen laajenemisen kanssa.

Muutosten nopeutta on vaikea käsittää. Sen ymmärrämme me, joiden muisti ylettyy jonnekin 1950-luvun hevosvetoiseen Suomeen. Tässä iässä olemme oppineet ymmärtämään ettei puoli vuosisataa ei ole aika eikä mikään eikä siis olisi satakaan, jos ikää vain riittäisi.

Koulua ja opetusta on syytä aina myös kritisoida, kritiikkihän on kaiken kehityksen ehto. Luultavasti se on joka tapauksessa ollut suurin yksittäinen tekijä kaikista niistä, jotka ovat mahdollistaneet Suomen, kuten monen muunkin maan nousun kurjasta kehitysmaasta hyvinvointivaltioksi -vastoin kaikkia odotuksia.