Sodanvaara Nyt

Sodanvaara Nyt

Upseeristo on huolissaan siitä, ettei koko Suomea enää pystytä puolustamaan. Henkilömiinoista luopumista on verrattu maanpetokseen. Malli Cajanderia ja muuta talvisodan rekvisiittaa on väläytelty nykyisen uhkaavan tilanteen symboleina. Hyökkäysaseita sentään on ostettu. Muuan amatööristrategi selitti, että etenkin heikommalla osapuolella täytyy olla mahdollisuus ensi-iskuun, silloin voidaan päästä tasaisemmalle tantereelle miesten ja vallankin koneiden mittelössä.

Noita kuunnellessa herää ensinnäkin kunnioitus sitä huolenpitoa kohtaan, jota osoitetaan sotavalmiutemme ylläpitämiselle kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissakin tilanteissa. Isänmaa ei sittenkään ole heitteillä ja vainolaisen hurme vuotaa takuulla, jos se julkenee työntää kärsäänsä pyhälle alueellemme, tapahtuipa tämä sitten vaikka nälkämaiden haja-asutusalueilla, jotka kyllä joudutaan rauhan toimien takia vähitellen tyhjentämään.

Tähän asti kaikki hyvin. Yksi asia näyttää tässä keskustelussa kuitenkin saaneen kohtuuttoman etusijan. Se on aseellisen puolustuksen tehokkuus. Verrattuna Viron tai Ruotsin asevoimiin, pystymme kyllä vastaamaan haasteisiin. Venäjän kanssa saattaa tulla ongelmia, mikäli se jostakin syystä keskittää voimansa juuri meidän rajallemme. Tähän luultavasti tarvittaisiin jokin syy ja aivan erityisesti aseellisen toiminnan aloittamiseen on yleensä tarvittu jokin varsin merkittävä syy.  On kovin harvinaista, että sota aloitetaan esimerkiksi potkupallopelistä, ja sekin on sentään eräänlainen syy. Nyt meillä ei ole minkään naapurin kanssa näköpiirissä mitään syitä, joiden takia voisi kuvitella sotaa mahdolliseksi. Edes Norjan kalankasvattamojen sotilaallinen valtaaminen tuskin voisi tuoda maallemme onnea, vaikka se voisi onnistuakin.

Venäjän kanssa meillä on ollut konflikti lapsen huostaanotosta. Myös erään mummon asumisoikeus maassamme rasitti suhteita, mutta nyt mummo on jo ehtinyt kuolla. Lapsikiistan ratkaiseminen sotilaallisin keinoin on mahdollisuus, joka voisi syntyä vain sairaissa aivoissa. Tokihan sellainenkin ajatus jostakin lävestä työntyi aikoinaan julkisuuteen. Tilanne taitaa olla se, että Suomen ja Venäjän välisen aseellisen konfliktin aikaansaamiseksi tarvittavaa syytä ei ole kotimaasta löydettävissä. On se kynnys sentään sen verran korkea.

Jos sitoutuisimme taas puolustamaan Tšetšeniaa, Moldaviaa tai Viroa kaikissa olosuhteissa, voisimme hyvinkin hankkia vihat niskaamme. Viron puolustusvoimien komentaja ehdottikin juuri, että ryhtyisimme valvomaan ja siis puolustamaan sen ilmatilaa. Virolaiset eivät näet itse ole tarpeeksi hulluja sijoittaakseen rahansa tarvittavaan kalustoon. Ehdotus lienee härskein, mitä maidemme välisten suhteiden aikakirjoista löytyy. Asian Suomelle tuomasta hyödystä ei kyseisessä haastattelussa ollut mainintaa, mutta ilmeisesti lähdettiin siitä, etteivät sotilaat mitään ylimääräistä porkkanaa tarvitse, jos tarjolla on tilaisuus päästä pätemään piireissä.

Nyt olemme siis tilanteessa, jossa meillä on suhteellisen hyvät sotilaalliset hampaat eikä mitään riidanaihetta edes näköpiirissä, joten hampaita voi aivan rauhallisesti pitää naulassa. Armeijalla on kuitenkin omat funktionsa myös kasvattajana ja työllistäjänä, etenkin paikallisella tasolla. Tätä toimintoa ei voi hoitaa ohjuksilla. Armeijan resurssien keskittäminen pelkästään pelotefunktion täyttämiseen aikana, jolloin tuolle pelotteelle ei ole mitään tarvetta on uskomatonta veronmaksajien rahojen väärinkäyttöä. Miten ihmeessä on tultu tilanteeseen, jossa tällaista hölmöilyä ei edes kritisoida? Vai onko hallituksella jotakin sellaista tietoa, jota kansalla ei ole? Miten on mahdollista, että sen piirissä ja liepeillä oleilevat punaviherpasifistitkaan eivät tee mitään protestoidakseen tätä menoa vastaan? Kovinpa ovat politiikassa vaihtoehdot vähissä.

Kun ennen toista maailmansotaa nähtiin sodanvaaran nousevan Euroopassa, kiirehdittiin solmimaan erilaisia sopimuksia. Niillä osoittautui sitten olevan aika vähän arvoa, mutta kaikki eivät jääneet tehottomiksi. Muussa tapauksessa toinen maailmansota olisi jäänyt syttymättä. Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen kohtalo kyllä oli karu, kun toinen osapuoli ”irtisanoi” sen, vaikka sillä ei ollut siihen edes oikeutta. Eipä ihme, että suomalaiset ovat hiukan epäluuloisia vastaaviin papereihin nähden. Sopimus kuitenkin toimii, jos se on molemminpuolisesti edullinen.

Niinpä siis: ennen kuin puolustusvoimamme tuhlaavat kaikki sisäpoliittiset resurssinsa hypoteettisen hyökkäysuhan torjumiseksi vastauhalla, kannattaisi varmaankin edes miettiä sitä mahdollisuutta, että neuvoteltaisiin monestakin asiasta. Esimerkiksi aseistuksen vähentämisestä Suomen lähialueilla. Viron ja Ruotsin kanssa meille varmaan riittäisivät takeet siitä, etteivät ne lisää hyökkäysaseistusta rajoillamme. Niiden kanssa voisimme myös solmia hyökkäämättömyyssopimuksen. Venäjän kanssa taas pitäisi sopia myös molemminpuolisesta hyökkäysaseistuksen vähentämisestä raja-alueilla. Onko tätä edes yritetty, vai eivätkö ole suostuneet? Ja solmitaan nyt ihmeessä myös taas kerran hyökkäämättömyyssopimus, jos sillä on asiassa käyttöä. Emmehän me sittenkään ole hyökkäämässä, vaikka hankimme siihen valmiuksia (joihin toiset hölmöt vastaavat samalla mitalla) vai kuinka? Ehkä voisimme jopa sanoutua irti ensi-iskun mahdollisuudesta? Loukkaisiko tämä suurvaltakunniaamme?

Ehkäpä uusi presidentti voisi ottaa tehtäväkseen selvittää asioita. Ennen kuin ryhdymme leikkimään suurvaltaa ja säikyttelemään itänaapuria, joka on tunnetusti herkkä täältä henkivälle uhalle, kannattaisi yrittää neuvottelemalla vähentää jännitystä, jos sellaista on. Jos asia tuntuu alentavalta tai muuten vaikealta, voisi kai pyytää ns. hyvä palveluksia joltakin puolueettomalta maalta. Ainoa minun tiedossani oleva vakava uhka kohdistuu Suomessa kansalaisten arkipäivän turvallisuuteen ja hyvinvointiin. Nimenomaan siihen tarvittaisiin nyt myös puolustusvoimien panostusta.

Vieraas maa ja hytin henki

Vieras maa ja hytin henki

Suurten ikäluokkien aikoinaan arvostama runoniekka Saarikoski kertoi jollekulle rakastavansa häntä niinkuin vierasta maata. Tämä tuskin voi olla muuta kuin hienovarainen tapa sanoa, että nyt se on loppu. Pehmytkudoskontaktit eivät ole vieraan maan kanssa mahdollisia.

Mutta rakastaa voi monenlaista asiaa ja monella tavalla. Kun ihmisaivot ovat niinkin primitiiviset kuin ovat, on meillä tarve assosioida tunteita myös asioihin, joihin ne eivät kuulu. Minusta tämä on sinänsä harmitonta ja ihmettelen sitä energiaa, jota jotkut tuhlaavat stereotypioiden parjaamiseen. Kauneuden aistimuskin tulee, jos on tullakseen. Uhkeaan neitoon rakastutaan tietyllä tavalla, mummoon kohdistuu pakostakin toisenlaisia tunteita, sanoivatpa feministit mitä tahansa. Sanon tämän suurena mummojen ystävänä.

Vieraaseen maahan assosioidut tunteet ovat myös vaikeasti määriteltävissä, ne eivät normaalisti perustu järkeen eivätkä teoriaan, ne voivat olla myönteisiä tai vähemmän myönteisiä. On varmaa, että omat kokemukset ratkaisevat ja ne voivat eri henkilöillä olla aivan vastakkaisia ilman että kohdemaalla sinänsä olisi niiden kanssa paljoakaan tekemistä.

Venäjä on tunnetusti maa, johon rakastutaan. Tunne on siis paitsi myönteinen, myös sangen syvä ja sitkeä. Se voi tietenkin johtua erilaisista syistä, kokemuksista ja vaikutelmista. Yksi tykkää borssista, toinen Gulagista. Venäjä tarjoaa paljon ja omaleimaista, hyvää ja pahaa. Yleensä se ei jätä ketään kylmäksi, se tuntuu joko makealta tai kitkerältä. Venäläinen ei ole keskitien kulkija eikä hänestä sellaista koskaan tule, sanoi jo Aleksandr Herzen. Herzenin mielestä tämä oli Venäjän siunaus, sillä mikään ei ollut ihmisarvolle alentavampaa kuin kehittyä säädylliseksi ja kohtuulliseksi pikkuporvariksi. Tästä voi toki olla eri mieltä.

Romaanini (väärinkäytän tässä venäläistä ilmausta) Venäjän kanssa alkoi Neuvostoliiton viimeisenä kukoistusaikana, 1970-luvun alussa. Olin siellä käynyt jo vuosikymmentä aiemmin, mutta silloin maa pysyi minulle vielä suljettuna. Nyt se alkoi aueta.

Aukaisijana oli tietenkin venäläinen nainen, verraton myös nahkaselkäisenä sanakirjana, kuten jokainen tietää. Lempi roihusi siinä määrin, että nuoren miehen sekavassa päässä tuntui, kuin Venäjä olisi nainen, jota voi rakastaa fyysisesti. Venäjän naispuolisuutta ovat useat filosofit julistaneetkin, mutta tässä kyllä oli ilmeinen asiavirhe, kuten muuan suomalainen feminiini kuivasti totesi. Oli kuitenkin ilmeistä, että tunteeni suurta maata kohtaan oli vain osaksi riippuvaista kauniimmasta sukupuolesta. Sen käsitteellinen selittäminen ei ollut helppoa.

Pohtiessani asiaa, tuli mieleeni muutama näkökohta, joihin asian täytyi liittyä. Ensinnäkin ihmiset. Ihmisten lämpö ja välittömyys sen jälkeen, kun heistä oli tullut ”omia” oli hyvin vaikuttavaa. ”Vieraita” taas kohdeltiin kuin vierasta sikaa. Tämä oli Venäjän selkeä erikoisuus.

Mutta ihmisten välisiä suhteita määräsi selvästi kulttuuri. Kanssakäymisen välittömyys, samaan aikaan kun ihmiset toisaalta olivat muodollisen kohteliaita, oli merkillinen paradoksi. Koetin selittää sitä mielessäni ja luulin löytäväni paralleelin: yhteiskunnan pakkopaita ja falskius ahdisti kaikkia samalla tavalla. Yhteisen kohtalon yhdistäminä heistä tuli kuin salaliittolaisia: olemme samassa kusessa kaikki, autetaan siis toisiamme.

Ilmiö on kuitenkin neuvostoaikaa vanhempi. Nikolai Berdjajev tunnisti sen aikanaan ja väitti, että Venäjä oli ”arkielämän vapauden valtakunta” (strana bytovoj svobody), vaikka sen kansalaiset poliittisesti olivatkin oikeuksia vailla. Myös suomalaisten sanomalehtien kirjeenvaihtajat 1800-luvulla hämmästelivät kanssakäymisen luontevuutta, joka erosi täysin pohjoismaisesta jäykkyydestä.

Ilmeisenä paralleelina neuvostojärjestelmälle oli armeija. Myös siellä liittyi ulkoiseen yhdenmukaisuuden paineeseen todellisuudessa epävirallinen anarkismi. Systeemille haluttiin symbolisesti haistattaa ja lusmuiltiin minkä voitiin. Samoin kuin armeijassa, systeemi oli epäinhimillinen, mutta samalla vapauttava: ei ollut vastuuta siitä, mitä teki, sillä kaikki oli määrätty ja säädetty. Tolstoi puhui joskus siitä, että sotilaselämän suurimpia viehätyksiä on pakotettu joutilaisuus. Se synnyttää eräänlaista nöyrtymistä ja alistumista samassa rajoitetussa ja vapauttavassa mielessä kuin ihmisellä, jonka ei tarvitse kiirehtiä, koska hän tietää, ettei pysty sitä tekemään. Ihminen, jota hänen vääristynyt psyykensä ajaa alituiseen suorittamiseen ja tulevassa elämiseen rentoutuu vasta, kun ymmärtää, ettei kiirettä ole. Kun on laivalla, junassa tai vaikkapa vessassa, tietää, että kiire on turhaa ja levoton sielu voi siksi keskittyä hetkeen.

Neuvostoliiton suuria viehätyksiä oli myös, että se mahdollisti aikamatkan lapsuuteen ja kauemmaskin historiaan. Kaikki keskeiset asiat koko kulttuurissa näyttivät olevan jokseenkin samoin, kuin ne olivat Suomessa olleet ehkä 30, ehkä 50 vuotta aiemmin. Ei ollut kulttuurivallankumousta, ei Freudia eikä edes Marxia. No, Marx tietenkin oli, mutta häneen suhteuduttiin yhtä vakavasti kuin Suomessa luterilaisen kirkon Jumalaan: virallisessa julkisuudessa kunnioitettiin, yksityisesti viitattiin kintaalla.

Neuvostoliitossa tietenkin riitti aina myös raha. Sitä ei puuttunut koskaan eikä sen hankkimiseksi tarvinnut ottaa riskejä, ei osata mitään eikä edes syyllistyä rikokseen. Valtio, joka vaati luonnonlakien rikkomista, syyllistyi itse rikokseen. Kaikki tiesivät, että kaikki tiesivät ja tiesivät tiedettävän. Raha on aina myös miellyttävä asia. Mikä määrä tarjoutuikaan tuttavuuksia, seksiseuraa, palveluksia ja lopulta aitoa lujaa ystävyyttä. Raha voitelee ja edesauttaa elämää jos niikseen tulee. Voi se rampauttaakin. Niillä pikku summilla, joita työnnettiin suorastaan pyytämättä käteen tai joutui vastaanottamaan ystävänpalveluksina, ei sinänsä ollut hirveästi arvoa. Mutta ystävien myötävaikutuksella voitiin pitää yhteistä hauskaa ilman tunnonvaivoja. Olihan tässäkin aihe sympatisoida tätä rujoa valtiota, joka yritti luonnottomuuksia.

Mutta tekikö tämä valtio kansalaisistaan toivottomia, kyynisiä ja perverssejä? monien mielestä Rosa Liksom ja joku Andrei Makine esittävät neuvostotodellisuuden sellaisena kuin se todella oli.

Se kuva ei lainkaan vastaa kokemuksiani, jotka tietenkin olivat rajoitetut. Hyvin todennäköisesti Liksomin kuvaama moraalinen hirviö, jonka psyyken kätköissä sentään itää jotakin herkkää, on myös täysin mahdollinen, jopa todennäköinen neuvostojärjestelmän tuote.

Mutta Liksomin galleria on pelkkää kauhua. Kaikki henkilöt kertojaa lukuun ottamatta ovat karkeita, raakoja, perverssejä ja moraalittomia, parhaimmillaankin kalvavan vihan saastuttamia. Koko Neuvostoliitto on yhtä surkeaa kaatopaikkaa, missä mikään ei toimi ja missä millään ei ole arvoa. Elämästä tulee hetkeksi siedettävää vain viinan tarjoamassa turtumuksessa.

Sanassa sanotaan, että kurjalle on kaikki kurjaa, mutta vanhurskaalle on elämä kuin ainaiset pidot. Olisin valmis väittämään, että se kuva Neuvostoliitosta, jonka hytti numero 6 luo, on falski, perverssi ja läpinäkyvän tekotaiteellinen. Se on varmastikin tekijänsä projisioima mielenmaisema ja enempää ei kai voi odottaakaan. Mutta Venäjällä oli myös neuvostoaikana tarjottavanaan paljon muuta.

Neuvostoliito oli kyllä Venäjän rujo muunnelma. Sen siivottomuus, propagandan ja todellisuuden välisen eron räikeys, sen järjestelmän liikkumaton toivottomuus ja jokapäiväisen elämän usein absurdi vaikeus olivat objektiivisesti totta. Ihmiset ja kulttuuri voitiin tietenkin kokea myös perverssin tunkioiden kaivelijan silmin läpeensä mätinä. Mutta oli myös mahdollista nähdä kaikessa tuossa sitä ihastuttavuutta, jonka Venäjän ystävät ovat aina löytäneet.

Menin Neuvostoliittoon, koska halusin nähdä kulttuurin, jossa toimittiin toisenlaisille symboleilla ja logiikalla kuin omassamme. Tässä minua ei pahemmin innoittanut Marx, vaan pikemminkin muuan tieteenfilosofi Leinfellner, jonka kirjan olin tenttinyt. Minusta oli kiinnostava ajatus toisesta mahdollisesta todellisuudesta, hieman sellaisesta, jonka Jan Myrdal oli surullisen kuuluisassa Kiina-kirjassaan kuvitellut näkevänsä. Otin Myrdalin tosissani, Sinisaloille ja muille tympeille ja läpinäkyvästi falskeille profeetoille pysyin sen sijaan aina kylmänä. Myrdal sentään kertoi omasta kokemuksestaan, ei enempää eikä vähempää.

En pettynyt. Neuvostoliitto toimi tosiaan toisenlaisella logiikalla kuin oma maamme. Ymmärsin verrattain pian, että kyse oli pikemminkin pärjäämisestä virallisen ideologian kanssa kuin sen noudattamisesta. Venäläiset olivat anarkisteja. Tästä olin riemuissani, koska kannatin itsekin yksilön jaloa Sisyfoksen taistelua kaikkia systeemejä vastaan. Tulkitsin jopa kelvottoman työn ja hälläväliä-mentaliteetin yleväksi yksilön manifestiksi Systeemiä vastaan.

Venäjällä tapasin myös todellisia intellektuelleja. Suomessa kaikki sellaisiksi pyrkivät olivat vaikuttaneet joko typeriltä tai falskeilta. Venäläinen intellektuelli ei puhunut hierarkioiden purkamisesta tai konstruoimisesta, vaan niiden todellisesta olemuksesta. Hän ei antanut armoa lurjukselle siksi, että tämä tuli työväenluokasta, vaan kannatti ehdottomasti ja fanaattisesti yleisinhimillisiä arvoja, joita Systeemi taas ei tunnustanut. Totuus löytyi klassisesta kirjallisuudesta ja taiteesta.

Venäjä todella osoitti olevansa se uusi maailma, jonka odotin löytäväni, mutta se oli sittenkin aivan erilainen. Minäkin näin siellä niukkuutta, mutta tuskin kurjuutta –enemmänkin siitä kyllä kuulin kerrottavan- näin valhetta ja lurjustelua, mutta ennen muuta näin kauneutta ja rohkeutta. En puhu nyt niinkään naiskauneudesta, joka siellä on tietyn ikäkauden silmin sanoin kuvaamatonta, vaan henkisestä uljuudesta. Mitä rohkeutta ja intellektuaalista sankaruutta osoittikaan puoluekoulun filosofian professori, joka hämmästyksekseni haukkui Marxin ja Hegelin maan rakoon ja puhui mitä ihailevimmin kirkkoisä Tertullianuksesta. Minulle tuli tavaksi sanoa, että Neuvostoliiton suurin viehätys on siinä, ettei siellä ole taistolaisia.

Ihastuin Venäjään niin, että tulkitsin typerästi väärin ja liian myönteisesti paljoa sellaista, joka itse asiassa oli mätää ja josta en ulkomaalaisena oikeastaan mitään ymmärtänyt. Kuten kaikki pyhiinvaeltajat, ymmärsin ja puolustin vieraassa maassa sitä, mitä kotona tuomitsin enkä ymmärtänyt mitä tein. Mutta minua paikan henki puhutteli. Koin sen virttyneen ulkokuoren alla elävän lämpimänä, rehellisenä ja jopa vapaana. Se tuli niistä ihmisistä, joiden kanssa seurustelin. Ei todellakaan systeemin pyrkimyksistä.

Rosa Liksom on uudessa kirjassaan löytänyt melkeinpä vain raakoja, perverssejä ja saastaisia asioita Venäjältä, mutta vain niitä hän on löytänyt Suomestakin. Hän löytää aina erehtymättä rujon, pahan ja surkean. Ehkä me kaikki löydämme aina ennen muuta sitä, mitä etsimme. Missään tapauksessa en halua sanoa, että minä löysin totuuden Venäjästä ja Neuvostoliitosta, vaikka sitä etsin. Selvää kuitenkin on, ettei myöskään Rosa Liksomilla ole oikeutta väittää olevansa sen omistaja. Sitä hän ei liene tehnytkään. Kirjailijan työnä on kirjoittaa kirjoja, toiset taas niitä ostavat ja ostajalle on aina tarjolla myös kylkiäisenä paketti sitä, mitä he haluavat.

Toimitetaan hesaria!

Toimitetaan hesaria!

Suomen Pravdaksikin nimitetty hesari on omalla tavallaan huvittava lehti. Lukijan ei tosiaankaan tarvitse ponnistella huomatakseen mitä agendaa toimittaja ajaa. Vuoden 2011 tökeröt kohu-uutiset huomasi heti tietoisen sensaatiotehtailun hedelmiksi. Kun suuri rasismigallup antoi suomalaisten asenteista melko mairittelevan kuvan, nostettiin rima järjettömän korkealle ja valitettiin suureen ääneen, miten ”rasismi teki Suoneen pesän”.

Hesarin levikki on tasaisessa pudotuksessa ja lienee kohtuullista arvioida, että uudella toimituksellisella linjauksella on asian kanssa jotakin tekemistä. Sanomalehtien vaikeuksia ei toki voi ilman tutkimusta johtaa suoraan toimituspolitikkaan, mutta herättää kyllä huomiota, ettei lehden tila ole koskaan ollut samaan aikaan sekä taloudellisesti että toimituksellisesti yhtä surkea. Ehkä lukijat eivät pidä siitä, että heitä aliarvioidaan?

Joskus menneisyydessä Suomen valtalehden otti aina käteensä kiinnostuneena. Monet toimittajat Jaakko Okkerista Simopekka Nortamoon olivat todellisia ammattilaisia ja samalla korkean tason älykköjä, jotka kirjoittivat mitä halusivat, edes Kekkosta ei kumarreltu kohtuuttomasti. Silloin joskus oli myös vaikeaa löytää lehden agendaa, vaikka ajan ”älymystön” huomatuimmat edustajat vaativat yksimielisesti, että jokaisen omalla paikallaan oli työskenneltävä tinkimättömästi ”edistyksen” hyväksi. Nykymuotoisen ”agendan” puuttuminen tietenkin johtui siitä, että kyseessä oli laatulehti, jossa oli ainakin mahdollista puntaroida jokaista asiaa eri näkökulmista. Kirjoittajan ei tarvinnut suorittaa Test Actia osallisuudestaan siihen naiiviin uskoon, että ”edistys” oli asia, joka velvoitti sitoutumaan. Toki lehdestä saattoi aina löytää uskomattoman naiiveja vuodatuksia, etenkin kulttuuripalstoilta, mutta myös toisenlaista tekstiä oli.

Nyt asiat tuntuvat muuttuneen. Lehti ajaa yksisilmäisen ylpeästi Suomea NATO:on, se kannattaa kritiikittömästi kaikkea, mikä mahtuu multikulturalismin ja ”suvaitsevaisuuden” otsikoiden alle. Feminismi on asia, joka on kaiken kritiikin yläpuolella. Kun nyttemmin jopa ulkopuolisten kirjoittamat sunnuntainumeroiden suuret artikkelit ovat hävinneet, ei hesarin lukija enää odota minkäänlaisia älyllisiä seikkailuja. Kaikki on paitsi ennalta arvattavaa ja simppelin alleviivaavaa, myös usein masentavan typerää. Argumentaatio on kokonaan korvattu asenteella.

Pienenä esimerkkinä voi tarkastella Antti Blåfieldin kolumnia 11.3.2012 ”Me haluamme olla ylpeästi yksin”. Otsikon innoittajana oli gallup-tulos, jonka mukaan 75 prosenttia suomalaisista vastustaa Guggenheim-museon rakentamista. Jos Helsingin pitäisi huolehtia kustannuksista, vastustajia olisi helsinkiläisistä 92 prosenttia. Vielä vuosi sitten lähes puolet helsinkiläisistä kannatti museota. Mitä oikein on tapahtunut?

Sen sijaan, että pohdiskelisi, mitä uutta tästä asiasta on vuoden mittaan tullut esille, toimittaja kasaa selityksiksi suomalaisten oletetut ja muuten mahdolliset kielteiset ominaisuudet. Guggenheim-säätiön perustajan juutalaisuuskin tulee mainituksi: olemmeko me helsinkiläiset antisemiittejä? Missä kuussa tämäkin ikävä ilmiö lienee vallannut kaupungin, kun siitä ei vuosi sitten näytä olleen merkkiäkään?

Toimittajan mielestä ainakin on hirvittävän väärin, että me ”käännämme selkämme suuren kansainvälisen taidemuseon tarjoamalle yhteistyölle”. Onko rajojen madaltuminen saanut meidät säikähtämään? Olemmeko nurkkakuntaisia, yksisilmäisiä? Vaadimmeko vanhaa maailmaa takaisin? Tosiasiahan on, että olemme saaneet muulta maailmalta paljon, niin peräti paljon hyvää!

Voi hyvä toimittaja! Kyllä lukija tietää, että suomalaiset ovat juuri tuollaisia. ainakin hesarin toimittajien mielestä. Lehden agendahana on pelastaa heidät ja avata ovet ja ikkunat maailmaan. Jutun anti oli sikäli täysin odotettavaa ja ennustettavaa.

Mutta mikä olikaan jutun älyllinen taso? Mitä muuta kuin kirjoittajan asennetta siitä oli löydettävissä? Vastaus kuuluu, ei yhtään mitään. Sen sijaan, että kirjoittaja olisi pohtinut, mitä uutta Guggenheim-suunnitelmasta oli vuoden mittaan tullut esille ja mikä siis voisi selittää kannatuksen vähenemisen, hän tyytyykin esittämään sen syyksi suomalaisten takapajuiset asenteet, jotka vuoden mittaan olivat siis takapajuistuneet aivan huimin hyppäyksin.

Mikäli toimittaja on sitä mieltä, että niinkin kivaa suunnitelmaa kuin Guggenheim-museota olisi suomalaisten veronmaksajien ehdottomasti tuettava huolimatta projektin pöyristyttävistä ehdoista ja kustannuksista ja sen huonosta ennusteesta, niin hän on toki vapaa niin tekemään. Mikäli hän sen sijaan haluaa tietää, miksi muut ovat eri mieltä, niin hänen olisi parasta suhtautua vakavasti siihenkin mahdollisuuteen, että syynä ei ole vain suuren enemmistön –hänen lukijakuntansa-  lohduton typeryys. Ennen muuta hänen olisi kyettävä tunnustamaan, että vuoden kuluessa tapahtunut suuri mielipiteen muutos saattaa olla aivan rationaalinen reaktio siihen uuteen informaatioon, jota asiasta on saatu.

Globalisaatio ja demokratian kriisi

Globalisaatio ja demokratian kriisi

Pari vuosikymmentä käynnissä ollut globalisaation uusi vaihe alkoi euforian merkeissä. Länsimaiden arveltiin olevan siinä vahvoilla ja saavan yllin kyllin nauttia halpamaiden kontribuutiosta omalle hyvinvoinnilleen. Toki jälkimmäistenkin oli määrä hyötyä.

On helppo havaita, ettei ihmiskunta 20 vuosisadalla koskaan ollut perillä siitä, millaista tulevaisuutta kohti se oli menossa. Niinpä panostettiin valtavasti toinen toistaan järjettömämpiin projekteihin, imperialismista kommunismiin. Vuosisadan lopulla viisasten kivi näytti taas kerran löytyvän: historia ei ollut määrännyt, että proletariaatti paisuisi ja lopulta valloittaisi maailman kumoten samalla itsensä merkillisellä metafyysis-mystisellä ihmetapahtumalla. Historian määräämä voittaja oli sen sijaan keskiluokka, jonka poliittinen aate oli demokratia. Siihen myös liittyi koko yhteiskunnan yhä kasvava hyvinvointi. Siinäpä siis historian loppu ja todellinen tarkoitus.

Historian lopusta pari vuosikymmentä sitten päätelmänsä tehnyt Francis Fukuyama, on nyttemmin havainnut, että johtopäätös oli ennenaikainen. Foreign Affairs-lehden tuoreessa numerossa hän pohtii tapahtunutta. Saman ongelman kimpussa on lehden toisessa artikkelissa myös amerikkalainen kansainvälisen politiikan professori Charles A. Kupchan.

Molemmat kirjoittajat katsovat, että läntiset demokratiat ovat nyt kriisissä, joka ei ole vain taloudellinen vaan myös sosiaalinen ja viime kädessä ideologinen. Kysymys on keskiluokasta ja demokraattisesta järjestelmästä, jonka sosiaalinen perusta se on. Globalisaatio on luonut uuden tilanteen, jossa demokratian uskottavuus on joutunut kriisiin. Keskiluokka, demokratian sosiaalinen tukipylväs on USA:ssa ja muuallakin lännessä hyvää vauhtia kutistumassa. Mediaanitulot ovat jo kymmenen vuotta olleet laskusuunnassa. Jopa globalisaatiota hyvin kestänyt Saksa on menettämässä keskiluokkaansa. Rikkauksien määrä maailmassa ja jopa länsimaissakin kyllä lisääntyy, mutta ne kertyvät hyvin vähälukuiselle eliitille.  Huolestuttavaa on, että vanhat simppelit totuudet maksimaalisesta kilpailusta ja talouden avoimuudesta, yksilön valintojen suvereenisuudesta maailman napana ja kansantulon kasvusta hyvinvoinnin mittarina eivät enää toimi keskiluokan kasvun ja yleisen hyvinvoinnin parhaaksi, vaan ovat päinvastoin tuhoamassa niitä.

Vanhat totuudet on yksinkertaisesti siis hylättävä, mikäli maailma halutaan pelastaa demokratialle, kirjoittajat päättelevät. Uuden aatteen elementit näyttävät jo Fukuyaman mielestä olevan olemassa, ne olisi vain koottava yhtenäiseksi ohjelmaksi ja tietenkin myös hankittava niille kannatusta ihmisiltä, jotka inertian voimasta tai yksikertaisesti tyhmyyttään hokevat vanhoja totuuksia kuin mantroja ikään.

Vasemmisto on sosialismin romahdettua hurahtanut postmodernismiin, feminismiin ja erilaisten marginaaliryhmien nostamiseen kaiken keskipisteeksi. Politiikassa tällä sälällä ei ole käyttöä, tarvitaan enemmistön mobilisoimista uskottavien päämäärien ja keinojen tukemiseeen. Marginaaliryhmien merkitys on vain marginaalinen ja postmodernismi on jo lähtökohtaisesti epäuskottava ideologia.

Vanhoista totuuksista luopuminen tarkoittaa asioita, jotka luultavasti kauhistuttavat niitä, jotka viimeisten parinkymmenen vuoden ajan ovat julistaneet uusklassisen taloustieteen hyvää sanomaa. Globalisaatiota ei pidä ottaa kohtalona, jota kaikkialla myötäillään ja edistetään, vaan haasteena, joka on alistettava huolelliseen poliittiseen kontrolliin, päättelee Fukuyama. Markkinat –mirabile dictu- eivät ole päämäärä sinänsä, vaan globaalia kauppaa ja investointeja on pidettävä arvossa vain sikäli kuin ne myötävaikuttavat keskiluokan etuihin eikä vain kansantuotteen kokonaiskasvuun, hän sivaltaa. Fukuyama on poistanut varmistimen ja hänen tähtäimessään on selvästi uusi huipputuloja kiskova globaalistuva yläkerros, jonka kontribuutio kotimaansa yhteiskunnan hyvinvointiin ei välttämättä korreloi sen tulojen kanssa.

Uudella ideologialla pitäisi olla ”populistisia” piirteitä, molemmat kirjoittajat arvioivat. Fukuyaman mielestä sen pitäisi aloittaa kritisoimalla eliittejä, jotka sallivat enemmistön etujen uhraamisen harvojen hyväksi ja rahapolitiikan käytön rikkaiden hyväksi.

Myös Kupchan katsoo amerikkalaisten poliitikkojen haukkuvan vanhasta muistista väärää puuta. Vanhat lääkkeet, enempää hallinnon karsiminen kuin köyhien avustaminenkaan eivät tavoita USA:n perusongelmaa. Euroopassa ongelmat ovat etupäässä samoja, lisäksi siellä on ikääntymisongelma, jonka ratkaiseminen muslimisiirtolaisilla on yhä selvemmin osoittautunut mahdottomaksi ja vähentänyt osaltaan liitoksissaan natisevan EU:n suosiota. Tilannetta voitaisiin ehkä parantaa kansallisella eurooppalaisuudella, joka voisi puhaltaa liittoon uutta henkeä. Siinä vain tarvittaisiin johtajuutta ja päättäväisyyttä, joita ei ole näkynyt.

Kupchan on myös Fukuyaman tavoin sitä mieltä, että vanhat totuudet eivät uudessa tilanteessa toimi, vaan uusia tarvitaan. Uuden ideologian olisi korostettava poliittista kontrollia taloudelle sekä globalisaation haasteisiin että tulonjakoon nähden –”palkintojen ja uhrausten tasaisemmaksi jakamiseksi”. Lännellä pitäisi hänen mielestään olla kolme suurstrategiaa demokratian turvaamiseksi uusilta haasteilta. Ensiksikin olisi siirryttävä ennennäkemättömässä määrin talouden suunnitteluun. Valtion johtamia investointeja töihin, infraan, koulutukseen ja tutkimukseen tarvitaan kilpailukyvyn säilyttämiseksi. Toiseksi, kansan tyytymättömyys olisi ohjattava reformistiseen suuntaan ”edistyksellisellä populismilla”. Kolmanneksi, olisi vältettävä sisäänpäin kääntymisen kiusausta. Tämä on vaikea yhtälö, mutta ellei sitä ratkaista, tulee demokratian sairaustila jatkumaan, päättelee kirjoittaja.

Molemmat kirjoittajat näkevät uuden historiallisen tilanteen vakavana. Demokratia on perinteisesti toiminut eturyhmien välineenä, nyt tarvittaisiin uudenlaista kansalaisuuden henkeä ja valmiutta uhrauksiin. Tähän rooliin ilmeisesti haluttaisiin ainakin superrikkaat. Tämä evankeliumi kuulostaa toisenlaiselta kuin menneiden vuosikymmenien edistysusko ja näkymättömän käden palvonta. Voiko ratkaisu käytännössä tarkoittaa mitään muuta kuin ainakin jonkinasteista protektionismia ja valtion entistä paljon suurempaa roolia taloudessa?

Uusi ideologia saattaa jo leijailla ympärillämme, kuten Fukuyama uumoilee. Ehkä jotakin siitä tulee pian tänne meille Suomeenkin. Pelkkä uusi asennoituminen talouden ”lakeihin” nähden olisi virkistävä uutuus. Silloin ei tarvitsisi nähdä vastenmielisiä näytelmiä, joissa joku Karvinen hokee ”osakkeenomistajien edun” olevan itsestään selvästi korkein arvo ja jossa valtiovalta nöyränä kertoo, ettei sillä ole mahdollisuutta osakkeenomistajana käyttää valtaansa taivaassa säädettyjä talouslakeja vastaan.