Sodanvaara Nyt

Sodanvaara Nyt

Upseeristo on huolissaan siitä, ettei koko Suomea enää pystytä puolustamaan. Henkilömiinoista luopumista on verrattu maanpetokseen. Malli Cajanderia ja muuta talvisodan rekvisiittaa on väläytelty nykyisen uhkaavan tilanteen symboleina. Hyökkäysaseita sentään on ostettu. Muuan amatööristrategi selitti, että etenkin heikommalla osapuolella täytyy olla mahdollisuus ensi-iskuun, silloin voidaan päästä tasaisemmalle tantereelle miesten ja vallankin koneiden mittelössä.

Noita kuunnellessa herää ensinnäkin kunnioitus sitä huolenpitoa kohtaan, jota osoitetaan sotavalmiutemme ylläpitämiselle kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissakin tilanteissa. Isänmaa ei sittenkään ole heitteillä ja vainolaisen hurme vuotaa takuulla, jos se julkenee työntää kärsäänsä pyhälle alueellemme, tapahtuipa tämä sitten vaikka nälkämaiden haja-asutusalueilla, jotka kyllä joudutaan rauhan toimien takia vähitellen tyhjentämään.

Tähän asti kaikki hyvin. Yksi asia näyttää tässä keskustelussa kuitenkin saaneen kohtuuttoman etusijan. Se on aseellisen puolustuksen tehokkuus. Verrattuna Viron tai Ruotsin asevoimiin, pystymme kyllä vastaamaan haasteisiin. Venäjän kanssa saattaa tulla ongelmia, mikäli se jostakin syystä keskittää voimansa juuri meidän rajallemme. Tähän luultavasti tarvittaisiin jokin syy ja aivan erityisesti aseellisen toiminnan aloittamiseen on yleensä tarvittu jokin varsin merkittävä syy.  On kovin harvinaista, että sota aloitetaan esimerkiksi potkupallopelistä, ja sekin on sentään eräänlainen syy. Nyt meillä ei ole minkään naapurin kanssa näköpiirissä mitään syitä, joiden takia voisi kuvitella sotaa mahdolliseksi. Edes Norjan kalankasvattamojen sotilaallinen valtaaminen tuskin voisi tuoda maallemme onnea, vaikka se voisi onnistuakin.

Venäjän kanssa meillä on ollut konflikti lapsen huostaanotosta. Myös erään mummon asumisoikeus maassamme rasitti suhteita, mutta nyt mummo on jo ehtinyt kuolla. Lapsikiistan ratkaiseminen sotilaallisin keinoin on mahdollisuus, joka voisi syntyä vain sairaissa aivoissa. Tokihan sellainenkin ajatus jostakin lävestä työntyi aikoinaan julkisuuteen. Tilanne taitaa olla se, että Suomen ja Venäjän välisen aseellisen konfliktin aikaansaamiseksi tarvittavaa syytä ei ole kotimaasta löydettävissä. On se kynnys sentään sen verran korkea.

Jos sitoutuisimme taas puolustamaan Tšetšeniaa, Moldaviaa tai Viroa kaikissa olosuhteissa, voisimme hyvinkin hankkia vihat niskaamme. Viron puolustusvoimien komentaja ehdottikin juuri, että ryhtyisimme valvomaan ja siis puolustamaan sen ilmatilaa. Virolaiset eivät näet itse ole tarpeeksi hulluja sijoittaakseen rahansa tarvittavaan kalustoon. Ehdotus lienee härskein, mitä maidemme välisten suhteiden aikakirjoista löytyy. Asian Suomelle tuomasta hyödystä ei kyseisessä haastattelussa ollut mainintaa, mutta ilmeisesti lähdettiin siitä, etteivät sotilaat mitään ylimääräistä porkkanaa tarvitse, jos tarjolla on tilaisuus päästä pätemään piireissä.

Nyt olemme siis tilanteessa, jossa meillä on suhteellisen hyvät sotilaalliset hampaat eikä mitään riidanaihetta edes näköpiirissä, joten hampaita voi aivan rauhallisesti pitää naulassa. Armeijalla on kuitenkin omat funktionsa myös kasvattajana ja työllistäjänä, etenkin paikallisella tasolla. Tätä toimintoa ei voi hoitaa ohjuksilla. Armeijan resurssien keskittäminen pelkästään pelotefunktion täyttämiseen aikana, jolloin tuolle pelotteelle ei ole mitään tarvetta on uskomatonta veronmaksajien rahojen väärinkäyttöä. Miten ihmeessä on tultu tilanteeseen, jossa tällaista hölmöilyä ei edes kritisoida? Vai onko hallituksella jotakin sellaista tietoa, jota kansalla ei ole? Miten on mahdollista, että sen piirissä ja liepeillä oleilevat punaviherpasifistitkaan eivät tee mitään protestoidakseen tätä menoa vastaan? Kovinpa ovat politiikassa vaihtoehdot vähissä.

Kun ennen toista maailmansotaa nähtiin sodanvaaran nousevan Euroopassa, kiirehdittiin solmimaan erilaisia sopimuksia. Niillä osoittautui sitten olevan aika vähän arvoa, mutta kaikki eivät jääneet tehottomiksi. Muussa tapauksessa toinen maailmansota olisi jäänyt syttymättä. Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen kohtalo kyllä oli karu, kun toinen osapuoli ”irtisanoi” sen, vaikka sillä ei ollut siihen edes oikeutta. Eipä ihme, että suomalaiset ovat hiukan epäluuloisia vastaaviin papereihin nähden. Sopimus kuitenkin toimii, jos se on molemminpuolisesti edullinen.

Niinpä siis: ennen kuin puolustusvoimamme tuhlaavat kaikki sisäpoliittiset resurssinsa hypoteettisen hyökkäysuhan torjumiseksi vastauhalla, kannattaisi varmaankin edes miettiä sitä mahdollisuutta, että neuvoteltaisiin monestakin asiasta. Esimerkiksi aseistuksen vähentämisestä Suomen lähialueilla. Viron ja Ruotsin kanssa meille varmaan riittäisivät takeet siitä, etteivät ne lisää hyökkäysaseistusta rajoillamme. Niiden kanssa voisimme myös solmia hyökkäämättömyyssopimuksen. Venäjän kanssa taas pitäisi sopia myös molemminpuolisesta hyökkäysaseistuksen vähentämisestä raja-alueilla. Onko tätä edes yritetty, vai eivätkö ole suostuneet? Ja solmitaan nyt ihmeessä myös taas kerran hyökkäämättömyyssopimus, jos sillä on asiassa käyttöä. Emmehän me sittenkään ole hyökkäämässä, vaikka hankimme siihen valmiuksia (joihin toiset hölmöt vastaavat samalla mitalla) vai kuinka? Ehkä voisimme jopa sanoutua irti ensi-iskun mahdollisuudesta? Loukkaisiko tämä suurvaltakunniaamme?

Ehkäpä uusi presidentti voisi ottaa tehtäväkseen selvittää asioita. Ennen kuin ryhdymme leikkimään suurvaltaa ja säikyttelemään itänaapuria, joka on tunnetusti herkkä täältä henkivälle uhalle, kannattaisi yrittää neuvottelemalla vähentää jännitystä, jos sellaista on. Jos asia tuntuu alentavalta tai muuten vaikealta, voisi kai pyytää ns. hyvä palveluksia joltakin puolueettomalta maalta. Ainoa minun tiedossani oleva vakava uhka kohdistuu Suomessa kansalaisten arkipäivän turvallisuuteen ja hyvinvointiin. Nimenomaan siihen tarvittaisiin nyt myös puolustusvoimien panostusta.