Vieraas maa ja hytin henki

Vieras maa ja hytin henki

Suurten ikäluokkien aikoinaan arvostama runoniekka Saarikoski kertoi jollekulle rakastavansa häntä niinkuin vierasta maata. Tämä tuskin voi olla muuta kuin hienovarainen tapa sanoa, että nyt se on loppu. Pehmytkudoskontaktit eivät ole vieraan maan kanssa mahdollisia.

Mutta rakastaa voi monenlaista asiaa ja monella tavalla. Kun ihmisaivot ovat niinkin primitiiviset kuin ovat, on meillä tarve assosioida tunteita myös asioihin, joihin ne eivät kuulu. Minusta tämä on sinänsä harmitonta ja ihmettelen sitä energiaa, jota jotkut tuhlaavat stereotypioiden parjaamiseen. Kauneuden aistimuskin tulee, jos on tullakseen. Uhkeaan neitoon rakastutaan tietyllä tavalla, mummoon kohdistuu pakostakin toisenlaisia tunteita, sanoivatpa feministit mitä tahansa. Sanon tämän suurena mummojen ystävänä.

Vieraaseen maahan assosioidut tunteet ovat myös vaikeasti määriteltävissä, ne eivät normaalisti perustu järkeen eivätkä teoriaan, ne voivat olla myönteisiä tai vähemmän myönteisiä. On varmaa, että omat kokemukset ratkaisevat ja ne voivat eri henkilöillä olla aivan vastakkaisia ilman että kohdemaalla sinänsä olisi niiden kanssa paljoakaan tekemistä.

Venäjä on tunnetusti maa, johon rakastutaan. Tunne on siis paitsi myönteinen, myös sangen syvä ja sitkeä. Se voi tietenkin johtua erilaisista syistä, kokemuksista ja vaikutelmista. Yksi tykkää borssista, toinen Gulagista. Venäjä tarjoaa paljon ja omaleimaista, hyvää ja pahaa. Yleensä se ei jätä ketään kylmäksi, se tuntuu joko makealta tai kitkerältä. Venäläinen ei ole keskitien kulkija eikä hänestä sellaista koskaan tule, sanoi jo Aleksandr Herzen. Herzenin mielestä tämä oli Venäjän siunaus, sillä mikään ei ollut ihmisarvolle alentavampaa kuin kehittyä säädylliseksi ja kohtuulliseksi pikkuporvariksi. Tästä voi toki olla eri mieltä.

Romaanini (väärinkäytän tässä venäläistä ilmausta) Venäjän kanssa alkoi Neuvostoliiton viimeisenä kukoistusaikana, 1970-luvun alussa. Olin siellä käynyt jo vuosikymmentä aiemmin, mutta silloin maa pysyi minulle vielä suljettuna. Nyt se alkoi aueta.

Aukaisijana oli tietenkin venäläinen nainen, verraton myös nahkaselkäisenä sanakirjana, kuten jokainen tietää. Lempi roihusi siinä määrin, että nuoren miehen sekavassa päässä tuntui, kuin Venäjä olisi nainen, jota voi rakastaa fyysisesti. Venäjän naispuolisuutta ovat useat filosofit julistaneetkin, mutta tässä kyllä oli ilmeinen asiavirhe, kuten muuan suomalainen feminiini kuivasti totesi. Oli kuitenkin ilmeistä, että tunteeni suurta maata kohtaan oli vain osaksi riippuvaista kauniimmasta sukupuolesta. Sen käsitteellinen selittäminen ei ollut helppoa.

Pohtiessani asiaa, tuli mieleeni muutama näkökohta, joihin asian täytyi liittyä. Ensinnäkin ihmiset. Ihmisten lämpö ja välittömyys sen jälkeen, kun heistä oli tullut ”omia” oli hyvin vaikuttavaa. ”Vieraita” taas kohdeltiin kuin vierasta sikaa. Tämä oli Venäjän selkeä erikoisuus.

Mutta ihmisten välisiä suhteita määräsi selvästi kulttuuri. Kanssakäymisen välittömyys, samaan aikaan kun ihmiset toisaalta olivat muodollisen kohteliaita, oli merkillinen paradoksi. Koetin selittää sitä mielessäni ja luulin löytäväni paralleelin: yhteiskunnan pakkopaita ja falskius ahdisti kaikkia samalla tavalla. Yhteisen kohtalon yhdistäminä heistä tuli kuin salaliittolaisia: olemme samassa kusessa kaikki, autetaan siis toisiamme.

Ilmiö on kuitenkin neuvostoaikaa vanhempi. Nikolai Berdjajev tunnisti sen aikanaan ja väitti, että Venäjä oli ”arkielämän vapauden valtakunta” (strana bytovoj svobody), vaikka sen kansalaiset poliittisesti olivatkin oikeuksia vailla. Myös suomalaisten sanomalehtien kirjeenvaihtajat 1800-luvulla hämmästelivät kanssakäymisen luontevuutta, joka erosi täysin pohjoismaisesta jäykkyydestä.

Ilmeisenä paralleelina neuvostojärjestelmälle oli armeija. Myös siellä liittyi ulkoiseen yhdenmukaisuuden paineeseen todellisuudessa epävirallinen anarkismi. Systeemille haluttiin symbolisesti haistattaa ja lusmuiltiin minkä voitiin. Samoin kuin armeijassa, systeemi oli epäinhimillinen, mutta samalla vapauttava: ei ollut vastuuta siitä, mitä teki, sillä kaikki oli määrätty ja säädetty. Tolstoi puhui joskus siitä, että sotilaselämän suurimpia viehätyksiä on pakotettu joutilaisuus. Se synnyttää eräänlaista nöyrtymistä ja alistumista samassa rajoitetussa ja vapauttavassa mielessä kuin ihmisellä, jonka ei tarvitse kiirehtiä, koska hän tietää, ettei pysty sitä tekemään. Ihminen, jota hänen vääristynyt psyykensä ajaa alituiseen suorittamiseen ja tulevassa elämiseen rentoutuu vasta, kun ymmärtää, ettei kiirettä ole. Kun on laivalla, junassa tai vaikkapa vessassa, tietää, että kiire on turhaa ja levoton sielu voi siksi keskittyä hetkeen.

Neuvostoliiton suuria viehätyksiä oli myös, että se mahdollisti aikamatkan lapsuuteen ja kauemmaskin historiaan. Kaikki keskeiset asiat koko kulttuurissa näyttivät olevan jokseenkin samoin, kuin ne olivat Suomessa olleet ehkä 30, ehkä 50 vuotta aiemmin. Ei ollut kulttuurivallankumousta, ei Freudia eikä edes Marxia. No, Marx tietenkin oli, mutta häneen suhteuduttiin yhtä vakavasti kuin Suomessa luterilaisen kirkon Jumalaan: virallisessa julkisuudessa kunnioitettiin, yksityisesti viitattiin kintaalla.

Neuvostoliitossa tietenkin riitti aina myös raha. Sitä ei puuttunut koskaan eikä sen hankkimiseksi tarvinnut ottaa riskejä, ei osata mitään eikä edes syyllistyä rikokseen. Valtio, joka vaati luonnonlakien rikkomista, syyllistyi itse rikokseen. Kaikki tiesivät, että kaikki tiesivät ja tiesivät tiedettävän. Raha on aina myös miellyttävä asia. Mikä määrä tarjoutuikaan tuttavuuksia, seksiseuraa, palveluksia ja lopulta aitoa lujaa ystävyyttä. Raha voitelee ja edesauttaa elämää jos niikseen tulee. Voi se rampauttaakin. Niillä pikku summilla, joita työnnettiin suorastaan pyytämättä käteen tai joutui vastaanottamaan ystävänpalveluksina, ei sinänsä ollut hirveästi arvoa. Mutta ystävien myötävaikutuksella voitiin pitää yhteistä hauskaa ilman tunnonvaivoja. Olihan tässäkin aihe sympatisoida tätä rujoa valtiota, joka yritti luonnottomuuksia.

Mutta tekikö tämä valtio kansalaisistaan toivottomia, kyynisiä ja perverssejä? monien mielestä Rosa Liksom ja joku Andrei Makine esittävät neuvostotodellisuuden sellaisena kuin se todella oli.

Se kuva ei lainkaan vastaa kokemuksiani, jotka tietenkin olivat rajoitetut. Hyvin todennäköisesti Liksomin kuvaama moraalinen hirviö, jonka psyyken kätköissä sentään itää jotakin herkkää, on myös täysin mahdollinen, jopa todennäköinen neuvostojärjestelmän tuote.

Mutta Liksomin galleria on pelkkää kauhua. Kaikki henkilöt kertojaa lukuun ottamatta ovat karkeita, raakoja, perverssejä ja moraalittomia, parhaimmillaankin kalvavan vihan saastuttamia. Koko Neuvostoliitto on yhtä surkeaa kaatopaikkaa, missä mikään ei toimi ja missä millään ei ole arvoa. Elämästä tulee hetkeksi siedettävää vain viinan tarjoamassa turtumuksessa.

Sanassa sanotaan, että kurjalle on kaikki kurjaa, mutta vanhurskaalle on elämä kuin ainaiset pidot. Olisin valmis väittämään, että se kuva Neuvostoliitosta, jonka hytti numero 6 luo, on falski, perverssi ja läpinäkyvän tekotaiteellinen. Se on varmastikin tekijänsä projisioima mielenmaisema ja enempää ei kai voi odottaakaan. Mutta Venäjällä oli myös neuvostoaikana tarjottavanaan paljon muuta.

Neuvostoliito oli kyllä Venäjän rujo muunnelma. Sen siivottomuus, propagandan ja todellisuuden välisen eron räikeys, sen järjestelmän liikkumaton toivottomuus ja jokapäiväisen elämän usein absurdi vaikeus olivat objektiivisesti totta. Ihmiset ja kulttuuri voitiin tietenkin kokea myös perverssin tunkioiden kaivelijan silmin läpeensä mätinä. Mutta oli myös mahdollista nähdä kaikessa tuossa sitä ihastuttavuutta, jonka Venäjän ystävät ovat aina löytäneet.

Menin Neuvostoliittoon, koska halusin nähdä kulttuurin, jossa toimittiin toisenlaisille symboleilla ja logiikalla kuin omassamme. Tässä minua ei pahemmin innoittanut Marx, vaan pikemminkin muuan tieteenfilosofi Leinfellner, jonka kirjan olin tenttinyt. Minusta oli kiinnostava ajatus toisesta mahdollisesta todellisuudesta, hieman sellaisesta, jonka Jan Myrdal oli surullisen kuuluisassa Kiina-kirjassaan kuvitellut näkevänsä. Otin Myrdalin tosissani, Sinisaloille ja muille tympeille ja läpinäkyvästi falskeille profeetoille pysyin sen sijaan aina kylmänä. Myrdal sentään kertoi omasta kokemuksestaan, ei enempää eikä vähempää.

En pettynyt. Neuvostoliitto toimi tosiaan toisenlaisella logiikalla kuin oma maamme. Ymmärsin verrattain pian, että kyse oli pikemminkin pärjäämisestä virallisen ideologian kanssa kuin sen noudattamisesta. Venäläiset olivat anarkisteja. Tästä olin riemuissani, koska kannatin itsekin yksilön jaloa Sisyfoksen taistelua kaikkia systeemejä vastaan. Tulkitsin jopa kelvottoman työn ja hälläväliä-mentaliteetin yleväksi yksilön manifestiksi Systeemiä vastaan.

Venäjällä tapasin myös todellisia intellektuelleja. Suomessa kaikki sellaisiksi pyrkivät olivat vaikuttaneet joko typeriltä tai falskeilta. Venäläinen intellektuelli ei puhunut hierarkioiden purkamisesta tai konstruoimisesta, vaan niiden todellisesta olemuksesta. Hän ei antanut armoa lurjukselle siksi, että tämä tuli työväenluokasta, vaan kannatti ehdottomasti ja fanaattisesti yleisinhimillisiä arvoja, joita Systeemi taas ei tunnustanut. Totuus löytyi klassisesta kirjallisuudesta ja taiteesta.

Venäjä todella osoitti olevansa se uusi maailma, jonka odotin löytäväni, mutta se oli sittenkin aivan erilainen. Minäkin näin siellä niukkuutta, mutta tuskin kurjuutta –enemmänkin siitä kyllä kuulin kerrottavan- näin valhetta ja lurjustelua, mutta ennen muuta näin kauneutta ja rohkeutta. En puhu nyt niinkään naiskauneudesta, joka siellä on tietyn ikäkauden silmin sanoin kuvaamatonta, vaan henkisestä uljuudesta. Mitä rohkeutta ja intellektuaalista sankaruutta osoittikaan puoluekoulun filosofian professori, joka hämmästyksekseni haukkui Marxin ja Hegelin maan rakoon ja puhui mitä ihailevimmin kirkkoisä Tertullianuksesta. Minulle tuli tavaksi sanoa, että Neuvostoliiton suurin viehätys on siinä, ettei siellä ole taistolaisia.

Ihastuin Venäjään niin, että tulkitsin typerästi väärin ja liian myönteisesti paljoa sellaista, joka itse asiassa oli mätää ja josta en ulkomaalaisena oikeastaan mitään ymmärtänyt. Kuten kaikki pyhiinvaeltajat, ymmärsin ja puolustin vieraassa maassa sitä, mitä kotona tuomitsin enkä ymmärtänyt mitä tein. Mutta minua paikan henki puhutteli. Koin sen virttyneen ulkokuoren alla elävän lämpimänä, rehellisenä ja jopa vapaana. Se tuli niistä ihmisistä, joiden kanssa seurustelin. Ei todellakaan systeemin pyrkimyksistä.

Rosa Liksom on uudessa kirjassaan löytänyt melkeinpä vain raakoja, perverssejä ja saastaisia asioita Venäjältä, mutta vain niitä hän on löytänyt Suomestakin. Hän löytää aina erehtymättä rujon, pahan ja surkean. Ehkä me kaikki löydämme aina ennen muuta sitä, mitä etsimme. Missään tapauksessa en halua sanoa, että minä löysin totuuden Venäjästä ja Neuvostoliitosta, vaikka sitä etsin. Selvää kuitenkin on, ettei myöskään Rosa Liksomilla ole oikeutta väittää olevansa sen omistaja. Sitä hän ei liene tehnytkään. Kirjailijan työnä on kirjoittaa kirjoja, toiset taas niitä ostavat ja ostajalle on aina tarjolla myös kylkiäisenä paketti sitä, mitä he haluavat.