Sankarikuninkaan suoritus

 

What do you want to do ?

New mail

Vielä Kustaasta

 

Bäckströmin kirja, jota jo edellisellä kerralla kommentoin, on mielestäni raikas tuulahdus modernin historiankirjoituksen joukossa. Siitä löytää itä moninaisimpia elementtejä. Kirjan ilmeinen pyrkimys on ollut yksinkertaisesti selvittää, miten asiat joskus maailmassa olivat.

Tietenkään tämä tehtävä ei ole lainkaan yksinkertainen, luoja paratkoon. Turhan usein tämä perustehtävä kuitenkin on nyttemmin ruvettu kiertämään ja kikkailemaan sen sijaan erilaisilla metodisilla lähestymistavoilla, jotka pahimmillaan vain heittävät sumua kohteensa ylle, usein presentismin tai muun ylihistoriallisen näkemyksen hengessä.

Toki kirjoittaja lähestyy kohdettaan paljon laajemmasta kuin vain poliittisen historian perspektiivistä, mutta se joka tapauksessa muodostaa esityksen rungon ja sen mukaisestihan päätökset myös aikoinaan jouduttiin tekemään.

Kyse ei tosiaankaan ollut mistään puhtaasta uskonnollisesta taistelusta, vaan hyvin monimutkaisesta poliittisesta pelistä, jossa panoksina olivat läänitykset, kauppareitit, siirtomaat, virkanimitykset, veronvuokraukset ja niin edelleen. Osapuolia oli monia ja niiden edut ja keskinäiset suhteet olivat kaikkea muuta kuin yksiselitteisen selkeät.

Sotaa käytiin itse asiassa ympäri maailmaa. Habsburgien ja Hollannin taistelu ulottui aina Jaavalle, Hormuzin salmeen ja Brasiliaan saakka. Espanjan ja Hollannin välinen kaapparisota ei ollut sinänsä osa 30-vuotista sotaa, mutta kyllä siihen sidoksissa.

Kiinnostava on myös Venäjän rooli. Puola-Liettuan vihollisena se tunsi tarvetta lähestyä Ruotsia. Samanlainen pyrkimys oli myös Krimin tataareilla. Selkeää yhteistoimintakuviota ei sotilaallisella alalla syntynyt, mutta Venäjä ainakin myi Ruotsille viljaa ns. asevelihintaan. Tukholmaan saakka päässyt tataarien lähetystö sen sijaan joutui palaamaan tyhjin toimin.

Kustaa Aadolfin persoona on kiinnostava ja sen särmikkyys tulee esille etenkin eräissä lainauksissa kirjeistä ja muissa lähteissä. Itse asiassa olisi hyvin kiinnostavaa saada käyttöön kokoelma hänen aforismejaan ja lausahduksiaan. Venäläiset ovat koonneet sellaisia esimerkiksi Pietari Suurelta, Napoleonilta ja Aleksandr Suvorovilta.

Kustaa oli todellinen sotilas henkeen ja vereen. Paitsi, että hän uskoi syvästi asiaansa, hän myös riskeerasi toistuvasti henkensä sen puolesta. Usein hän ratsasteli erilaisilla asioilla vain pienen joukon saattamana. Suomalaiset näyttävät olleet hänen suosiossaan ja joskus myös pelastivat hänet.

Epäilemättä Kustaa, joka johti valtavaa organisaatiota, kuului alansa neroihin. Hän myös uudisti sodankäyntiä tavoilla, jotka tunnetaan yleisesti. Siitä tuli liikkuvampaa ja tehokkaampaa eli lyhyesti sanoen tuhoisampaa.

Kustaa myös kokosi Saksaan suurimman armeijan, mitä siellä koskaan oli nähty. Suurimmillaan se käsitti puolentoista sataa tuhatta miestä, joita ei tietenkään voitu koskaan koota yhteen ainoaan paikkaan. Huolto oli äärimmäisen vaikea laji ja ratkaisi usein sen, mihin sota suunnattiin.

Tuhansien ja kymmenien tuhansien miesten ja hevosten saapuminen paikkakunnalle oli yleensä katastrofi talonpojille, kuuluivatpa miehet mihin armeijaan tahansa. Julmuuksiin syyllistyivät kuitenkin enemmän keisarilliset eli imperialistit, kuten Bäckström heitä nimittää.

Toki terrorin ja armon yhdistäminen oli paras tapa pitää kansa kuuliaisena ja myös hankkia lisää sotilaita. Hyvin usein antautuneiden varuskuntien sotilaat saatiin liittymään omalle puolelle.

Mielikuvaksi joka tapauksessa jää, että tämä koski etenkin saksalaisia joukkoja. Pahamaineiset kroaatit ja vallonit sen sijaan joutuivat usein tapetuiksi.

Suuret piiritykset olivat erittäin hankalia operaatioita myös piirittäjän kannalta. Kymmenet tuhannet miehet ja hevoset tuottivat pelkästään jätettä tonnikaupalla päivässä ja kurjat hygieeniset olot aiheuttivat usein leirikuumeen puhkeamisen.

Niinpä piiritykset pyrittiin miltei aina ratkaisemaan rynnäköillä. Portteja räjäytettiin petardeilla ja muurien alle kaivettiin tunneleita miinoja varten. Räjähdyspanokset saattoivat käsittää kymmenkuntakin tynnyrillistä ruutia.

Yleensä puolustajat jossakin vaiheessa halusivat neuvotella kunniallisesta rauhasta, joka yleensä aina merkitsi ainakin polttoveroa eli korvausta siitä, ettei kaupunkia polteta, kontribuutiota sodankäyntiä varten sekä aseiden ja ampumatarvikkeiden luovutusta. Poliittisesti ja uskonnollisesti ehdot saattoivat olla hyvinkin sallivia.

Aseiden joukossa pistooleilla, yleensä rataslukkoisilla ratsupistooleilla oli huomattavan suuri merkitys.  Ratsuväki käytti niitä caracole-rynnäköissään ja laukaisi ne aivan vastustajan lähellä.

Musketit olivat yleensä lunttulukkoisia ja niiden kantama (”tarkka kantama”) oli noin sata metriä. Rihlatuilla kivääreillä se oli kaksin- ja jopa kolminkertainen ja sellaisia näyttävät käyttäneen myös tarkka-ampujat, joista ei ole säilynyt paljoa tietoa.

Tilanne oli sama vielä 1700-luvulla, jolloin rihlattuja tussareita käyttivät avojärjestyksessä taistelevat jääkärit, joiden vihreä puku oli aikansa maastopuku. Tuota nimikettä esiintyi jo 30-vuotisessa sodassa. Siellä oli myös jonkin verran käytössä piilukkomusketteja ja ihmetyttää, miksi ne eivät vielä tulleet vallitseviksi.

Tuohon aikaan, kuten vielä 1700-luvulla ja jopa 1800-luvullakin oli käytössä myös jousia, joita tässä kirjassa ei mainita. Jousihan oli ajan oloissa erittäin nopeakäyttöinen ja lyhyeltä matkalta kyllin tehokaskin.

Ruotsalaisten nahkatykit eli nahalla vahvistetut kevyet tykit mainitaan tässäkin kirjassa. Vastustajat saattoivat pilkata ruotsalaisia ja kysyä, joko nämä olivat joutuneet syömään tykkinsä, mutta kevyiden tykkien liikkuvuus oli epäilemättä yksi ruotsalaisten valtteja. Espanjalaisiin neliöihin osuessaan tykinammukset tekivät hirmuista jälkeä. Ruotsalaisten ohuet linjat olivat tässä suhteessa edullisemmassa asemassa.

Kirjoittaja tekee ohimennen selvää niistä populaarimyyteistä, joiden mukaan suomalaiset olisivat erityisesti kärsineet 30-vuotisesta sodasta ja luovuttaneet sinne kohtuuttomasti väkeä. Suurin osa suomalaisista sotilaista pysyi ”oman maan” turvana. Suomalainen ratsuväki oli kyllä kuuluisaa ja myös kuninkaan suosiossa, mutta määrällisesti se oli vain hyvin pieni osa kokonaisuudesta.

Kun ruotsalaiset nousivat maihin Pommerissa 1630, oli 14000 miehestä suomalaisia 1200. Kun Kustaalla oli alaisuudessaan 120 000 miestä vuonna 1632, oli niistä ruotsalaisia ja suomalaisia yhteensä vain 13000. Suurin osa joukoista oli saksalaisia ja brittejä.

Kustaan suoritus Saksan sodassa on miltei uskomaton. Hän otti tavattoman riskin lähtiessään pienellä joukolla sotimaan vieraaseen maahan, joka aluksi oli parhaimmillaankin penseä hänen pyrkimyksilleen. Vasta voittojen myötä ruotsalaisten arvovalta alkoi vahvistua ja hänen armeijansa oli otettava lukuun niin Wienissä, Madridissa kuin Moskovassa.

Kykyä ja onneakin Kustaalla oli, mutta sitäkin voi kysyä, toiko hän lopulta maailmaan enemmän hyvää vai pahaa? Joka tapauksessa sankarikuningas aloitti suurten sotien aikakauden maansa elämässä. Ruotsalaisuus sai koko maailmassa karskin, sotaisan kaiun, jota naapurissa ylväästi muisteltiin vielä satakunta vuotta sitten ja hieman myöhemminkin.

Mitä nykyiseen arvioon tulee, riittää mielestäni, kun käy katsomassa Tukholman sotamuseota. Sotaa lähestytään siellä onnettomuutena ja jopa enemmän tai vähemmän rikollisena raakuutena.

Sitä kai se onkin. Toki mielettömyys ei tuohon aikaan vielä yltänyt sille nykytasolle, joka ilmenee yhä pirullisempien joukkotuhoaseiden kehittelyssä. Nehän ovat vehkeitä, joille ei yksinkertaisesti ole olemassa hyväksyttävää käyttöä.

Ne sopivat hulluille pelkureille, joiden ei tarvitse kohdata vihollisen hilparia ja muskettia taistelukentällä. He voivat ylvästellä hankkimillaan aseilla paraateissa, joille yksinkertainen kansa taputtaa silmät loistaen.

Joka tapauksessa ihmiskunnan kohtalona näyttää olevan kehittyminen, mitä asia nyt sitten henkisellä alalla merkinneekään.

 

Keskiyön Leijona

 

Suuri aika

 

Olli Bäckström, Lumikuningas. Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Gaudeamus 2020, 539 s.

 

Tämän järkäleen lukeminen on minulta vielä kesken, mutta panenpa paperille muutamia vaikutelmia jo tässä vaiheessa.

30-vuotinen sota on kansakuntamme rakentamisessa kuulunut niihin myyttisiin suuriin aikoihin, jolloin suomalaisuuden erinomaisuus on tullut ilmi kaikessa loistossaan. Topeliusta ei suotta nimitetty historian professoriksi, vaikka Välskärin kertomukset olivatkin fiktiota.

Myyttisessä menneisyydessä kasvoi Pohjolan hankien keskellä jalo kansa: Käs’ säilöjä käyttäiss’ on varttunut siell’, on kunniall’ uskolle hehkunut miel!

Kyyniset ja osin maanisetkin menneen kunnian kieltäjät ovat tietenkin saaneet melko halpoja herkkupaloja tällaisen tahrattoman kuvitelman rienaamisesta ja itse asiassa koko aikakautemme uusi historian tulkinta toisen maailmansodan jälkeen on omistautunut sodan raadollisuuden paljastamiseen, niin entisten kuin nykyisempien. Kunniasta on tullut parhaimmillaankin vain helisevä vaski ja kilisevä kulkunen.

Ruotsissakin, jossa sankarikuninkaat ja viikingit olivat vielä sata vuotta sitten vahvoilla, on jo kauan sitten aloitettu eräänlainen cancel-kulttuuri historian ymmärryksen suhteen. Upeasti kirjoittava Peter Englund on viime vuosikymmeninä ollut suuri tiennäyttäjä, meilläkin.

Vielä minun kouluvuosinani Kustaa II Aadolfin leimaaminen kansallisen onnettomuuden isäksi, ranskalaisten juoksupojaksi, ryöstelijäksi ja julmuriksi oli niin sanotusti kova juttu. Silloin vielä joka tapauksessa Ruotsin vallan aika tunnettiin yleisesti osaksi omaa historiaamme ja sen herooiset sivut nostattivat isänmaallista mieltä myös meillä.

Toisen maailmansodan aikana oma propagandamme hehkutti lisäksi myös sitä, miten aitoja demokraatteja on vuosisatojen ajan kasvanut nimenomaan Suomen (ja Ruotsi-Suomen) alueella, jossa maaorjuutta ei ole koskaan tunnettu ja jossa maata on lailla rakennettu ja talonpoikakin on ollut päättäjänä sekä valtakunnan tasolla että oikeuslaitoksessa ja paikallisesti.

Tätä sopi vain verrata liittoutuneiden sekalaiseeen seurakuntaan, jossa Englannin kuningaskunnan demokraattisetkin instituutiot kalpenivat pohjoismaisen vapauden rinnalla. Venäjästä nyt ei kannattanut edes puhua.

Viimeisten puolen vuosisadan aikana on joka tapauksessa käsitys Ruotsin vallan ajasta kokenut meillä suuren mullistuksen. Vanha käsite Ruotsi-Suomi, jota ei toki löydy ajan asiakirjoista, on hylätty kokonaan ja otettu sen sijaan käyttöön ajatus Suomesta jonkinlaisena siirtomaana, mikä perustuu sosiaalihistorialliseen näkökulmaan ja ns. matalaan katseeseen.

Populaaritasolla tämä on johtanut täysin yliammuttuihin käsityksiin Suomen riistosta ja orjuuttamisesta jopa suorastaan Ruotsin menestyksen keskeisenä ehtona.

Lisäksi on yleistynyt käsitys, jonka mukaan mitään Suomea ei edes ollut ennen kuin se muodostettiin Aleksanteri I:n toimesta omaksi hallinnolliseksi yksikökseen. Moni suorastaan puhuu Ruotsin ajan Suomesta Itämaana, käyttäen keskiaikaista käsitettä, joka on jo uudella ajalla anakronistinen.

Tämä kirja nyt ei kerro Suomesta, vaan sen (ja koko Ruotsin) sankarikuninkaasta, jonka hämmästyttävä ura nosti hänen maansa eurooppalaiseksi suurvallaksi. Syntyi konglomeraattivaltio, eräänlainen imperiumi, johon kuului asemaltaan erilaisia osia. Suomi taas oli siinä ydin-Ruotsin osa.

On epäilemättä totta, että kuningas jännitti valtakuntansa voimavarat äärimmilleen tavoitellessaan kunniaa ja vaikutusvaltaa Euroopan sotakentillä. Toisaalta tapana oli, että armeija elätti itse itsensä. Tämänhän me tunnemme myös Englundin kirjoista, joissa esimerkiksi Kaarle X Kustaa jyrää Puolan alueita edestakaisin ja valloittaa kaupunkeja lukemattomilla piirityksillä ja rynnäköillä.

Ei Suomi olisi kyennyt niitä sotilaita elättämään, jotka sieltä lähetettiin Euroopan verikentille. Pienestäkin pitäjästä lähtijöitä saattoi olla kymmeniä ratsumiehiä, jollaisten ylläpito ja varustaminen oli ajan oloissa erittäin kallista. Monille se joka tapauksessa merkitsi sosiaalista nousuakin.

Sotilasurakoitsijat olivat se keskeinen taho, joka hankki tykinruokaa myös Kustaa Aadolfille. Skottilaiset palkkasoturit, joiden jälkeläisiä yhä asuu runsaasti Suomessakin, olivat aikakauden suosituimpia ja kunnioitetuimpia ryhmiä. Kansallisuuksilla näet oli kullakin oma maineensa. Espanjalaiset, italialaiset, kroaatit ja vallonit opittiin hyvin tuntemaan myös vihollisina.

Myös suomalaiset tunnetaan ajan lähteissä ja heidän sotilasmaineensa on kova. Kirjoittaja suorastaan arvioi, että ellei yksi suomalainen vastannut kymmentä vihollista, niin kahta tai kolmea nyt ainakin.

Tämä on tietenkin poleeminen kärjistys ja tarkoitettu ärsyttämään, mutta ilmeisesti tarkoittaa sitä, että mikäli tuon ajan sotivat joukko-osaston asetetaan järjestykseen, nousevat suomalaiset aikalaiskäsityksissä lähelle huippua, jonnekin skottien lähelle.

Kunnia, joka hankittiin verisissä taisteluissa, oli ajan oloissa kallis omaisuus ja siitä käytiin usein kauppaa, kun neuvoteltiin kaupunkien antautumisesta. Kunniakkaasti puolustautuneille kannatti useinkin taata vapaa pääsy pois kaupungista aseiden ja kuormaston kanssa, vieläpä muskettien luntut palaen. Se kävi molemmille osapuolille lopulta edullisemmaksi kuin taistelun jatkaminen katkeraan loppuun saakka.

Tuhoamistaistelun idea ei vielä ollut sodankäynnissä vallitsevana, vaikka sellaistakin tapahtui. Hirvittävänä joukkomurhana tuomittiin yleisesti keisarillisten suorittama Magdeburgin teurastus.

Kustaa Aadolfilla sen sijaan olivat kuuluisat sota-artiklat, joiden mukaisesti pyrittiin saattamaan sodankäyntikin kaikkea inhimillistä toimintaa sitovan järjellisyyden, luonnonoikeuden piiriin. Mitä suomalaisiin tulee, heidän voidaan erään saksalaisen väitöskirjan perusteella katsoa käyttäytyneen myös miehitysjoukkoina keskimääräistä paremmin.

Keisarilliset ja katolisen liigan joukot syyllistyivät moniin kuuluisiin ilkitöihin, jotka söivät heidän mainettaan. Eivät ruotsalaisetkaan mitään pulmusia olleet, mutta ainakin minun johtopäätökseni mukaan kannattaa unohtaa ajatus heistä erityisen raivokkaina ryöstäjinä ja murhaajina. Aikakausi oli mitä oli ja sen mukaisesti oli toimittava, mikäli haluttiin siinä ympäristössä menestyä.

Oma lukunsa on aikakauden monimutkainen liittolaisuus- ja lojaalisuusjärjestelmä. Suuri kuviohan on se, että Ranska kustansi ja tuki poliittisesti Ruotsin joukkojen sotaa keisarin eli Habsburgien vallan heikentämiseksi. Tuki ei kuitenkaan ollut varauksetonta eikä kohdistunut kaikkia keisarin alamaisia vastaan tehtyihin sotatoimiin.

Vastapuolella olivat myös Flanderia hallitsevan Espanjan edut ja omalla puolella Alankomaat. Sota ulottui siten itse asiassa niin Länsi- kuin Itä-Intiaankin. Jossakin vaiheessa Kustaa huolestui siitä, että Espanja saattaisi hyökätä Göteborgiin. Toisaalta Espanja tarvitsi kipeästi ruotsalaista kuparia laivojensa pohjiin.

Katolisen liigan ja evankelisen unionin jäsenvaltiot eivät mitenkään itsestään selvästi olleet enempää keisarin kuin Ruotsinkaan puolella. Monimutkaiset sukulaisuussuhteet ja muut intressit painoivat usein vaa’assa uskonvapauden (ja läänitysten hallinnan) ohella. Vihollisen viholliset ovat yleensä ystäviä ja myös puolueettomuus oli usein houkuttelevaa.

Tästä ei suinkaan seuraa, etteivät uskonnon- ja omantunnonvapaus olisi olleet hyvinkin tärkeitä asioita taistelujen syynä. Reaalipolitiikka vaatii kuitenkin aina veronsa ja jo ristiretkien aikaan kelpasi pakanoidenkin apu joskus kristityille. Stalinin kanssa liittoutunut Winston Churchill sanoi tunnetusti, että mikäli Hitler hyökkäisi helvettiin. hän sanoisi ainakin muutaman lämpimän sanan paholaisen puolesta.

Kaiken kaikkiaan 30-vuotinen sota oli siviiliväestön kannalta tuhoisimpia katastrofeja kautta aikojen. Saksan väkilukua se vähensi muistini mukaan kolmanneksella.

Mitä kirjan varsinaiseen aiheeseen ja sen tekijän johtopäätöksiin tulee, pitää niihin palata tuonnempana. Jo tässä vaiheessa totean ainakin sen, että pidän lukukokemusta sangen virkistävänä ja odotan paljon myös kirjan loppuosalta.

What do you want to do ?

New mail

Uusi tutkimus Helsingistä

 

Suurkaupungin synty

 

Matti Klinge, Eurooppalainen Helsinki. SKS 2020, 375 s.

 

Harvassa ovat ne tutkijat, jotka joka vuosi julkaisevat täysipainoisen, paksun tutkimuksen ja vielä lisäksi kirjan tai pari hieman kevyempää tekstiä. Matti Klingellä vauhtia riittää, vaikka ikänsä puolesta hän voisi jo hyvin keskittyä ansaittuun lepäilyyn, kuten useimmat muutkin ikätoverinsa.

Toki tämäkin kirja kuuluu kirjoittajan mukavuusalueeseen ja hän on voinut siinä laajasti hyödyntää aiempia tutkimuksiaan. Silti se on itsenäinen tutkimus ja itse asiassa jatkoa kirjoittajan teokselle Helsinki pääkaupunkina, joka kattoi kauden 1808-1863.

1800-luvun jälkipuolisko oli itse asiassa eurooppalaisten suurkaupunkien syntyaika. Silloin nousivat miljoonakaupungeiksi Pietari ja Berliini. Suunnannäyttäjät, Pariisi ja Lontoo olivat saavuttaneet tuon rajan jo paljon aiemmin.

Helsingin asukasluku ylitti tuon kauden lopussa 100000, mitä pidettiin suurkaupungin rajana ja pidetään yhäkin. Nythän Helsingin metropolin asukasluku alkaa hipoa puoltatoista miljoonaa.

Suurkaupunkien kasvulle oli tietenkin kaikkialla yhteisiä syitä ja myös ongelmia. Elinkeinorakenteen muuttuminen toi maaseudun ylijäämäväestöä kaupunkeihin ja osa sitä purkautui myös merten taa. Teollisuudesta leipänsä saavat asuivat yleensä ahtaasti ja joskus kurjastikin, mutta myös rikkaampien elämästä puuttuivat vielä ne niin sanotut nykyajan mukavuudet, jotka nyt kuuluvat kaikille.

Kuten Klinge osoittaa, liikenteen kehitys ja nimenomaan rautatieverkosto teki Helsingistä Suomen todellisen keskuksen. Kaupunkihan ei edes sijainnut sisävesiväylän rannalla. Sen merkitystä kasvattivat myös keskushallinnon ja yliopiston sijoittuminen sinne sekä finanssipääoman roolin kasvu.

Pankkien ja vakuutuslaitosten pääkonttorit kuuluvat yhä Helsingin mahtavimpiin rakennuksiin, mutta samaa luokkaa ovat myös monet koulut, mikä kuvastaa sivistykselle annettua tavatonta arvostusta. Sivistyslaitoksista Ateneum edusti leimallisesti kansainvälisyyttä, kun taas Kansallismuseo ja Kansallisteatteri korostivat suomalaisuutta.

Myös mahtavat kirkot säteilivät ympärilleen prestiisiä ja paransivat alueidensa mainetta. Helsingin vanha monumentaalinen keskusta sai ajan mittaan kilpailijan lännempää, jonne myös syntyi mahtirakennuksia. Uuden toimeliaisuuden rikastuttama yläluokka rakennutti itselleen komeita palatseja, mutta myös työväki näytti voimansa rakentamalla itselleen yhden Helsingin komeimmista taloista.

Sivumennen sanoen, korkeita kivitaloja kutsuttiin yleisesti nimellä kivimuuri, mutta käytettiin myös nimitystä palatsi. Palazzohan tarkoittaa italiaksi vain kerrostaloa, olipa se vaikka köyhien asuntola.

Lyhyt Jugendin/Art nouveau -kausi oli Helsingin arkkitehtuurin todellinen kultakausi ja tänäkin päivänä sen tuotteet ovat niitä, joita kannattaa katsella. Riiassahan järjestetään erityisiä kierroksia Jugend-talojen katselua varten ja Helsingissä voitaisiin tehdä samoin, vaikka noita taloja onkin purettu jo satakunta kappaletta.

Entä se Helsingin eurooppalaisuus? 100-130 vuoden takaiset matkailijat olivat asiasta samaa mieltä: kaupunki oli eurooppalainen. Näin totesi muun muassa vuonna 1925 kirjailija Kornei Tšukovski, jonka oma kotikaupunki Pietari oli tuolloin alennettu Leningradiksi ja kärsi pahasta alennustilasta (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kornei ).

Helsingin eurooppalaisuus oli pantu merkille jo autonomian aikana, jolloin se sai tietyt patrioottipiirit kiristelemään hampaitaan. Kaupungissa nimittäin suuntauduttiin nimenomaan Länsi-Eurooppaan eikä Venäjälle, ei edes tuohon eurooppalaiseen Pietariin ja se näkyi esimerkiksi käytetyssä kielivalikoimassa.

Vuosisadan vaihteessa Helsingissä oli kuitenkin vielä suhteellisen paljon venäjänkielistä väestöä. Vielä 1870-luvulla sen osuus oli peräti 12 prosenttia ja lisäksi tulivat Viaporin ja kasarmien sotilaat, joita ei laskettu väkilukuun. Kaupungin kasvaessa venäläiset kuihtuivat kuitenkin hyvin nopeasti yhä pienemmäksi vähemmistöksi ja sama tapahtui myös alkuperäisväestölle eli ruotsinkielisille, jotka olivat enemmistönä aina vuosisadan lopulle saakka.

Helsingin edustavin ja siis ”eurooppalaisin” paikka oi epäilemättä Esplanadi, jonka rakentaminen vaati Kluuvinlahden täyttämistä. Pohjois-Esplanadille kohosivat uljaat talot, eritoten Grönqvistin talo, joka lienee ollut joskus jopa pohjoismaiden suurin. Ainakin se oli komea ja uudenaikainen. Jätteensä se laski mereen, Eteläsatamaan…

Etelä-Esplanadista tuli hyvin komea myös ja sattuneesta syystä se leimautui fennomaanien puoleksi. Toki koko Esplanadi oli julkinen tila, jossa kaikki kansankerrokset ja -ryhmät vuorotellen promeneerasivat, koulutytöistä ja nuorista miehistä kesäleskiin ja venäläisiin upseereihin. Yöllä paikka muuttui paheelliseksi, mutta varsinaiset paheen pesät löytyivät esikaupungeista: Rööperistä ja Kalliosta.

Toki jokaisessa suurkaupungissa kukoisti myös pahe, kuten ajan kirjallisuus yhä uudelleen todistaa. Sitä vastustettiin suorastaan maanisesti ja pidettiin usein kaikkien suurimpana sosiaalisena ongelmana. Pienihän se ei ollutkaan, mutta kyllä muitakin löytyi, työoloista alkaen. 1800-luvun lopulla kaikkia uusia ongelmia noustiin myös järjestäytyneesti vastustamaan.

Kansalaismieli näkyi myös VPK-aatteessa ja palokunnalle rakennettiin Ateneumin viereen mahtava talo, joka sitten 1960-luulla purettiin tylsän laatikon tieltä. Samoin kävi lähellä sijaitsevalle Heimolan talolle, joka sentään oli paikka, jossa myös Suomen itsenäisyys julistettiin.

Mutta muodit ovat muoteja. Sivumennen sanoen, erittäin kiinnostavasti kuvasi Suomea ja Helsinkiä vuonna 1893 venäläinen hienostorouva Vera Želihovskaja, joka oli suuresti huvittunut vapaapalokuntalaisista ja heidän univormuistaan. Hänen usein kirpeät huomionsa eivät kuitenkaan olleet kauttaaltaan pahantahtoisia. Olen kirjoittanut asiasta enemmän kirjassani Itäraja häviää.

Eurooppalainen suurkaupunkihan Helsingistä tuli 1900-luvun alkuun mennessä. Venäläinen kirjailija Leonid Sobolev kuvasi romaanissaan Kapitalnyi remont sitä, miten asia -kaupungin siisteys ja modernius- harmitti suurvenäläistä nurkkapatrioottia.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että aina tuonne vuosisadan lopulle saakka nimenomaan Pietari oli se ihailtu esikuva, johon Suomessa tuijotettiin. Kirjoitin asiasta artikkelin, joka on julkaistu venäjäksi ja referoin sitä myös edellä mainitussa kirjassani.

Mutta Klingen kirjastahan tässä piti puhua ja totean, että kirja on taas kerran lukemisen väärtti. Suvereeni asiantuntemus yhdistyy siinä mainioon tyyliin ja yhdessä ne tuottavat lukuelämyksen, joka myös opettaa.

What do you want to do ?

New mail