Uusi tutkimus Helsingistä

 

Suurkaupungin synty

 

Matti Klinge, Eurooppalainen Helsinki. SKS 2020, 375 s.

 

Harvassa ovat ne tutkijat, jotka joka vuosi julkaisevat täysipainoisen, paksun tutkimuksen ja vielä lisäksi kirjan tai pari hieman kevyempää tekstiä. Matti Klingellä vauhtia riittää, vaikka ikänsä puolesta hän voisi jo hyvin keskittyä ansaittuun lepäilyyn, kuten useimmat muutkin ikätoverinsa.

Toki tämäkin kirja kuuluu kirjoittajan mukavuusalueeseen ja hän on voinut siinä laajasti hyödyntää aiempia tutkimuksiaan. Silti se on itsenäinen tutkimus ja itse asiassa jatkoa kirjoittajan teokselle Helsinki pääkaupunkina, joka kattoi kauden 1808-1863.

1800-luvun jälkipuolisko oli itse asiassa eurooppalaisten suurkaupunkien syntyaika. Silloin nousivat miljoonakaupungeiksi Pietari ja Berliini. Suunnannäyttäjät, Pariisi ja Lontoo olivat saavuttaneet tuon rajan jo paljon aiemmin.

Helsingin asukasluku ylitti tuon kauden lopussa 100000, mitä pidettiin suurkaupungin rajana ja pidetään yhäkin. Nythän Helsingin metropolin asukasluku alkaa hipoa puoltatoista miljoonaa.

Suurkaupunkien kasvulle oli tietenkin kaikkialla yhteisiä syitä ja myös ongelmia. Elinkeinorakenteen muuttuminen toi maaseudun ylijäämäväestöä kaupunkeihin ja osa sitä purkautui myös merten taa. Teollisuudesta leipänsä saavat asuivat yleensä ahtaasti ja joskus kurjastikin, mutta myös rikkaampien elämästä puuttuivat vielä ne niin sanotut nykyajan mukavuudet, jotka nyt kuuluvat kaikille.

Kuten Klinge osoittaa, liikenteen kehitys ja nimenomaan rautatieverkosto teki Helsingistä Suomen todellisen keskuksen. Kaupunkihan ei edes sijainnut sisävesiväylän rannalla. Sen merkitystä kasvattivat myös keskushallinnon ja yliopiston sijoittuminen sinne sekä finanssipääoman roolin kasvu.

Pankkien ja vakuutuslaitosten pääkonttorit kuuluvat yhä Helsingin mahtavimpiin rakennuksiin, mutta samaa luokkaa ovat myös monet koulut, mikä kuvastaa sivistykselle annettua tavatonta arvostusta. Sivistyslaitoksista Ateneum edusti leimallisesti kansainvälisyyttä, kun taas Kansallismuseo ja Kansallisteatteri korostivat suomalaisuutta.

Myös mahtavat kirkot säteilivät ympärilleen prestiisiä ja paransivat alueidensa mainetta. Helsingin vanha monumentaalinen keskusta sai ajan mittaan kilpailijan lännempää, jonne myös syntyi mahtirakennuksia. Uuden toimeliaisuuden rikastuttama yläluokka rakennutti itselleen komeita palatseja, mutta myös työväki näytti voimansa rakentamalla itselleen yhden Helsingin komeimmista taloista.

Sivumennen sanoen, korkeita kivitaloja kutsuttiin yleisesti nimellä kivimuuri, mutta käytettiin myös nimitystä palatsi. Palazzohan tarkoittaa italiaksi vain kerrostaloa, olipa se vaikka köyhien asuntola.

Lyhyt Jugendin/Art nouveau -kausi oli Helsingin arkkitehtuurin todellinen kultakausi ja tänäkin päivänä sen tuotteet ovat niitä, joita kannattaa katsella. Riiassahan järjestetään erityisiä kierroksia Jugend-talojen katselua varten ja Helsingissä voitaisiin tehdä samoin, vaikka noita taloja onkin purettu jo satakunta kappaletta.

Entä se Helsingin eurooppalaisuus? 100-130 vuoden takaiset matkailijat olivat asiasta samaa mieltä: kaupunki oli eurooppalainen. Näin totesi muun muassa vuonna 1925 kirjailija Kornei Tšukovski, jonka oma kotikaupunki Pietari oli tuolloin alennettu Leningradiksi ja kärsi pahasta alennustilasta (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kornei ).

Helsingin eurooppalaisuus oli pantu merkille jo autonomian aikana, jolloin se sai tietyt patrioottipiirit kiristelemään hampaitaan. Kaupungissa nimittäin suuntauduttiin nimenomaan Länsi-Eurooppaan eikä Venäjälle, ei edes tuohon eurooppalaiseen Pietariin ja se näkyi esimerkiksi käytetyssä kielivalikoimassa.

Vuosisadan vaihteessa Helsingissä oli kuitenkin vielä suhteellisen paljon venäjänkielistä väestöä. Vielä 1870-luvulla sen osuus oli peräti 12 prosenttia ja lisäksi tulivat Viaporin ja kasarmien sotilaat, joita ei laskettu väkilukuun. Kaupungin kasvaessa venäläiset kuihtuivat kuitenkin hyvin nopeasti yhä pienemmäksi vähemmistöksi ja sama tapahtui myös alkuperäisväestölle eli ruotsinkielisille, jotka olivat enemmistönä aina vuosisadan lopulle saakka.

Helsingin edustavin ja siis ”eurooppalaisin” paikka oi epäilemättä Esplanadi, jonka rakentaminen vaati Kluuvinlahden täyttämistä. Pohjois-Esplanadille kohosivat uljaat talot, eritoten Grönqvistin talo, joka lienee ollut joskus jopa pohjoismaiden suurin. Ainakin se oli komea ja uudenaikainen. Jätteensä se laski mereen, Eteläsatamaan…

Etelä-Esplanadista tuli hyvin komea myös ja sattuneesta syystä se leimautui fennomaanien puoleksi. Toki koko Esplanadi oli julkinen tila, jossa kaikki kansankerrokset ja -ryhmät vuorotellen promeneerasivat, koulutytöistä ja nuorista miehistä kesäleskiin ja venäläisiin upseereihin. Yöllä paikka muuttui paheelliseksi, mutta varsinaiset paheen pesät löytyivät esikaupungeista: Rööperistä ja Kalliosta.

Toki jokaisessa suurkaupungissa kukoisti myös pahe, kuten ajan kirjallisuus yhä uudelleen todistaa. Sitä vastustettiin suorastaan maanisesti ja pidettiin usein kaikkien suurimpana sosiaalisena ongelmana. Pienihän se ei ollutkaan, mutta kyllä muitakin löytyi, työoloista alkaen. 1800-luvun lopulla kaikkia uusia ongelmia noustiin myös järjestäytyneesti vastustamaan.

Kansalaismieli näkyi myös VPK-aatteessa ja palokunnalle rakennettiin Ateneumin viereen mahtava talo, joka sitten 1960-luulla purettiin tylsän laatikon tieltä. Samoin kävi lähellä sijaitsevalle Heimolan talolle, joka sentään oli paikka, jossa myös Suomen itsenäisyys julistettiin.

Mutta muodit ovat muoteja. Sivumennen sanoen, erittäin kiinnostavasti kuvasi Suomea ja Helsinkiä vuonna 1893 venäläinen hienostorouva Vera Želihovskaja, joka oli suuresti huvittunut vapaapalokuntalaisista ja heidän univormuistaan. Hänen usein kirpeät huomionsa eivät kuitenkaan olleet kauttaaltaan pahantahtoisia. Olen kirjoittanut asiasta enemmän kirjassani Itäraja häviää.

Eurooppalainen suurkaupunkihan Helsingistä tuli 1900-luvun alkuun mennessä. Venäläinen kirjailija Leonid Sobolev kuvasi romaanissaan Kapitalnyi remont sitä, miten asia -kaupungin siisteys ja modernius- harmitti suurvenäläistä nurkkapatrioottia.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että aina tuonne vuosisadan lopulle saakka nimenomaan Pietari oli se ihailtu esikuva, johon Suomessa tuijotettiin. Kirjoitin asiasta artikkelin, joka on julkaistu venäjäksi ja referoin sitä myös edellä mainitussa kirjassani.

Mutta Klingen kirjastahan tässä piti puhua ja totean, että kirja on taas kerran lukemisen väärtti. Suvereeni asiantuntemus yhdistyy siinä mainioon tyyliin ja yhdessä ne tuottavat lukuelämyksen, joka myös opettaa.

What do you want to do ?

New mail