Uusi tutkimus Helsingistä

 

Suurkaupungin synty

 

Matti Klinge, Eurooppalainen Helsinki. SKS 2020, 375 s.

 

Harvassa ovat ne tutkijat, jotka joka vuosi julkaisevat täysipainoisen, paksun tutkimuksen ja vielä lisäksi kirjan tai pari hieman kevyempää tekstiä. Matti Klingellä vauhtia riittää, vaikka ikänsä puolesta hän voisi jo hyvin keskittyä ansaittuun lepäilyyn, kuten useimmat muutkin ikätoverinsa.

Toki tämäkin kirja kuuluu kirjoittajan mukavuusalueeseen ja hän on voinut siinä laajasti hyödyntää aiempia tutkimuksiaan. Silti se on itsenäinen tutkimus ja itse asiassa jatkoa kirjoittajan teokselle Helsinki pääkaupunkina, joka kattoi kauden 1808-1863.

1800-luvun jälkipuolisko oli itse asiassa eurooppalaisten suurkaupunkien syntyaika. Silloin nousivat miljoonakaupungeiksi Pietari ja Berliini. Suunnannäyttäjät, Pariisi ja Lontoo olivat saavuttaneet tuon rajan jo paljon aiemmin.

Helsingin asukasluku ylitti tuon kauden lopussa 100000, mitä pidettiin suurkaupungin rajana ja pidetään yhäkin. Nythän Helsingin metropolin asukasluku alkaa hipoa puoltatoista miljoonaa.

Suurkaupunkien kasvulle oli tietenkin kaikkialla yhteisiä syitä ja myös ongelmia. Elinkeinorakenteen muuttuminen toi maaseudun ylijäämäväestöä kaupunkeihin ja osa sitä purkautui myös merten taa. Teollisuudesta leipänsä saavat asuivat yleensä ahtaasti ja joskus kurjastikin, mutta myös rikkaampien elämästä puuttuivat vielä ne niin sanotut nykyajan mukavuudet, jotka nyt kuuluvat kaikille.

Kuten Klinge osoittaa, liikenteen kehitys ja nimenomaan rautatieverkosto teki Helsingistä Suomen todellisen keskuksen. Kaupunkihan ei edes sijainnut sisävesiväylän rannalla. Sen merkitystä kasvattivat myös keskushallinnon ja yliopiston sijoittuminen sinne sekä finanssipääoman roolin kasvu.

Pankkien ja vakuutuslaitosten pääkonttorit kuuluvat yhä Helsingin mahtavimpiin rakennuksiin, mutta samaa luokkaa ovat myös monet koulut, mikä kuvastaa sivistykselle annettua tavatonta arvostusta. Sivistyslaitoksista Ateneum edusti leimallisesti kansainvälisyyttä, kun taas Kansallismuseo ja Kansallisteatteri korostivat suomalaisuutta.

Myös mahtavat kirkot säteilivät ympärilleen prestiisiä ja paransivat alueidensa mainetta. Helsingin vanha monumentaalinen keskusta sai ajan mittaan kilpailijan lännempää, jonne myös syntyi mahtirakennuksia. Uuden toimeliaisuuden rikastuttama yläluokka rakennutti itselleen komeita palatseja, mutta myös työväki näytti voimansa rakentamalla itselleen yhden Helsingin komeimmista taloista.

Sivumennen sanoen, korkeita kivitaloja kutsuttiin yleisesti nimellä kivimuuri, mutta käytettiin myös nimitystä palatsi. Palazzohan tarkoittaa italiaksi vain kerrostaloa, olipa se vaikka köyhien asuntola.

Lyhyt Jugendin/Art nouveau -kausi oli Helsingin arkkitehtuurin todellinen kultakausi ja tänäkin päivänä sen tuotteet ovat niitä, joita kannattaa katsella. Riiassahan järjestetään erityisiä kierroksia Jugend-talojen katselua varten ja Helsingissä voitaisiin tehdä samoin, vaikka noita taloja onkin purettu jo satakunta kappaletta.

Entä se Helsingin eurooppalaisuus? 100-130 vuoden takaiset matkailijat olivat asiasta samaa mieltä: kaupunki oli eurooppalainen. Näin totesi muun muassa vuonna 1925 kirjailija Kornei Tšukovski, jonka oma kotikaupunki Pietari oli tuolloin alennettu Leningradiksi ja kärsi pahasta alennustilasta (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kornei ).

Helsingin eurooppalaisuus oli pantu merkille jo autonomian aikana, jolloin se sai tietyt patrioottipiirit kiristelemään hampaitaan. Kaupungissa nimittäin suuntauduttiin nimenomaan Länsi-Eurooppaan eikä Venäjälle, ei edes tuohon eurooppalaiseen Pietariin ja se näkyi esimerkiksi käytetyssä kielivalikoimassa.

Vuosisadan vaihteessa Helsingissä oli kuitenkin vielä suhteellisen paljon venäjänkielistä väestöä. Vielä 1870-luvulla sen osuus oli peräti 12 prosenttia ja lisäksi tulivat Viaporin ja kasarmien sotilaat, joita ei laskettu väkilukuun. Kaupungin kasvaessa venäläiset kuihtuivat kuitenkin hyvin nopeasti yhä pienemmäksi vähemmistöksi ja sama tapahtui myös alkuperäisväestölle eli ruotsinkielisille, jotka olivat enemmistönä aina vuosisadan lopulle saakka.

Helsingin edustavin ja siis ”eurooppalaisin” paikka oi epäilemättä Esplanadi, jonka rakentaminen vaati Kluuvinlahden täyttämistä. Pohjois-Esplanadille kohosivat uljaat talot, eritoten Grönqvistin talo, joka lienee ollut joskus jopa pohjoismaiden suurin. Ainakin se oli komea ja uudenaikainen. Jätteensä se laski mereen, Eteläsatamaan…

Etelä-Esplanadista tuli hyvin komea myös ja sattuneesta syystä se leimautui fennomaanien puoleksi. Toki koko Esplanadi oli julkinen tila, jossa kaikki kansankerrokset ja -ryhmät vuorotellen promeneerasivat, koulutytöistä ja nuorista miehistä kesäleskiin ja venäläisiin upseereihin. Yöllä paikka muuttui paheelliseksi, mutta varsinaiset paheen pesät löytyivät esikaupungeista: Rööperistä ja Kalliosta.

Toki jokaisessa suurkaupungissa kukoisti myös pahe, kuten ajan kirjallisuus yhä uudelleen todistaa. Sitä vastustettiin suorastaan maanisesti ja pidettiin usein kaikkien suurimpana sosiaalisena ongelmana. Pienihän se ei ollutkaan, mutta kyllä muitakin löytyi, työoloista alkaen. 1800-luvun lopulla kaikkia uusia ongelmia noustiin myös järjestäytyneesti vastustamaan.

Kansalaismieli näkyi myös VPK-aatteessa ja palokunnalle rakennettiin Ateneumin viereen mahtava talo, joka sitten 1960-luulla purettiin tylsän laatikon tieltä. Samoin kävi lähellä sijaitsevalle Heimolan talolle, joka sentään oli paikka, jossa myös Suomen itsenäisyys julistettiin.

Mutta muodit ovat muoteja. Sivumennen sanoen, erittäin kiinnostavasti kuvasi Suomea ja Helsinkiä vuonna 1893 venäläinen hienostorouva Vera Želihovskaja, joka oli suuresti huvittunut vapaapalokuntalaisista ja heidän univormuistaan. Hänen usein kirpeät huomionsa eivät kuitenkaan olleet kauttaaltaan pahantahtoisia. Olen kirjoittanut asiasta enemmän kirjassani Itäraja häviää.

Eurooppalainen suurkaupunkihan Helsingistä tuli 1900-luvun alkuun mennessä. Venäläinen kirjailija Leonid Sobolev kuvasi romaanissaan Kapitalnyi remont sitä, miten asia -kaupungin siisteys ja modernius- harmitti suurvenäläistä nurkkapatrioottia.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että aina tuonne vuosisadan lopulle saakka nimenomaan Pietari oli se ihailtu esikuva, johon Suomessa tuijotettiin. Kirjoitin asiasta artikkelin, joka on julkaistu venäjäksi ja referoin sitä myös edellä mainitussa kirjassani.

Mutta Klingen kirjastahan tässä piti puhua ja totean, että kirja on taas kerran lukemisen väärtti. Suvereeni asiantuntemus yhdistyy siinä mainioon tyyliin ja yhdessä ne tuottavat lukuelämyksen, joka myös opettaa.

What do you want to do ?

New mail

Jälleennäkemisiä Kannaksella.

Päiväkirjoja Kannakselta ja Pietarista

Корней Чуковский, Дневник (1918-1923), Новый мир 7/1990, 140- 177; Из дневника 1925, Звезда 1/1990, 130- 145.

Kornei Tšukovski (1882 – 1969) muistettaneen nykyään lähinnä lastenkirjailijana, jonka loruja kaikki vieläkin Venäjällä osaavat. Sen lisäksi hän oli merkittävä arvostelija, kääntäjä, esseisti ja kriitikko. Kaikki tunsivat hänet ja hän tunsi kaikki, niin Kannaksen kesäiset huviloitsijat kuin Petrograd-Leningradin Taiteiden talon (Dom iskusstv, Jelisejevin talossa, nyk. hotelli Taleon) nälkäänäkevän intelligentsijan huiput neuvostovallan ensi vuosina.

Kannaksella Tšukovskin naapurina oli hänen ystävänsä Ilja Repin, joka risti Kornei Ivanovitšin kokoaman kirjallis-taiteellisen almanakan aikanaan Tšukokkalaksi. Sen materiaalejahan on nyttemmin taas julkaistu uudelleen kirjana.

Tšukovskin merkittävin aikaansaannos lienee kuitenkin hänen päiväkirjansa, joka ulottuu peräti vuodesta 1901 vuoteen 1968. Vaikka siinä onkin aukkoja, on se ainutlaatuinen Venäjällä, jossa useimmat mieluummin hävittivät päiväkirjansa kuin ottivat sen riskin, että erään tietyn laitoksen edustajat löytävät sen.

Vuosien 1918-1921 päiväkirjoihin johdannon kirjoittanut Miron Petrovski pitää aineistoa erittäin arvokkaana. Tšukovski oli erittäin herkkä ihmisten tarkkailija ja kirjasi kaikki vaikutelmansa suodattamatta niitä ennakkoasenteiden läpi. Hänen kuvauksistaan syntyy ristiriitaisia, mutta sitäkin kiinnostavampia muotokuvia. Ne eivät ole mitään ikoneita, vaan nimenomaan ”luonnosta” piirrettyjä muotokuvia.

Myös kohteet ovat merkittäviä. Maksim Gorkista kirjailija piirtää huikeita sketsejä, joissa tämä helposti liikuttuva suuri kirjailija ja henkinen tuuliviiri esiintyy milloin lapsellisen hyväuskoisena bolševikkien ystävänä, milloin äkkiä suutahtavana oikeuden esitaistelijana.

Jotkut pitivät jo aikanaan Tšukovskia kaksinaamaisena liehittelijänä, mutta kenties hän oli pikemminkin hieman Gorkin tapainen tuuliviiri, joka herkästi eläytyi milloin kenenkin ongelmiin, eikä omaksunut sellaisia yleisiä periaatteita, jotka olisivat tehneet hänestä pysyvästi tämän tai tuon henkilön tai aatteen puolustajan tai vihamiehen.

Päiväkirjoissa on erittäin eläviä kuvauksia Venäjän tuon ajan kirjallisista suuruuksista. Aleksandr Blok, Nikolai Gumiljov, Leonid Andrejev, Dmitri Merežkovski, Anna Ahmatova, Zinaida Hippius ja monet muut olivat miltei pävittäisessä kosketuksessa toistensa kanssa ja milloin panettelivat, milloin ylistivät toistensa saavutuksia ja henkilöä.

 Päiväkirja kuvaa elävästi myös aikakauden olosuhteita, kun polttoaineeksi jouduttiin pilkkomaan kaappi, kun nääntyneiden kirjallisuusihmisten henki höyrysi matineoissa ja niin edelleen.

Suomalaiselta kannalta kiinnostavinta lienevät Suomeen liittyvät kohdat, joita on aika monta sivua. Vuoden 1918 kohdalla on pitkä aukko juuri siinä, missä voisi olla Suomen kansalaissotaan ja venäläisten joukkomurhaan liittyviä kommentteja. Jälkimmäinenhän oli, kuten tiedetään, suuri uutisaihe Pietarin lehdissä.

Vuoden 1919 keväällä puhuttiin joka tapauksessa mahdollisuudesta siirtyä Suomeen. Rajahan ei vielä ollut niin tarkoin suljettu kuin sittemmin, 1930-luvulla. Gorki vastusti ajatusta väittäen, että siinä maassa kypsyy juuri kaksi vallankumousta, toinen monarkistinen ja toinen bolševistinen.

Sivumennen sanoen kirjoittaja mainitsee, että hänen luonaan kävi samoihin aikoihin muuan suomalainen bisnestä harjoittava valkokaartilainen, joka kertoi Suomen tilanteen olevan katastrofaalinen ja väitti, että monista kauppiaista oli nyt tulossa russofiilejä: Ententen suuntaan Suomen kauppa ei käynyt.

Suomeen Tšukovski joka tapauksessa matkusti visiitille vuonna 1925. Jo junassa hän tapasi taitelija (Eero) Järnefeltin, joka oli palaamassa neljän päivä vierailulta Leningradista. Taitelija puhui venäjää lähes ilman vierasta korostusta. Muiden aiheiden ohessa puhuttiin Helsingissä esitettävästä Jevreinovin näytelmästä ”Se kaikkein tärkein” (Samoje glavnoje), jolla oli suuri menestys.

Rajalla muuten viranomaiset olivat molemmilla puolilla erittäin ystävällisiä. Kuokkalassa (vai Terjoella?) kirjoittaja otti yhteyttä rajakomendantti Ståhlbergiin, jonka kanssa sittemmin keskusteltiin paljonkin eri asioista, muun muassa Repinistä ja hänen arvostuksestaan. Repin oli myös maalannut Ståhlbergin (ja myös presidentinrouva Ståhlbergin) muotokuvan.

”Kotona” Kuokkalassa moni paikka oli surkeasti rappiolla, niin myös kirjoittajan oma huvila. Paljon entistä sentään löytyi ja sen ohessa myös tuttuja ihmisiä: kirjoittaja tapasi kaksi iloisesti tervehtivää poliisimiestäkin, Westerlundin ja Porvalin. Jälkimmäinen oli aikoinaan toiminut issikkakuskina ja lihava, tärkeä Westerlund oli vain tullut hieman entistä pyöreämmäksi.

Kuokkalassa kirjoittaja vietti paljon aikaa Repinin kanssa. Bolševikkeja mestari halveksi ja vihasi syvästi ja vannoi, ettei koskaan palaisi Pietariin niin kauan, kuin sen nimenä oli Leningrad.

Suomalaiset suhtautuivat Repiniin hyvin kunnioittavasti ja ylioppilaatkin kävivät muistamassa häntä laulutervehdyksellä. Heille Repin puolestaan lahjoitti huvilassaan pitämänsä ”Prometei”-teatterin.

Vanha Repin oli Tšukovskin mielestä kahtia jakaantunut persoona, toisaalta yhä nero, toisaalta luutunut poroporvari, jolla näytti olevan suorastaan mustasotnialaisia näkemyksiä. Hän oli ruvennut uskonnolliseksi, mutta ei lainkaan uskonut haudantakaiseen elämään.

Vallankumousta aikanaan kannattaneiden Repin ymmärsi nyt olleen hölmöjä, Leo Tolstoista häneen itseensä, Repiniin saakka. Suomalaiset sen sijaan olivat mainiota väkeä. Heille sopi tasavalta eikä niille pölkkypäille, jotka olivat Venäjällä jo kiirehtineen turmelemaan venäjänkielen oikeinkirjoituksenkin.

Repinin vaimo puolestaan ei voinut sietää Tšukovskia ja painui lukkojen taakse, kun tämä ilmestyi taloon.

Kuokkalasta Tšukovski siirtyi Helsinkiin, jossa asui hotelli Hospizissa. Siellä oli pöydällä puhelin ja käytössä kaksi raamattua -suomen- ja ruotsinkielinen. Myös pesuallas ja vanna kuuluivat erittäin siistiin huoneeseen, jonka vuokra oli neuvostorahassa vaivaiset 2 ruplaa.

Muuten, Helsinki yritti kovasti esiintyä eurooppalaisen kaupunkina -ja onnistui siinä! Siellä oli autoja, radiopuhelimia (sic!) ja mainoksia. Kukaan ei vaatinut juomarahaa. Parturintuolitkin olivat amerikkalaisia ja asiakas pantiin niissä selälleen makaamaan.

Helsingissä kirjoittaja kävi yliopiston kirjaston slaavilaisessa osastossa, jonka seinillä olivat Gogolin, Tolstoin ja Tšehovin kuvat. Siellä hän tapasi professori Igelströmin ja ulkonäöltään suuresti Kiplingiä muistuttavan lehtori Schultzin, joista viime mainittu kirjoitti kirjaa Dostojevskista. Nyt se on muuten julkaistu Venäjällä.

Molemmat helsinkiläiset slavistit olivat ns. Venäjän ymmärtäjiä, eivätkä lainkaan uskoneet niitä satuja, joita monarkistiset emigranttilehdet levittivät.

Muuten, Helsingissä oli tuohon aikaan vielä upeita näyteikkunoita ja muita mainoksia. Elannon tarjoilijattaret liikehtivät niin musikaalisen upeasti, että sitä kannatti ihan tulla varta vasten katsomaan. Ylioppilastytöillä kirjoittaja huomaa myös olleen samanlaiset lippahatut (furažka), kuin venäläisillä komsomoleilla.

Tšukovskin päiväkirja, jota ei missään tapauksessa voi pitää tarkoitushakuisena tai propagandistisena, tarjoaa sangen kiinnostavan välähdyksen myös suomalais-venäläisiin suhteisiin tiettynä aikana.

Nuo suhteethan olivat etenkin Kannaksella, rakentuneet vuosikymmenien aikana, eivätkä konjunktuurit näytä horjuttaneen niiden perusteita. Suomessa yritettiin tähän aikaan pontevasti markkinoida ryssävihaa, mutta tämän ideologian menekki tuntuu olleen aika rajoitettua. Joissakin kansalaispiireissä sillä saattoi olla suoranainen sosiaalinen tilaus, mutta varttuneisiin ihmisiin, joilla oli elämänkokemusta ja perspektiiviä näkemyksilleen, se tuskin vaikutti.

Päiväkirjat ovat myös kokonaisuudessaan luettavissa netistä: http://loveread.ec/view_global.php?id=74388

Maa, joka oli

Maa, joka oli

Rainer Knapas, Karjalan kunnailla. Matkoja kulttuuriin ja historiaan. Schildts&Söderströms 2015, 228 s.

Karjala on käsitteenä niin monipuolinen ja monimielinen, että uskaltaisin väittää vain harvojen ihmisten koko maailmassa ymmärtävän, mistä kaikesta on kysymys, kun siitä puhutaan. Erityisesti karjalaiset ymmärtävät asian usein varsin yksipuolisesti eli siis huonosti.

Rainer Knapas tuntee tämän kohteen monipuolisesti ja siksi onkin ilo lukea hänen esseitään, jotka valottavat Kajalan –tässä tapauksessa erityisesti Kannaksen- historiaa, kulttuuria ja hieman nykypäivääkin.

Itse monien Karjaloiden erottelu toisistaan ja niiden historiografia ovat sekä kiinnostavia että kansallisesti tärkeitä aihepiirejä.

Erityisesti Kannaksen kohdalla voidaan puhua maasta, jota ei enää ole (Edith Södergranin Landet som icke är). Siihen viittaa myös Knapaksen kirjan ruotsinkielinen nimi Landet som var.

Ruotsinkielisenä Knapaksella on oma, kiinnostava lähestymistapansa Karjalaan.

Kannaksella ja muuallakin Vanhassa Suomessa oli jo aikoinaan pieni, mutta merkittävä ruotsinkielinen vähemmistö, joka kehittyi sangen omaleimaiseksi. Olen siitä joskus jotakin kirjoitellutkin (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ahrenberg ).

Karjala rajaseutuna oli tietenkin tärkeä myös itse Ruotsin valtakunnalle ja myöhempi Suur-Suomi-aate oli tavallaan vanhojen valtataisteluiden jatkoa.

Paitsi, että Suur-Suomessa oli kyse nuorisoidealismista, jossa sorrettujen heimolaisten auttaminen nähtiin epäitsekkäänä oikeuskysymyksenä.

Toki moinen aate oli hyvä saattaa palvelemaan myös vakavampia etuja. Heti talvisodan alkaessa Stalin sitten tosiaankin lahjoitti Suomelle Itä-Karjalan varsinaisesti karjalaiset alueet, täyttäen näin Suomen ja Karjalan kansojen vuosisataisen toiveen jälleenyhdistymisestä.

Kyseessä ei siis ollut mikään lupaus, vaan valtiosopimus, joka astui voimaan välittömästi allekirjoituksen jälkeen eli siis 3.12.1939.

Mutta tämä on yksi niitä asioita, jotka ovat suurelle yleisölle mahdottomia käsitettäviksi, joten se siitä.

Talvisota, joka riistäytyi täysin ennalta arvaamattomaksi teurastukseksi, vaati sitten lunnaansa ja niinpä Suur-Suomi meidän omasta tahdostamme jäi toteuttamatta ja sen sijaan menetimme koko Karjalan. Siis Kannaksen ja Raja-Karjalan.

En väitä, että se oli huono vaihtoehto, mutta väitän, että ilman onnistunutta vastarintaa Itä-Karjala olisi nyt meidän. Kannaksella olisimme kyllä menettäneet jonkin verran alueita, mutta toki säilyttäneet Viipurin ja paljon muutakin.

Kannas joka tapauksessa oli päätetty ottaa Neuvostoliitolle ja niin myös tapahtui. Se oli sääli, vaikka tämän pohjolan Rivieran vanha loisto oli maailmansotien välisenä aikanakin enää vain varjo entisestään. Yli satatuhatta pietarilaista huviloitsijaa jäi nyt tulematta kannakselle ja tuhannet huvilat ränsistyivät tai elivät varjoelämää.

Toki jotakin vanhasta loistosta säilyi, myös ruotsinkielisellä puolella, jonka Knapas huomioi ja joka on kirjan kiinnostavinta antia.

Muuan ruotsinkielisen älymystön tukikohta oli Villa Golicke, jossa itsekin olen käynyt. Ulkoisesti se oli ja on vain rähjäinen pieni kesämökki, mutta intellektuaalisesti se oli sitäkin merkittävämpi kohtauspaikka, jossa vanha pietarilainen henki yhä eli maailmasotien välisenä aikana.

Sivumennen sanoen, Kornei Tšukovski, mainio lastenkirjailija ja kulttuurin monitoimimies asui kauan kannaksella ja saapui vanhalle kotiseudulleen uudelleen 1920-luvulla. Hänen kuvauksensa tuosta uudesta kohtaamisesta on hyvin kiinnostava ja sympaattinen. Ei kaikki niin huonosti ollut! Valitettavasti en nyt muista, mistä tuo kuvaus on löydettävissä.

Itse asiassa Kannaksella kohtasi kesäisin koko Pietarin älymystön kerma, eikä se ollut mikään mitätön joukko. Suomalaisiin kollegoihin näyttävät yhteyksiä pitäneen kuitenkin etupäässä vanhat tai ainakin suhteellisen traditionaaliset mestarit, Repinistä Gorkiin ja Andrejeviin, kun taas nuoret huligaanit Majakovskista Burlukiin pysyivät omissa piireissään.

Kuten Knapas kirjoittaa, sotavuosina karelianistinen unelma tempasi mukaansa myös monta suomenruotsalaista, vaikka sillä taholla oli sotien välisenä aikana pysytty kylminä Suur-Suomi-aatteelle, joka assosioitui aitosuomalaisuuteen. Tunnetusti myös ruotsinkielisten reaktio Mannerheimin miekantuppipäiväkäskyyn oli ollut torjuva

Mutta tosiasiassahan koko sotilaallinen Suur-Suomi-ajattelu oli uusi ilmiö, joka tuli enemmän tai vähemmän, kuten sanotaan, puun takaa heinäkuussa 1941.

Luulenpa, että se, joka etsii Suur-Suomi-suunnitelmia sotalaitoksemme maailmansotien välisen ajan suunnitelmista, saa tehdä turhaa työtä. Myös kansa oli hämmästyksellä lyöty kuullessaan Mannerheimin mahtipontisen puheen, johon myös heti reagoitiin kielteisesti.

Henkisesti toki Molotovin ja Kuusisen 3.12.1939 allekirjoittama sopimus tarjosi oikeutuksen tuollaiselle alueliitokselle, mutta asiallisesti saattaa olla viisaampaa etsiä Syvärille suuntautuvan hyökkäyksen perusteita ajankohtaisesta Saksan kanssa koordinoidusta yhteistyöstä.

Knapas tarjoilee maukkaita pikku paloja niin vanhasta historiasta, kuin hieman uudemmastakin. Karjalahan todella oli Suomelle eräänlainen pyhä paikka, kuten tietysti kaikille kansoille ovat ne paikat, joissa ja joiden vuoksi on miestä pantu kylmäksi.

Kuten Mannerheim sanoi, se on heimomme veren kostuttamaa pyhää maata.

Sitä se kuitenkin on molemmin puolin, mitä ei sovi unohtaa. Sortovuosina venäläiset Suomi-syöjät toistelivat sitä ideaa, että Suomi oli venäläisellä verellä ostettua maata, joka nyt oli luisumassa venäläisestä herruudesta.

Mutta kyllähän tätä maksuvälinettä oli käytetty ja tultiin käyttämään molemmin puolin. Viime sodissa venäläisistä iskettiin Karjalan takia suonta niin paljon, että ajatus tämän saaliin luovuttamisesta takaisin rauhanomaisesti ei enää kuulu tähän maailmaan.

Kannaksen kohtalo on epäilemättä ollut surkea ja kaikessa arvaamattomuudessaan dramaattinen, mutta tarinoiden maana, kansallisessa muistissa se on sitäkin loisteliaampi maakunta.

Knapaksen kirja kannattaa lukea.