Sankarikuninkaan suoritus

 

What do you want to do ?

New mail

Vielä Kustaasta

 

Bäckströmin kirja, jota jo edellisellä kerralla kommentoin, on mielestäni raikas tuulahdus modernin historiankirjoituksen joukossa. Siitä löytää itä moninaisimpia elementtejä. Kirjan ilmeinen pyrkimys on ollut yksinkertaisesti selvittää, miten asiat joskus maailmassa olivat.

Tietenkään tämä tehtävä ei ole lainkaan yksinkertainen, luoja paratkoon. Turhan usein tämä perustehtävä kuitenkin on nyttemmin ruvettu kiertämään ja kikkailemaan sen sijaan erilaisilla metodisilla lähestymistavoilla, jotka pahimmillaan vain heittävät sumua kohteensa ylle, usein presentismin tai muun ylihistoriallisen näkemyksen hengessä.

Toki kirjoittaja lähestyy kohdettaan paljon laajemmasta kuin vain poliittisen historian perspektiivistä, mutta se joka tapauksessa muodostaa esityksen rungon ja sen mukaisestihan päätökset myös aikoinaan jouduttiin tekemään.

Kyse ei tosiaankaan ollut mistään puhtaasta uskonnollisesta taistelusta, vaan hyvin monimutkaisesta poliittisesta pelistä, jossa panoksina olivat läänitykset, kauppareitit, siirtomaat, virkanimitykset, veronvuokraukset ja niin edelleen. Osapuolia oli monia ja niiden edut ja keskinäiset suhteet olivat kaikkea muuta kuin yksiselitteisen selkeät.

Sotaa käytiin itse asiassa ympäri maailmaa. Habsburgien ja Hollannin taistelu ulottui aina Jaavalle, Hormuzin salmeen ja Brasiliaan saakka. Espanjan ja Hollannin välinen kaapparisota ei ollut sinänsä osa 30-vuotista sotaa, mutta kyllä siihen sidoksissa.

Kiinnostava on myös Venäjän rooli. Puola-Liettuan vihollisena se tunsi tarvetta lähestyä Ruotsia. Samanlainen pyrkimys oli myös Krimin tataareilla. Selkeää yhteistoimintakuviota ei sotilaallisella alalla syntynyt, mutta Venäjä ainakin myi Ruotsille viljaa ns. asevelihintaan. Tukholmaan saakka päässyt tataarien lähetystö sen sijaan joutui palaamaan tyhjin toimin.

Kustaa Aadolfin persoona on kiinnostava ja sen särmikkyys tulee esille etenkin eräissä lainauksissa kirjeistä ja muissa lähteissä. Itse asiassa olisi hyvin kiinnostavaa saada käyttöön kokoelma hänen aforismejaan ja lausahduksiaan. Venäläiset ovat koonneet sellaisia esimerkiksi Pietari Suurelta, Napoleonilta ja Aleksandr Suvorovilta.

Kustaa oli todellinen sotilas henkeen ja vereen. Paitsi, että hän uskoi syvästi asiaansa, hän myös riskeerasi toistuvasti henkensä sen puolesta. Usein hän ratsasteli erilaisilla asioilla vain pienen joukon saattamana. Suomalaiset näyttävät olleet hänen suosiossaan ja joskus myös pelastivat hänet.

Epäilemättä Kustaa, joka johti valtavaa organisaatiota, kuului alansa neroihin. Hän myös uudisti sodankäyntiä tavoilla, jotka tunnetaan yleisesti. Siitä tuli liikkuvampaa ja tehokkaampaa eli lyhyesti sanoen tuhoisampaa.

Kustaa myös kokosi Saksaan suurimman armeijan, mitä siellä koskaan oli nähty. Suurimmillaan se käsitti puolentoista sataa tuhatta miestä, joita ei tietenkään voitu koskaan koota yhteen ainoaan paikkaan. Huolto oli äärimmäisen vaikea laji ja ratkaisi usein sen, mihin sota suunnattiin.

Tuhansien ja kymmenien tuhansien miesten ja hevosten saapuminen paikkakunnalle oli yleensä katastrofi talonpojille, kuuluivatpa miehet mihin armeijaan tahansa. Julmuuksiin syyllistyivät kuitenkin enemmän keisarilliset eli imperialistit, kuten Bäckström heitä nimittää.

Toki terrorin ja armon yhdistäminen oli paras tapa pitää kansa kuuliaisena ja myös hankkia lisää sotilaita. Hyvin usein antautuneiden varuskuntien sotilaat saatiin liittymään omalle puolelle.

Mielikuvaksi joka tapauksessa jää, että tämä koski etenkin saksalaisia joukkoja. Pahamaineiset kroaatit ja vallonit sen sijaan joutuivat usein tapetuiksi.

Suuret piiritykset olivat erittäin hankalia operaatioita myös piirittäjän kannalta. Kymmenet tuhannet miehet ja hevoset tuottivat pelkästään jätettä tonnikaupalla päivässä ja kurjat hygieeniset olot aiheuttivat usein leirikuumeen puhkeamisen.

Niinpä piiritykset pyrittiin miltei aina ratkaisemaan rynnäköillä. Portteja räjäytettiin petardeilla ja muurien alle kaivettiin tunneleita miinoja varten. Räjähdyspanokset saattoivat käsittää kymmenkuntakin tynnyrillistä ruutia.

Yleensä puolustajat jossakin vaiheessa halusivat neuvotella kunniallisesta rauhasta, joka yleensä aina merkitsi ainakin polttoveroa eli korvausta siitä, ettei kaupunkia polteta, kontribuutiota sodankäyntiä varten sekä aseiden ja ampumatarvikkeiden luovutusta. Poliittisesti ja uskonnollisesti ehdot saattoivat olla hyvinkin sallivia.

Aseiden joukossa pistooleilla, yleensä rataslukkoisilla ratsupistooleilla oli huomattavan suuri merkitys.  Ratsuväki käytti niitä caracole-rynnäköissään ja laukaisi ne aivan vastustajan lähellä.

Musketit olivat yleensä lunttulukkoisia ja niiden kantama (”tarkka kantama”) oli noin sata metriä. Rihlatuilla kivääreillä se oli kaksin- ja jopa kolminkertainen ja sellaisia näyttävät käyttäneen myös tarkka-ampujat, joista ei ole säilynyt paljoa tietoa.

Tilanne oli sama vielä 1700-luvulla, jolloin rihlattuja tussareita käyttivät avojärjestyksessä taistelevat jääkärit, joiden vihreä puku oli aikansa maastopuku. Tuota nimikettä esiintyi jo 30-vuotisessa sodassa. Siellä oli myös jonkin verran käytössä piilukkomusketteja ja ihmetyttää, miksi ne eivät vielä tulleet vallitseviksi.

Tuohon aikaan, kuten vielä 1700-luvulla ja jopa 1800-luvullakin oli käytössä myös jousia, joita tässä kirjassa ei mainita. Jousihan oli ajan oloissa erittäin nopeakäyttöinen ja lyhyeltä matkalta kyllin tehokaskin.

Ruotsalaisten nahkatykit eli nahalla vahvistetut kevyet tykit mainitaan tässäkin kirjassa. Vastustajat saattoivat pilkata ruotsalaisia ja kysyä, joko nämä olivat joutuneet syömään tykkinsä, mutta kevyiden tykkien liikkuvuus oli epäilemättä yksi ruotsalaisten valtteja. Espanjalaisiin neliöihin osuessaan tykinammukset tekivät hirmuista jälkeä. Ruotsalaisten ohuet linjat olivat tässä suhteessa edullisemmassa asemassa.

Kirjoittaja tekee ohimennen selvää niistä populaarimyyteistä, joiden mukaan suomalaiset olisivat erityisesti kärsineet 30-vuotisesta sodasta ja luovuttaneet sinne kohtuuttomasti väkeä. Suurin osa suomalaisista sotilaista pysyi ”oman maan” turvana. Suomalainen ratsuväki oli kyllä kuuluisaa ja myös kuninkaan suosiossa, mutta määrällisesti se oli vain hyvin pieni osa kokonaisuudesta.

Kun ruotsalaiset nousivat maihin Pommerissa 1630, oli 14000 miehestä suomalaisia 1200. Kun Kustaalla oli alaisuudessaan 120 000 miestä vuonna 1632, oli niistä ruotsalaisia ja suomalaisia yhteensä vain 13000. Suurin osa joukoista oli saksalaisia ja brittejä.

Kustaan suoritus Saksan sodassa on miltei uskomaton. Hän otti tavattoman riskin lähtiessään pienellä joukolla sotimaan vieraaseen maahan, joka aluksi oli parhaimmillaankin penseä hänen pyrkimyksilleen. Vasta voittojen myötä ruotsalaisten arvovalta alkoi vahvistua ja hänen armeijansa oli otettava lukuun niin Wienissä, Madridissa kuin Moskovassa.

Kykyä ja onneakin Kustaalla oli, mutta sitäkin voi kysyä, toiko hän lopulta maailmaan enemmän hyvää vai pahaa? Joka tapauksessa sankarikuningas aloitti suurten sotien aikakauden maansa elämässä. Ruotsalaisuus sai koko maailmassa karskin, sotaisan kaiun, jota naapurissa ylväästi muisteltiin vielä satakunta vuotta sitten ja hieman myöhemminkin.

Mitä nykyiseen arvioon tulee, riittää mielestäni, kun käy katsomassa Tukholman sotamuseota. Sotaa lähestytään siellä onnettomuutena ja jopa enemmän tai vähemmän rikollisena raakuutena.

Sitä kai se onkin. Toki mielettömyys ei tuohon aikaan vielä yltänyt sille nykytasolle, joka ilmenee yhä pirullisempien joukkotuhoaseiden kehittelyssä. Nehän ovat vehkeitä, joille ei yksinkertaisesti ole olemassa hyväksyttävää käyttöä.

Ne sopivat hulluille pelkureille, joiden ei tarvitse kohdata vihollisen hilparia ja muskettia taistelukentällä. He voivat ylvästellä hankkimillaan aseilla paraateissa, joille yksinkertainen kansa taputtaa silmät loistaen.

Joka tapauksessa ihmiskunnan kohtalona näyttää olevan kehittyminen, mitä asia nyt sitten henkisellä alalla merkinneekään.