Keskiyön Leijona

 

Suuri aika

 

Olli Bäckström, Lumikuningas. Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Gaudeamus 2020, 539 s.

 

Tämän järkäleen lukeminen on minulta vielä kesken, mutta panenpa paperille muutamia vaikutelmia jo tässä vaiheessa.

30-vuotinen sota on kansakuntamme rakentamisessa kuulunut niihin myyttisiin suuriin aikoihin, jolloin suomalaisuuden erinomaisuus on tullut ilmi kaikessa loistossaan. Topeliusta ei suotta nimitetty historian professoriksi, vaikka Välskärin kertomukset olivatkin fiktiota.

Myyttisessä menneisyydessä kasvoi Pohjolan hankien keskellä jalo kansa: Käs’ säilöjä käyttäiss’ on varttunut siell’, on kunniall’ uskolle hehkunut miel!

Kyyniset ja osin maanisetkin menneen kunnian kieltäjät ovat tietenkin saaneet melko halpoja herkkupaloja tällaisen tahrattoman kuvitelman rienaamisesta ja itse asiassa koko aikakautemme uusi historian tulkinta toisen maailmansodan jälkeen on omistautunut sodan raadollisuuden paljastamiseen, niin entisten kuin nykyisempien. Kunniasta on tullut parhaimmillaankin vain helisevä vaski ja kilisevä kulkunen.

Ruotsissakin, jossa sankarikuninkaat ja viikingit olivat vielä sata vuotta sitten vahvoilla, on jo kauan sitten aloitettu eräänlainen cancel-kulttuuri historian ymmärryksen suhteen. Upeasti kirjoittava Peter Englund on viime vuosikymmeninä ollut suuri tiennäyttäjä, meilläkin.

Vielä minun kouluvuosinani Kustaa II Aadolfin leimaaminen kansallisen onnettomuuden isäksi, ranskalaisten juoksupojaksi, ryöstelijäksi ja julmuriksi oli niin sanotusti kova juttu. Silloin vielä joka tapauksessa Ruotsin vallan aika tunnettiin yleisesti osaksi omaa historiaamme ja sen herooiset sivut nostattivat isänmaallista mieltä myös meillä.

Toisen maailmansodan aikana oma propagandamme hehkutti lisäksi myös sitä, miten aitoja demokraatteja on vuosisatojen ajan kasvanut nimenomaan Suomen (ja Ruotsi-Suomen) alueella, jossa maaorjuutta ei ole koskaan tunnettu ja jossa maata on lailla rakennettu ja talonpoikakin on ollut päättäjänä sekä valtakunnan tasolla että oikeuslaitoksessa ja paikallisesti.

Tätä sopi vain verrata liittoutuneiden sekalaiseeen seurakuntaan, jossa Englannin kuningaskunnan demokraattisetkin instituutiot kalpenivat pohjoismaisen vapauden rinnalla. Venäjästä nyt ei kannattanut edes puhua.

Viimeisten puolen vuosisadan aikana on joka tapauksessa käsitys Ruotsin vallan ajasta kokenut meillä suuren mullistuksen. Vanha käsite Ruotsi-Suomi, jota ei toki löydy ajan asiakirjoista, on hylätty kokonaan ja otettu sen sijaan käyttöön ajatus Suomesta jonkinlaisena siirtomaana, mikä perustuu sosiaalihistorialliseen näkökulmaan ja ns. matalaan katseeseen.

Populaaritasolla tämä on johtanut täysin yliammuttuihin käsityksiin Suomen riistosta ja orjuuttamisesta jopa suorastaan Ruotsin menestyksen keskeisenä ehtona.

Lisäksi on yleistynyt käsitys, jonka mukaan mitään Suomea ei edes ollut ennen kuin se muodostettiin Aleksanteri I:n toimesta omaksi hallinnolliseksi yksikökseen. Moni suorastaan puhuu Ruotsin ajan Suomesta Itämaana, käyttäen keskiaikaista käsitettä, joka on jo uudella ajalla anakronistinen.

Tämä kirja nyt ei kerro Suomesta, vaan sen (ja koko Ruotsin) sankarikuninkaasta, jonka hämmästyttävä ura nosti hänen maansa eurooppalaiseksi suurvallaksi. Syntyi konglomeraattivaltio, eräänlainen imperiumi, johon kuului asemaltaan erilaisia osia. Suomi taas oli siinä ydin-Ruotsin osa.

On epäilemättä totta, että kuningas jännitti valtakuntansa voimavarat äärimmilleen tavoitellessaan kunniaa ja vaikutusvaltaa Euroopan sotakentillä. Toisaalta tapana oli, että armeija elätti itse itsensä. Tämänhän me tunnemme myös Englundin kirjoista, joissa esimerkiksi Kaarle X Kustaa jyrää Puolan alueita edestakaisin ja valloittaa kaupunkeja lukemattomilla piirityksillä ja rynnäköillä.

Ei Suomi olisi kyennyt niitä sotilaita elättämään, jotka sieltä lähetettiin Euroopan verikentille. Pienestäkin pitäjästä lähtijöitä saattoi olla kymmeniä ratsumiehiä, jollaisten ylläpito ja varustaminen oli ajan oloissa erittäin kallista. Monille se joka tapauksessa merkitsi sosiaalista nousuakin.

Sotilasurakoitsijat olivat se keskeinen taho, joka hankki tykinruokaa myös Kustaa Aadolfille. Skottilaiset palkkasoturit, joiden jälkeläisiä yhä asuu runsaasti Suomessakin, olivat aikakauden suosituimpia ja kunnioitetuimpia ryhmiä. Kansallisuuksilla näet oli kullakin oma maineensa. Espanjalaiset, italialaiset, kroaatit ja vallonit opittiin hyvin tuntemaan myös vihollisina.

Myös suomalaiset tunnetaan ajan lähteissä ja heidän sotilasmaineensa on kova. Kirjoittaja suorastaan arvioi, että ellei yksi suomalainen vastannut kymmentä vihollista, niin kahta tai kolmea nyt ainakin.

Tämä on tietenkin poleeminen kärjistys ja tarkoitettu ärsyttämään, mutta ilmeisesti tarkoittaa sitä, että mikäli tuon ajan sotivat joukko-osaston asetetaan järjestykseen, nousevat suomalaiset aikalaiskäsityksissä lähelle huippua, jonnekin skottien lähelle.

Kunnia, joka hankittiin verisissä taisteluissa, oli ajan oloissa kallis omaisuus ja siitä käytiin usein kauppaa, kun neuvoteltiin kaupunkien antautumisesta. Kunniakkaasti puolustautuneille kannatti useinkin taata vapaa pääsy pois kaupungista aseiden ja kuormaston kanssa, vieläpä muskettien luntut palaen. Se kävi molemmille osapuolille lopulta edullisemmaksi kuin taistelun jatkaminen katkeraan loppuun saakka.

Tuhoamistaistelun idea ei vielä ollut sodankäynnissä vallitsevana, vaikka sellaistakin tapahtui. Hirvittävänä joukkomurhana tuomittiin yleisesti keisarillisten suorittama Magdeburgin teurastus.

Kustaa Aadolfilla sen sijaan olivat kuuluisat sota-artiklat, joiden mukaisesti pyrittiin saattamaan sodankäyntikin kaikkea inhimillistä toimintaa sitovan järjellisyyden, luonnonoikeuden piiriin. Mitä suomalaisiin tulee, heidän voidaan erään saksalaisen väitöskirjan perusteella katsoa käyttäytyneen myös miehitysjoukkoina keskimääräistä paremmin.

Keisarilliset ja katolisen liigan joukot syyllistyivät moniin kuuluisiin ilkitöihin, jotka söivät heidän mainettaan. Eivät ruotsalaisetkaan mitään pulmusia olleet, mutta ainakin minun johtopäätökseni mukaan kannattaa unohtaa ajatus heistä erityisen raivokkaina ryöstäjinä ja murhaajina. Aikakausi oli mitä oli ja sen mukaisesti oli toimittava, mikäli haluttiin siinä ympäristössä menestyä.

Oma lukunsa on aikakauden monimutkainen liittolaisuus- ja lojaalisuusjärjestelmä. Suuri kuviohan on se, että Ranska kustansi ja tuki poliittisesti Ruotsin joukkojen sotaa keisarin eli Habsburgien vallan heikentämiseksi. Tuki ei kuitenkaan ollut varauksetonta eikä kohdistunut kaikkia keisarin alamaisia vastaan tehtyihin sotatoimiin.

Vastapuolella olivat myös Flanderia hallitsevan Espanjan edut ja omalla puolella Alankomaat. Sota ulottui siten itse asiassa niin Länsi- kuin Itä-Intiaankin. Jossakin vaiheessa Kustaa huolestui siitä, että Espanja saattaisi hyökätä Göteborgiin. Toisaalta Espanja tarvitsi kipeästi ruotsalaista kuparia laivojensa pohjiin.

Katolisen liigan ja evankelisen unionin jäsenvaltiot eivät mitenkään itsestään selvästi olleet enempää keisarin kuin Ruotsinkaan puolella. Monimutkaiset sukulaisuussuhteet ja muut intressit painoivat usein vaa’assa uskonvapauden (ja läänitysten hallinnan) ohella. Vihollisen viholliset ovat yleensä ystäviä ja myös puolueettomuus oli usein houkuttelevaa.

Tästä ei suinkaan seuraa, etteivät uskonnon- ja omantunnonvapaus olisi olleet hyvinkin tärkeitä asioita taistelujen syynä. Reaalipolitiikka vaatii kuitenkin aina veronsa ja jo ristiretkien aikaan kelpasi pakanoidenkin apu joskus kristityille. Stalinin kanssa liittoutunut Winston Churchill sanoi tunnetusti, että mikäli Hitler hyökkäisi helvettiin. hän sanoisi ainakin muutaman lämpimän sanan paholaisen puolesta.

Kaiken kaikkiaan 30-vuotinen sota oli siviiliväestön kannalta tuhoisimpia katastrofeja kautta aikojen. Saksan väkilukua se vähensi muistini mukaan kolmanneksella.

Mitä kirjan varsinaiseen aiheeseen ja sen tekijän johtopäätöksiin tulee, pitää niihin palata tuonnempana. Jo tässä vaiheessa totean ainakin sen, että pidän lukukokemusta sangen virkistävänä ja odotan paljon myös kirjan loppuosalta.

What do you want to do ?

New mail