Me ja he keskenämme.

 

Mikä kansaa yhdistää?

 

https://wciom.ru/index.php?id=236&uid=10614

 

VTsIOM (ВЦИОМ) on alun perin Juri Levadan perustama tutkimusinstituutti, jonka valtio kaappasi itselleen joskus parikymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen Levada ja osa henkilökuntaa perusti uuden riippumattoman tutkimuslaitoksen nimeltä Levada-keskus (Левада центр). Venäjällä on lisäksi toiminut mielipidetutkimuslaitos FOM sekä epälukuinen määrä pienempiä, itsenäisiä instituutteja.

VTsIOM:ia rasittaa siis valtiollinen omistus, mutta sen takia ei pidä luulla, että se systemaattisesti väärentää kaikkia tutkimustuloksiaan. Neuvostoaikanahan tällainen olisi ilman muuta ollut sääntö, mikäli sosiologia yleensä olisi kuulunut sallittuihin tieteisiin.

No, jonkinlaista hengitystilaahan sillekin tieteenalalle sitten annettiin, mutta toki tieto kansan mielipiteistä kuului valtiosalaisuuksien piiriin. Periaatteessa kansa oli yksimielisesti puolueensa ja hallituksensa takana, eikä muuta voinutkaan osoittaa. Mikäli yritti, kuului tietenkin kansan vihollisiin.

Putinin ajat evät ole neuvostoaikoja. Siitä huolimatta voimme tietenkin suhtautua valtiolliseen mielipidetutkimukseen aina epäilevästi, tapahtuipa se sitten Amerikassa, Venäjällä tai Kiinassa tai vaikka jossakin muualla.

Venäjällä tilanne on sikäli hyvä, että VTsIOM:in lukuja voi usein verrata Levadan vastaaviin. Hajontaa tuntuisi aiheuttavan lähinnä erilainen kysymyksenasettelu. En ole viime aikoina yrittänyt tehdä vertailuja.

Sikäli kuin tutkimukset koskevat enemmän tai vähemmän epäpoliittisia asioita, uskaltaisin ottaa VTsIOM:in tulokset ihan tosissani. Epäilyttäviä seikkoja tietenkin jää aina mielipidetutkimuksiin. Niissähän se, mitä kysytään ja miten kysytään, on usein hyvin tärkeä seikka ja tuloksia tulkittaessa se pitäisi aina yrittää ottaa huomioon.

Mutta nyt tässä kerrotaan VTsIOM:in tutkimuksesta, jossa kysyttiin, millaiset asiat yhdistävät venäläisiä. Sekin asia voidaan kysyä monella tavalla ja halukkaat voivat oheisen linkin kautta miettiä, mitä mieltä tutkimuksesta ovat. Itse tyydyn selostamaan joitakin sen tuloksia.

Mikäpä ensinnäkin on vastaajien mielestä Venäjän symboli, asia, joka sitä parhaiten kuvaa?

10% mielestä sen muodostavat venäläiset ihmiset. 8% merkitsee tähän kohtaan isänmaanrakkauden. Mainittakoon, että voima/mahtavuus (мощь) saa 5% kannatuksen ja samoin laajuus/suuruus sekä myös presidentti Putin. Karhua kannattaa 4%.

Tuntuu hieman siltä, että tässä eri vastaajat olisivat ymmärtäneet kysymyksen hieman eri tavoin.

Mikäpä sitten olisi se kirja, joka yhdistää venäläiset ja jonka käytännöllisesti katsoen kaikki ovat lukeneet? 12% pitää sellaisena Tolstoin Sotaa ja rauhaa ja 4% Puškinin teoksia. 2% mielestä sellainen on Šolohovin Hiljaa virtaa Don. 2% on Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen kannalla ja sama määrä kannattaa Venäjän perustuslakia… Ehdotuksia sai esittää kolme. Aika laajoja teoksia näyttävät ”kaikki” lukeneen.

Musiikkikappaleista kansallishymni saa 16% kannatuksen. Katjuša on kolmantena 7%:lla ja yleensä sota-ajan laulut ovat suosittuja.

Kirjavuus on siis aikamoista. Sen sijaan ruokien suhteen yksimielisyys on suurempaa. Ruoat, jotka yhdistävät venäläisiä ja joista kaikki pitävät juhlapöydässä ovat: ykkösenä Olivier-salaatti (49%), kakkosena eräs tietty sillisalaatti (seljodka pod šuboj) 28%, pelmenit 25% ja Borssi 18%.

Kaikki venäläiset yhdistävä historiallinen tapahtuma on voitto Suuressa isänmaallisessa sodassa (69%). Krimin palauttaminen on kakkosena, mutta saa vain 6% äänistä. Vuonna 2018 sitä kannatti peräti 12%. ”Suuri Lokakuun vallankumous” saa 5% ja vuoden 1812 Isänmaallinen sota vain 3%. Kansainvälistä naistenpäivää kannattaa 2%.

Vaan kukapa on Venäjän suuri symbolinen kirjallinen hahmo?

Hajonta oli tässä hyvin suurta, mutta Oblomov voitti vaivaisella 4% äänimäärällä. Puskinin sankarit tulivat kakkoseksi 3%lla. Jalaton lentäjäsankari Meresjev sai 2% äänistä ja samoin toinen yli-inhimillistä tahdon riemuvoittoa edustanut. Nikolai Ostrovskin teräksinen ja karkaistu Pavel Kortšagin. Jopa Sodan ja Rauhan Pierre Bezuhov sai 2%. Peräti 62% piti kysymystä vaikeana vastata.

Aika jännittävähän tämä tulos onkin. Suhteellisen hyvin sijoittuivat sekä saamaton lallus Oblomov, että tämän täydelliset vastakohdat, Meresjev ja Kortsagin. Onko tässä ristiriitaa? Tuskinpa välttämättä. Ristiriitaistahan se on itse elämäkin ja sen eri puolet tarvitsevat symbolejaan. Eihän normaali ajattelu tule ilman stereotyyppejä toimeen. Niiden merkitys on vain ymmärrettävä.

Tällaisia kyselyitä tehdään silloin tällöin ja VTsIOM:in tapauksessa edellinen samalla patterilla oli tehty vuonna 2018. Kumma kyllä, vastauksissa oli aika laillakin hajontaa, etenkin vähemmän suosittujen asioiden kohdalla. Sen sijaan kärkiryhmä oli suhteellisen vakaa.

Mutta millaisia tuloksia saataisiin samalla kysymyspatterilla Suomessa?

Itse uskaltaisin ehdottaa suureksi yhdistäväksi kirjaksi Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta, joka myös elokuvaversioina esittää suuren kansallisen tarinan ja jota koko kansa katsoo yhä uudelleen. Kansallisromaaneja ovat myös Pohjantähti ja Seitsemän veljestä.

 

Tyypillisinä suomalaisena sankareina arvelisin mahdollisina kandidaatteina Vilho Koskelan, hänen isoisänsä Jussin, Jukolan Jussin sekä Sven Tuuvan.

Musiikkikappaleina meitä yhdistävät Maamme-laulu, Finlandia ja Säkkijärven polkka. Todellisia suomalaisia ruokia ovat ruisleipä, karjalanpaisti ja joulukinkku.

Entäpä tuo kansallinen symboli? Suomalainen kansa myyttisessä itsepäisyydessään ja ylevässä tyhmyydessään varmaan käy tässä, jos sen vastine kerran kävi Venäjälläkin. Sisun käsite liittyy juuri tähän. Vai olisiko tuo vaakunaeläin, leijona se paras symboli? Puolet kansaahan on kiinnostunut kilpaurheilusta. Ei meillä taida oikein olla rakennusta eikä luonnonmuodostumaa, joka olisi ylivertainen symboli? Tai ehkä Punkaharju? Saimaa? Koli?

Tärkein historiallinen tapahtumamme kansallisena symbolina on varmaankin oma suuri isänmaallinen sotamme: talvisota. Tosin jatkosota näyttää nyt kirivän välimatkaa umpeen. Vuosi 1918 on kuin onkin ohittamaton myös tässä mielessä, mutta putoaa pois siksi, ettei se tosiaankaan yhdistä kansaa, vieläkään.

Rauhan töitäkin on tehty menestyksellä. Nokia on uljas suoritus, mutta tietenkin kaikkien hölmöjen ylenkatsoma sen jälkeen, kun se nyykähti. Ja tätä tekijää ei voi yliarvioida.

En tiedä, olisiko meillä edes soveliasta kysyä, mitkä asiat yhdistävät kansaa. Tuntuu usein siltä, että päästäkseen ns. intellektuellien piireihin, on lähdettävä siitä, ettei mikään todella yhdistä kansaa eikä saakaan yhdistää.

Tiedän, että tämä lähestymistapa ei rajoitu Suomeen, vaan on levinnyt laajemmallekin, ennen muuta ranskalaisen postmodernismin kautta.

Venäjällä asiaa nyt ainakin tällaistakin asiaa saa kysyä, vaikka vastauksia  voikin pitää aika epämääräisinä suuren hajonnan takia. Vain Suuri isänmaallinen sota ja Olivier-salaatti ovat aivan selviä tuloksia.

Entä meillä? Talvisota ja joulukinkku?

 

What do you want to do ?

New mail

What do you want to do ?

New mail

Kaksi maailmaa

 

 

Yhden vuosisadan puolikas

Paavo Haavikko, Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä. Kolme novellia. Otava 1964. 133 s.

Maria Jotuni, Arkielämää. SKS (1909) 1994, 132 s.

 

Tämä on moderni pikku kirja. Erään sen novellin henkilöt syövät pizzaa, mikä oli tuolloin uusinta uutta. He kuuluvat sen lajin älymystöön, joka on Tukholmassa käydessään tutustunut Nationalmuseumin kokoelmiin.

Siellähän on kunniapaikalla Rembrandtin teos Claudius Civiliksen salaliitto. Lasi siinä pöydällä on aika iso ja sen merkitys on tuntematon. Novellin henkilö viittaa siihen kaikkien tuntemana asiana ja väittää, että se on yksityiskohta, josta ei tiedä, miten iso se on.

Matkat Tukholmaan olivat noihin aikoihin jo miltei itsestäänselvyys ja niistä tuli pian lähes pakollisia, kun Vikingin lautat muuttuivat punaisiksi ja Siljakin ilmestyi kuvaan. Vain osa turisteista toki kävi taidemuseoissa ja heille Haavikko kaiketi kirjansa osoittaakin.

Haavikon tyyli on sitä selittelemätöntä, ohutta kerrontaa, jossa todetaan, mitä milloinkin tapahtuu, ilman emootioita. Välillä ollaan jossakin oudossa ajassa, lumettoman joulukuun pimeydessä ja välähdyksestä ilmenee, että Suomi lieneekin miehitetty tai ainakin melkein.

Mutta ihmisen normaalit arkiset havainnot ja niihin reagointi eivät siitä enemmälti muutu. Toki älymystöporukassa puhutaan paljonkin synnyistä syvistä ja historiantulkinnoista, mutta niiden kanssa yhdessä ja lomittain kulkevat varsin tarkat havainnot naisten erinäisistä avuista, jotka ovat merkittäviä.

Sodan aikaan sijoittuvassa novellissa naiset ovat hyvin valmiita ottamaan vastaan miehistä hellyyttä ja siirtyminen äidistä tyttäreen ja takaisin käy hyvin luontevasti. Asiat eivät nouse mitenkään erityisesti esille muusta arkipäivästä eikä niitä sen enemmälti kuvata.

Muistakaamme kuitenkin, että tämä oli sitä aikaa, kun D.H. Lawrencen ongelmat sensuurin kanssa olivat aivan tuoreessa muistissa niin meillä kuin Englannissa. Norjalainen Agnar Mykle ja amerikkalainen Henry Miller edustivat vallankumouksellisuutta.

Mutta Haavikko kertoo kaiken kuvaamansa ohimennen, toteavasti. Kukaan ei saisi häntä kiinni kiihotuksen myynnistä eli pornografiasta. Hän edustaa kertojana uutta aikaa.

Samaan aikaanhan myös esimerkiksi Veijo Meri briljeerasi ulkokohtaisella, toteavalla kuvauksellaan ja Ernst Hemingway nousi tällä tyylillä suorastaan maailmantähdeksi.

Olisikin aika vaikeaa kuvitella sodanedellisen polven kirjoittaneen samalla tyylillä. Aikakausi oli vaihtunut ja esimerkiksi Veijo Meren kirja Vuoden 1918 tapahtumat säväytti eleettömyydellään varmaankin enemmän kuin olisi saatu aikaan emotionaalisella kuvailulla.

Sota oli vielä hyvin lähellä, minkä näin jälkeenpäin ymmärtää paremmin. Kun se minun sukupolvellani kuului olemassaoloamme edeltäneeseen aikaan, ei sen läheisyydestä tai kaukaisuudesta voinut olla mitään järkevää käsitystä.

Nuoria miehiähän nuo äskeiset sotilaat vielä olivat eikä ole ihme, että sotaa puitiin vielä suurella hartaudella. Tapahtuuhan samaa vieläkin, vaikka nyt kysymys toki on jo jostakin muusta.

Modernistit ja vihaiset nuoret miehet joka tapauksessa yleensä kuuluivat siihen sukupolveen, joka ei ollut ehtinyt rintamalle, mutta oli ajatellut asiaa sitäkin enemmän. Se on sukupolvikokemus, joka ei taida muille aueta.

Joka tapauksessa sodan läheisyys on tämänkin kirjan olennainen tausta, varmaankin yhtä olennainen kuin mahdollisuus matkustaa Tukholman taidemuseoon, mikä nyt avautui suorastaan koko kansalle. Tämä oli myös sen aikakauden alkua, jolle pizza, äyriäiset, paprikat ja monet muut uudet ruoat -entiset eksoottiset herkut- tulivat jokapäiväisiksi. Sitä elettiin nyt sitten uutta aikaa.

Tässä kirjassa ajellaan, mutta siinä ei taida esiintyä yhtään hevosta. Niiden määrä olikin juuri romahtamassa ja maailma muuttui muutenkin valtavalla nopeudella. Urbanisaatio ja koulutusyhteiskunta edistyivät huimin askelin ja häpykarvojaan juuri kasvattavat suuret ikäluokat olivat valmiita astumaan näyttämölle muutaman vuoden kuluttua.

Jotunin vain puolen vuosisataa aiemmin esiintynyt yhden päivän romaani Arkielämää sopii Haavikon verrokiksi.

Sekin loistaa enimmäkseen kommenteitta repliikkejä toistaen ja asioita todeten ja kuvaa yhden omaa elämäänsä elelevän kylän touhuja aamusta iltaan, iloineen ja suuruineen, syntymän mukaan sulkien. Kuolemakin on asianmukaisesti läsnä, joskaan nyt ei satu juuri tänä päivänä vierailemaan.

Aikansa kriitikot eivät kauhistelleet kuvatun miljöön tavatonta primitiivisyyttä. Taikausko ja jopa lukutaidottomuus kuuluivat siihen aivan luonnollisina ja jopa keskeisinä elementteinä. Seksi on läsnä koko ajan sekin, mutta ilman sen kummempia intohimoja. Sepä nyt vain kuuluu maailmanjärjestykseen.

Toki jokunen nainen mittailee komeaa renkiä naiskatseellaan, mutta joutuu tunnustamaan, ettei maailmassa kaikkea voi saada.

Merkittävä ja edes hiukkasen uudenaikainen persoona on itse asiassa muuan ”pappi” Nyman, kulkuri, joka on vähän oppiakin saanut.

Kun tätä henkilögalleriaa vertaa Haavikon tyyppeihin, voisi kuvitella, että välimatkaa on satoja vuosia eikä vain viitisenkymmentä. Joskus 1890 paikkeilla syntyneen ihmisen elämään saattoivat kuulua nuo molemmat miljööt. Olkoonkin, että Arkielämän tyypit itse asiassa tuntuvat pikemmin kuuluvan 1860-luvulle. He kun eivät näytä lainkaan päässeen osallisiksi 1800-luvun jälkipuoliskon suuresta mullistuksesta.

Eino Kaila arvosteli Jotunin teoksen Aika-lehdessä ja oudoksui hieman sitä, miten suuren osan sukupuolisuhteet kuvattujen henkilöiden elämässä saivat. Sitä hän kuitenkin paheksui, että romaani joutui tämän takia suoranaisen ajojahdin kohteeksi tietyissä tekopyhissä piireissä.

Aika aikaa kutakin. Eroa on modernin ja esimodernin ajan välillä, niin ihmisten arkielämän kuin sen kuvaamisen normien kannalta. Aikamoinen kaari siitä tulee.

What do you want to do ?

New mail

Aho reportterina

 Aikakauden tarkkailija

Juhani Aho, Sanomalehtimiesajoiltani. Otava (1911) 2002, 200 s.

Juhani Aho, suomalaisen syrjäseudun, ja sydän-Euroopan, maailmannäyttelyiden ja salotöllien, kaupunkien ja alkuperäisen kuvaaja oli kiinnostava henkilö. Hän oli liberaali antiklerikaali ja polyamoristi, aatteiden ja naisten mies ja jossakin sydämensä sopukassa myös romantikko ja perinteiden kunnioittaja.

Siksipä Ahon vanhoja senttauksiakin on kiinnostavaa lukea. Kun hän kirjoittaa säätyvaltiopäivien kokoontumisesta Ateneumissa ja Ritarihuoneella, hän ei pysähdy tuijottamaan sitä, miten tämän tai tuon asian kohtalo edistyi säätyjen työskentelyssä, vaan kuvaa sen sijaan itse prosessia, sen kaikkine varsin koomisinekin piirteineen.

Toisin kuin keskivertosopuli, Aho katsoo asioita suuremmasta perspektiivistä. Häntä ei kiinnosta se, miten jokin poliittinen asia menee eteenpäin valtiopäivien paperinmakuisessa maailmassa, vaan se, mitä kaikki tämä kertoo ajasta ja maasta: missä nyt mennään ja minne?

Tuokiokuvat ovat usein varsin viihdyttäviä ja kun Aho kirjoittaa puhemiehen ääntämystä matkien tai kuvaa keisarillisen käskykirjeen lukijan onnetonta äänivarojen puutetta, tuntee lukija miltei itse osallistuvansa tapahtumiin.

Toki valtiopäivillä käsiteltiin aivan tavattoman tärkeitäkin asioita. Koko Suomen kehitys riippui usein siitä, millaiset puitteet uuden ajan instituutioille onnistuttiin poliittisella tasolla luomaan.

Mutta oli tuo itse prosessikin kiinnostavaa katsottavaa. Muuan tärkeä havainto oli sekin, että valtiopäivillä saattoi jo kuulla suomenkieltä ja asiaa pidettiin vieläpä ilmeisen luonnollisena, vaikka kaikki eivät sitä ymmärtäneetkään. 

Myös itse pääkaupunkiin tämä kieli oli jo vahvasti pesiytynyt, minkä voi todeta Kämpin taloon majoittuneella Suomalaisella klubilla, jonne suomenmieliset poliitikot kerääntyivät lukemaan lehtiä, syömään ja juttelemaan.

Säädyistä huvittavimpia näyttävät olleen toisaalta ritaristo ja aatelisto kaikessa keskiaikaisessa korosteellisuudessaan ja toisaalta papiston musta muuri. Papisto näytti kammoavan kaikkea vapaamielisyyttä kuin piru pyhää vettä ja esimerkiksi kotimaisen (niin kevytmielisen!) kaunokirjallisuuden vähäinenkin tukeminen oli sille kauhistus. Koko porukan hurskaudesta kirjoittaja, pappilan poika, ei ilmeisesti olisi maksanut penniäkään.

Primitiivinen syrjäseutujen elämänmeno ei kirjoittajaa juuri kiehdo, vaikka joissakin lastuissaan hän puhuukin haikeasti menneen maailman kirkkoveneidyllin rikkoutumisesta haisevien ja puhkuvien höyryvenheiden tultua kirkkorantaan. Hän onkin muuten ehkä suurin laivamatkojen kuvaaja kirjallisuudessamme.

Höyryvene on nyt kuitenkin nykyaikaistumisen suurimpia ja vastaansanomattomimpia tunnuksia ja sellaisen löytyminen kaukaa Karjalasta, Tuulivaarasta, herättää jopa ihastusta.

Muuten tavanomainen pieni höyryvene on vähän sellainen puolivillainen nykyajan merkki, arvelee kirjailija. Se on vähän niin kuin suuri höyrylaiva ja pieni soutuvene pantaisiin yhteen: lyhyesti sanoen, suurin ja pienin edistys eri aloilla meidän maassamme antaisi keskimäärin sellaisen edistyksen, joka on kirkonkylässä tavattavana.

Jos oppinein teologi ja korven jätkä risteytettäisiin, saataisiin tulokseksi suunnilleen suomalainen maalaisrovasti, jos helsinkiläinen suurkauppias ja laukkuryssä risteytettäisiin, saataisiin keskimääräisenä tuloksena suomalainen maakauppias kaikkine paheineen ja mahdollisine hyveineenkin.

Kovin korkea ei siis reportterimme käsitys suomalaisesta kirkonkylästä ja sen asukkaista ole. Kuitenkin myös he ovat hyvää vauhtia kehittymässä. Nykyään puhuttaisiin modernisaatiosta.

Selväähän toki on, että koko yhteiskunta ei voi mihinkään suuntaan kehittyä ihan yhtä jalkaa. Korkeakoulutetut pääkaupungin kosmopoliitit kuuluvat pakosta eri maailmaan kuin kylänloukkolaiset tai edes kirkonkylien seurapiirit.

V.I. Lenin kirjoitti aikoinaan käsitteestä mnogoukladnost. Tämä hieman vaikeasti käännettävä käsite tarkoitti sitä, että Venäjällä oli rinnakkain ja limittäin olemassa aivan erilaisiin historiallisiin kehityskausiin kuuluvia yhteisöjä. Jossakin oltiin aivan kehityksen kärjessä, jossakin muualla elettiin suorastaan keskiaikaa.

1800-luvun lopulla, jota kirjan jutuissa kuvataan, elettiin valtavan kulttuurisen murroksen aikaa, jonka kenties keskeisin voima olivat kansakoulut. Niitä ei taantumus suotta katsonut epäluuloisesti, sillä niiden kautta kulki koko kansan tie valistukseen ja nykyaikaiseen ajatteluun.

Kirjoittaja tokaisee silloin tällöin, ettei ole kiinnostunut esimerkiksi sellaisista asioista kuin Venäjän Karjalasta tai Lapista tai Virosta. Ne jutut saattoi jättää niin sanotusti isänmaallisemmille tyypeille. Kuitenkin hän ennen pitkää matkusti myös Itä-Karjalaan ja loi parikin unohtumatonta teosta, joita voi sanoa kansallisromanttisiksi.

Itä-Karjalasta löytyvä täydellinen erämaan rauha oli vaikuttava elämys, mutta vielä vaikuttavampaa taisi olla käynti Pohjanmaalla, heränneiden kesäjuhlilla.

Paradoksaalisesti ihmiset olivat tuolla alueella uskonnollisuudestaan huolimatta myös yhteiskunnallisesti kaikkein aktiivisimpia. Sieltä löytyi vakavuutta, yksinkertaisuutta, lujuutta, omintakeisuutta ja omistaan elämistä. Kun näki körttipukuisten joukossa jonkun tavallisiin ostovaatteisiin puettuna likaisine urheilupaitoineen, on körttimies hänen rinnallaan kuin ruhtinas….

Ken tahtoo kuvata Suomen kansaa sen ihanteellisessa ilmestysmuodossa, hän katselkoon sitä kasvoihin jumalanpalveluksen aikana maalaiskirkossa, kun se kuuntelee jonkun ihailemansa opettajan esitystä, intoutuu kirjoittaja sanomaan. Tämä se oli toista kuin pappissäädyn prelaattien musta muuri valtiopäivillä…

Liberaali ja antiklerikaali innostuu lopulta suoranaiseen suitsutukseen: Ankara itsekritiikki, kaiken hengellisen valheen viha, kaiken siirappimaisuuden puute… ovat meidän pietismille sen parhaassa muodossa antaneet sen miehekkään, suoran n.s. ”sarkaisen” luonteen joiden kautta se niin edullisesti erotakse niin monesta meidän päiväimme hengellisyydestä. Onhan tietenkin varjopuoliakin, on ehkä itsekkäisyyttä, toisen tuomitsemista, ahdasmielisyyttä, lahkohenkeä – mutta missäpä liikkeessä tai puolueessa sitä ei olisi.

Ja entäpä rehellisyys sitten. Kun Aho teki lähtöä, tarjosi joku hänelle valjastetun hevosen, jonka pyysi sitten jättämään pappilan seinustalle. Kumpikaan ei tuntenut toistaan…

Aho on tarpeeksi herkkä ja rehellinen havainnoitsija ollakseen tunkematta näkemäänsä ja kokemaansa valmiisiin kaavoihin. Siksi hän onkin kiinnostava ja lukemisen arvoinen.

Olisikohan meillä tänään ketään samantasoista tai edes samantyylistä kirjoittajaa?

Kun lokakuukin oli marraskuussa.

 

What do you want to do ?

New mail

Lenin ja Suuri Lokakuu

 

Minun sukupolveni, jopa Suomessakin, muistaa hyvin ilmauksen Lokakuun Suuri Sosialistinen Vallankumous. Lyhyesti sanoen vain Suuri Lokakuu.

Vähänkös niitä oli meilläkin taiteellisia tai muuten vain kulttuurisia sieluja, jotka innoittuivat 1970-luvulla tällaisista aivokummituksista. Meemeiksihän niitä taidetaan nyttemmin sanoa.

Jo perestroikan aikana sanoivat ne, jotka jo uskalsivat, ettei bolševikkien valtaannousu vuonna 1917 ollut mikään vallankumous, saati sitten suuri sellainen. Lokakuussa se tapahtui juliaanisen kalenterin mukaan, mutta gregoriaanisen mukaan vasta marraskuussa. Toki voidaan tuolle merkittävälle tapahtumalle sentään hyväksyä sen tapahtuminen Venäjän lokakuussa.

Nykyäänhän Venäjällä ei enää ole aikoihin puhuttu lokakuun vallankumouksesta (revoljutsija), vaan vallankaappauksesta (perevorot). Kyse ei ole vain terminologiasta, vaan koko asian olemuksesta: vallankumouksethan ovat lainomaisia, valtavia yhteiskunnallisia tapahtumia, vallankaappaukset pinnallisia vallanvaihdoksia.

Kuitenkin myös Venäjällä puhutaan toki yhä Venäjän vallankumouksesta vuonna 1917. Olihan siinä tosiaan kyse maan perinpohjaisesta mullistuksesta, vaikka lokakuun kaappaus sinänsä olikin detalji, tosin kohtalokas sellainen.

Sen nimittäminen lainomaiseksi maailmanhistorian käännekohdaksi toki olisi pelkästään huvittavaa, ellei sitä olisi aikoinaan erittäin suurella vakavuudella sellaiseksi todistettu ja elleivät miljoonat olisi niin jopa uskoneet, siinä luvussa monet hyvin merkittävät intellektuellit.

Vallankumoukset ovat marxilaisittain historian suuria hyppäyksiä, joissa yksi yhteiskuntamuoto muuttuu äkillisesti toiseksi. Lokakuun kaappauksen tuloksena mitään sellaista ei tapahtunut. Venäjän vallankumouksenhan piti leniniläisen teorian mukaan olla osa maailmanvallankumousta, jonka varsinaiset ainekset olivat kypsyneet pisimmälle kehittyneiden teollisuusmaiden yhteiskunnissa.

Toisinhan siinä kävi ja kautta 1920-luvun kipeä teoreettinen kysymys oli, voitaisiinko nyt lainkaan rakentaa takapajuisella Venäjällä uutta, sosialistista yhteiskuntaa. Klassisen marxilaisen teorian mukaan se tietenkin oli takapajuisessa maassa mahdotonta.

Vajaan pappisseminaarin kurssin suorittanut Stalin todisteli, että se oli täysin mahdollista ja murjoi koko Venäjän yhteiskunnan uuteen uskoon ensimmäisellä viisivuotissuunnitelmallaan vuosina 1928-32, jota joskus on sanottu Venäjän todelliseksi vallankumoukseksi.

Leninin ja Lokakuun kaappauksen kanssa koko asialla oli tekemistä vain välillisesti. Silloin perustettu diktatuuri osoittautui niin kestäväksi, että se saattoi rankaisematta tehdä Venäjällä miltei mitä tahansa. Siinä mielessä Lenin siis oli sosialistisen Venäjän arkkitehti.

 Itse hän ei sitä luonut, mutta hänen jälkiään seuraillut Stalin teki sen kahdenkymmenen vuoden viiveellä leniniläisin metodein eli massaterrorin ja ihmisten alhaisimpien vaistojen kosiskelun avulla. Vuoden 1936 lopulla hyväksyttiin sosialistisen Neuvоstoliitоn perustuslaki ja vuonna 1937 pidettiin ensimmäiset vaalit sosialismin oloissa.

Suuren terrorin ajoittuminen juuri tähän aikaan eli sosialistisen yhteiskunnan tulemiseen ei ole mikään sattuma, vaan nimenomaan välttämätön osa uuden yhteiskunnan ja uuden ihmisen ilmaantumista tähän maailmaan. Toista ei olisi ollut ilman toista.

Kätilönä oli jälleen koeteltu ase: massaterrori. Ihmiset peloteltiin käyttäytymään uudella tavalla ja osa tuhottiin määrätietoisesti. Teorian kannalta se ei auttanut mitään. Neuvostoliitto oli vieläkin talonpoikaisvaltainen maa eikä suinkaan koko maailman yhteiskunnallisen kehityksen kärjessä.

Mutta kun jokin systeemi toimii käytännössä, kysyy vain harva kiinnostuneena, toimiiko se myös teoriassa. Kyllähän Venäjällä ainakin jälkeä syntyi, millä hinnalla ja miksi, on kysymys erikseen. Tilastot pidettiin valtiosalaisuutena, kuten miltei kaikki muutkin asiat. Aseiden tuotantomääriä sopi kyllä avoimestikin mainostaa.

Kun tuo kuuluisa ensimmäinen sosialistinen yhteiskunta, joka ehti jo peräti saavuttaa myös ensimmäisenä maailmassa ns. kehittyneen eli kypsän sosialismin vaiheen, sitten romahti, kesken kommunistisen yhteiskunnan rakennustyön, seurasi koko maailmassa suuri aatteellinen krapula. Lännessä se sai ns. postmodernismin muodon.

Suuria tarinoita ei muka enää maailmassa ollut, kun tarina kommunismin rakentamisesta oli jouduttu hylkäämään. Historiakin loppui siinä samassa tarpeettomana, koska kehityksen korkein aste eli liberaali demokratia oli jo saavutettu.

Oli tietenkin selvää, ettei tätä kaikkialla purematta nielty. Venäjällä oli ja on pieni, mutta kiukkuinen seurapiiri, jonka parissa niin Lenin kuin Suuri Lokakuu ovat yhä arvossaan.

Leninin 150-juhlan kunniaksi muuan tämän hengen lapsi, muuan Vladimir Pavlenko kiteytti kirjoituksessaan ne olennaiset kohdat, joita bolševikkien nykyiset, yleensä aina patrioottiset tai ultrapatrioottiset kannattajat hellivät historiantulkinnoissaan.

Hänen mielestään bolševikkeja ja siis Leniniä ei ensinnäkään voida syyttää keisarin vallasta syöksemisestä, sillä senhän tekivät duuman liberaalit. Hän torjuu myös väitteen Venäjän pilkkomisesta, jonka Lenin saksalaisten agenttina sai aikaan. Vallan otettuaan bolševikit ennen pitkää kykenivät puolustamaan Venäjää, mitä väliaikainen hallitus ei enää syksyllä voinut tehdä.

Strategisesti isku on hyvin suunnattu. Mikäli tarinan rosvoja ovatkin ainoastaan ja vain liberaalit väliaikaisen hallituksen johdolla, oli bolševikkien taistelu näitä imperiumi tuhoajia vastaan oikein ja ansiokasta.

Suurvaltaisen Venäjän kannattajat ihannoivat nykyään sekä tsaarinvaltaa että bolševikkivaltaa. Vain Venäjälle sopimaton, kurja liberaali demokratia jää viholliseksi, ja sehän sopii politiikan tarpeisiin juuri nyt.

Mutta Pavlenko nyt on pelkkä nobody, joka peräti erehtyy pitämään muuatta netin parodia-artikkelia aitona. Vakavampaa on, että kansan syvät rivit kunnioittavat suuresti niin Leniniä kuin Stalinia, mikä kävi hyvin selville jo muutaman vuoden takaisesta suuresta TV-projektista Imja Rossija, joka vastasi aikoinaan pidettyä Suurin suomalainen -kisaa.

Lenin tuli siellä kaikissa äänestyksissä kärkipäähän ja Stalin olisi voittanut, ellei äänestystä olisi keskeytetty. Erikoista on, että Stalin vetoaa nimenomaan nuorisoon.

Mutta lieneekö se niin kummallista. Taitaa meilläkin tuo viime sotakin innostaa nimenomaan nuoria. Veteraanit olivat toista maata.