Aho reportterina

 Aikakauden tarkkailija

Juhani Aho, Sanomalehtimiesajoiltani. Otava (1911) 2002, 200 s.

Juhani Aho, suomalaisen syrjäseudun, ja sydän-Euroopan, maailmannäyttelyiden ja salotöllien, kaupunkien ja alkuperäisen kuvaaja oli kiinnostava henkilö. Hän oli liberaali antiklerikaali ja polyamoristi, aatteiden ja naisten mies ja jossakin sydämensä sopukassa myös romantikko ja perinteiden kunnioittaja.

Siksipä Ahon vanhoja senttauksiakin on kiinnostavaa lukea. Kun hän kirjoittaa säätyvaltiopäivien kokoontumisesta Ateneumissa ja Ritarihuoneella, hän ei pysähdy tuijottamaan sitä, miten tämän tai tuon asian kohtalo edistyi säätyjen työskentelyssä, vaan kuvaa sen sijaan itse prosessia, sen kaikkine varsin koomisinekin piirteineen.

Toisin kuin keskivertosopuli, Aho katsoo asioita suuremmasta perspektiivistä. Häntä ei kiinnosta se, miten jokin poliittinen asia menee eteenpäin valtiopäivien paperinmakuisessa maailmassa, vaan se, mitä kaikki tämä kertoo ajasta ja maasta: missä nyt mennään ja minne?

Tuokiokuvat ovat usein varsin viihdyttäviä ja kun Aho kirjoittaa puhemiehen ääntämystä matkien tai kuvaa keisarillisen käskykirjeen lukijan onnetonta äänivarojen puutetta, tuntee lukija miltei itse osallistuvansa tapahtumiin.

Toki valtiopäivillä käsiteltiin aivan tavattoman tärkeitäkin asioita. Koko Suomen kehitys riippui usein siitä, millaiset puitteet uuden ajan instituutioille onnistuttiin poliittisella tasolla luomaan.

Mutta oli tuo itse prosessikin kiinnostavaa katsottavaa. Muuan tärkeä havainto oli sekin, että valtiopäivillä saattoi jo kuulla suomenkieltä ja asiaa pidettiin vieläpä ilmeisen luonnollisena, vaikka kaikki eivät sitä ymmärtäneetkään. 

Myös itse pääkaupunkiin tämä kieli oli jo vahvasti pesiytynyt, minkä voi todeta Kämpin taloon majoittuneella Suomalaisella klubilla, jonne suomenmieliset poliitikot kerääntyivät lukemaan lehtiä, syömään ja juttelemaan.

Säädyistä huvittavimpia näyttävät olleen toisaalta ritaristo ja aatelisto kaikessa keskiaikaisessa korosteellisuudessaan ja toisaalta papiston musta muuri. Papisto näytti kammoavan kaikkea vapaamielisyyttä kuin piru pyhää vettä ja esimerkiksi kotimaisen (niin kevytmielisen!) kaunokirjallisuuden vähäinenkin tukeminen oli sille kauhistus. Koko porukan hurskaudesta kirjoittaja, pappilan poika, ei ilmeisesti olisi maksanut penniäkään.

Primitiivinen syrjäseutujen elämänmeno ei kirjoittajaa juuri kiehdo, vaikka joissakin lastuissaan hän puhuukin haikeasti menneen maailman kirkkoveneidyllin rikkoutumisesta haisevien ja puhkuvien höyryvenheiden tultua kirkkorantaan. Hän onkin muuten ehkä suurin laivamatkojen kuvaaja kirjallisuudessamme.

Höyryvene on nyt kuitenkin nykyaikaistumisen suurimpia ja vastaansanomattomimpia tunnuksia ja sellaisen löytyminen kaukaa Karjalasta, Tuulivaarasta, herättää jopa ihastusta.

Muuten tavanomainen pieni höyryvene on vähän sellainen puolivillainen nykyajan merkki, arvelee kirjailija. Se on vähän niin kuin suuri höyrylaiva ja pieni soutuvene pantaisiin yhteen: lyhyesti sanoen, suurin ja pienin edistys eri aloilla meidän maassamme antaisi keskimäärin sellaisen edistyksen, joka on kirkonkylässä tavattavana.

Jos oppinein teologi ja korven jätkä risteytettäisiin, saataisiin tulokseksi suunnilleen suomalainen maalaisrovasti, jos helsinkiläinen suurkauppias ja laukkuryssä risteytettäisiin, saataisiin keskimääräisenä tuloksena suomalainen maakauppias kaikkine paheineen ja mahdollisine hyveineenkin.

Kovin korkea ei siis reportterimme käsitys suomalaisesta kirkonkylästä ja sen asukkaista ole. Kuitenkin myös he ovat hyvää vauhtia kehittymässä. Nykyään puhuttaisiin modernisaatiosta.

Selväähän toki on, että koko yhteiskunta ei voi mihinkään suuntaan kehittyä ihan yhtä jalkaa. Korkeakoulutetut pääkaupungin kosmopoliitit kuuluvat pakosta eri maailmaan kuin kylänloukkolaiset tai edes kirkonkylien seurapiirit.

V.I. Lenin kirjoitti aikoinaan käsitteestä mnogoukladnost. Tämä hieman vaikeasti käännettävä käsite tarkoitti sitä, että Venäjällä oli rinnakkain ja limittäin olemassa aivan erilaisiin historiallisiin kehityskausiin kuuluvia yhteisöjä. Jossakin oltiin aivan kehityksen kärjessä, jossakin muualla elettiin suorastaan keskiaikaa.

1800-luvun lopulla, jota kirjan jutuissa kuvataan, elettiin valtavan kulttuurisen murroksen aikaa, jonka kenties keskeisin voima olivat kansakoulut. Niitä ei taantumus suotta katsonut epäluuloisesti, sillä niiden kautta kulki koko kansan tie valistukseen ja nykyaikaiseen ajatteluun.

Kirjoittaja tokaisee silloin tällöin, ettei ole kiinnostunut esimerkiksi sellaisista asioista kuin Venäjän Karjalasta tai Lapista tai Virosta. Ne jutut saattoi jättää niin sanotusti isänmaallisemmille tyypeille. Kuitenkin hän ennen pitkää matkusti myös Itä-Karjalaan ja loi parikin unohtumatonta teosta, joita voi sanoa kansallisromanttisiksi.

Itä-Karjalasta löytyvä täydellinen erämaan rauha oli vaikuttava elämys, mutta vielä vaikuttavampaa taisi olla käynti Pohjanmaalla, heränneiden kesäjuhlilla.

Paradoksaalisesti ihmiset olivat tuolla alueella uskonnollisuudestaan huolimatta myös yhteiskunnallisesti kaikkein aktiivisimpia. Sieltä löytyi vakavuutta, yksinkertaisuutta, lujuutta, omintakeisuutta ja omistaan elämistä. Kun näki körttipukuisten joukossa jonkun tavallisiin ostovaatteisiin puettuna likaisine urheilupaitoineen, on körttimies hänen rinnallaan kuin ruhtinas….

Ken tahtoo kuvata Suomen kansaa sen ihanteellisessa ilmestysmuodossa, hän katselkoon sitä kasvoihin jumalanpalveluksen aikana maalaiskirkossa, kun se kuuntelee jonkun ihailemansa opettajan esitystä, intoutuu kirjoittaja sanomaan. Tämä se oli toista kuin pappissäädyn prelaattien musta muuri valtiopäivillä…

Liberaali ja antiklerikaali innostuu lopulta suoranaiseen suitsutukseen: Ankara itsekritiikki, kaiken hengellisen valheen viha, kaiken siirappimaisuuden puute… ovat meidän pietismille sen parhaassa muodossa antaneet sen miehekkään, suoran n.s. ”sarkaisen” luonteen joiden kautta se niin edullisesti erotakse niin monesta meidän päiväimme hengellisyydestä. Onhan tietenkin varjopuoliakin, on ehkä itsekkäisyyttä, toisen tuomitsemista, ahdasmielisyyttä, lahkohenkeä – mutta missäpä liikkeessä tai puolueessa sitä ei olisi.

Ja entäpä rehellisyys sitten. Kun Aho teki lähtöä, tarjosi joku hänelle valjastetun hevosen, jonka pyysi sitten jättämään pappilan seinustalle. Kumpikaan ei tuntenut toistaan…

Aho on tarpeeksi herkkä ja rehellinen havainnoitsija ollakseen tunkematta näkemäänsä ja kokemaansa valmiisiin kaavoihin. Siksi hän onkin kiinnostava ja lukemisen arvoinen.

Olisikohan meillä tänään ketään samantasoista tai edes samantyylistä kirjoittajaa?