Kaksi maailmaa

 

 

Yhden vuosisadan puolikas

Paavo Haavikko, Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä. Kolme novellia. Otava 1964. 133 s.

Maria Jotuni, Arkielämää. SKS (1909) 1994, 132 s.

 

Tämä on moderni pikku kirja. Erään sen novellin henkilöt syövät pizzaa, mikä oli tuolloin uusinta uutta. He kuuluvat sen lajin älymystöön, joka on Tukholmassa käydessään tutustunut Nationalmuseumin kokoelmiin.

Siellähän on kunniapaikalla Rembrandtin teos Claudius Civiliksen salaliitto. Lasi siinä pöydällä on aika iso ja sen merkitys on tuntematon. Novellin henkilö viittaa siihen kaikkien tuntemana asiana ja väittää, että se on yksityiskohta, josta ei tiedä, miten iso se on.

Matkat Tukholmaan olivat noihin aikoihin jo miltei itsestäänselvyys ja niistä tuli pian lähes pakollisia, kun Vikingin lautat muuttuivat punaisiksi ja Siljakin ilmestyi kuvaan. Vain osa turisteista toki kävi taidemuseoissa ja heille Haavikko kaiketi kirjansa osoittaakin.

Haavikon tyyli on sitä selittelemätöntä, ohutta kerrontaa, jossa todetaan, mitä milloinkin tapahtuu, ilman emootioita. Välillä ollaan jossakin oudossa ajassa, lumettoman joulukuun pimeydessä ja välähdyksestä ilmenee, että Suomi lieneekin miehitetty tai ainakin melkein.

Mutta ihmisen normaalit arkiset havainnot ja niihin reagointi eivät siitä enemmälti muutu. Toki älymystöporukassa puhutaan paljonkin synnyistä syvistä ja historiantulkinnoista, mutta niiden kanssa yhdessä ja lomittain kulkevat varsin tarkat havainnot naisten erinäisistä avuista, jotka ovat merkittäviä.

Sodan aikaan sijoittuvassa novellissa naiset ovat hyvin valmiita ottamaan vastaan miehistä hellyyttä ja siirtyminen äidistä tyttäreen ja takaisin käy hyvin luontevasti. Asiat eivät nouse mitenkään erityisesti esille muusta arkipäivästä eikä niitä sen enemmälti kuvata.

Muistakaamme kuitenkin, että tämä oli sitä aikaa, kun D.H. Lawrencen ongelmat sensuurin kanssa olivat aivan tuoreessa muistissa niin meillä kuin Englannissa. Norjalainen Agnar Mykle ja amerikkalainen Henry Miller edustivat vallankumouksellisuutta.

Mutta Haavikko kertoo kaiken kuvaamansa ohimennen, toteavasti. Kukaan ei saisi häntä kiinni kiihotuksen myynnistä eli pornografiasta. Hän edustaa kertojana uutta aikaa.

Samaan aikaanhan myös esimerkiksi Veijo Meri briljeerasi ulkokohtaisella, toteavalla kuvauksellaan ja Ernst Hemingway nousi tällä tyylillä suorastaan maailmantähdeksi.

Olisikin aika vaikeaa kuvitella sodanedellisen polven kirjoittaneen samalla tyylillä. Aikakausi oli vaihtunut ja esimerkiksi Veijo Meren kirja Vuoden 1918 tapahtumat säväytti eleettömyydellään varmaankin enemmän kuin olisi saatu aikaan emotionaalisella kuvailulla.

Sota oli vielä hyvin lähellä, minkä näin jälkeenpäin ymmärtää paremmin. Kun se minun sukupolvellani kuului olemassaoloamme edeltäneeseen aikaan, ei sen läheisyydestä tai kaukaisuudesta voinut olla mitään järkevää käsitystä.

Nuoria miehiähän nuo äskeiset sotilaat vielä olivat eikä ole ihme, että sotaa puitiin vielä suurella hartaudella. Tapahtuuhan samaa vieläkin, vaikka nyt kysymys toki on jo jostakin muusta.

Modernistit ja vihaiset nuoret miehet joka tapauksessa yleensä kuuluivat siihen sukupolveen, joka ei ollut ehtinyt rintamalle, mutta oli ajatellut asiaa sitäkin enemmän. Se on sukupolvikokemus, joka ei taida muille aueta.

Joka tapauksessa sodan läheisyys on tämänkin kirjan olennainen tausta, varmaankin yhtä olennainen kuin mahdollisuus matkustaa Tukholman taidemuseoon, mikä nyt avautui suorastaan koko kansalle. Tämä oli myös sen aikakauden alkua, jolle pizza, äyriäiset, paprikat ja monet muut uudet ruoat -entiset eksoottiset herkut- tulivat jokapäiväisiksi. Sitä elettiin nyt sitten uutta aikaa.

Tässä kirjassa ajellaan, mutta siinä ei taida esiintyä yhtään hevosta. Niiden määrä olikin juuri romahtamassa ja maailma muuttui muutenkin valtavalla nopeudella. Urbanisaatio ja koulutusyhteiskunta edistyivät huimin askelin ja häpykarvojaan juuri kasvattavat suuret ikäluokat olivat valmiita astumaan näyttämölle muutaman vuoden kuluttua.

Jotunin vain puolen vuosisataa aiemmin esiintynyt yhden päivän romaani Arkielämää sopii Haavikon verrokiksi.

Sekin loistaa enimmäkseen kommenteitta repliikkejä toistaen ja asioita todeten ja kuvaa yhden omaa elämäänsä elelevän kylän touhuja aamusta iltaan, iloineen ja suuruineen, syntymän mukaan sulkien. Kuolemakin on asianmukaisesti läsnä, joskaan nyt ei satu juuri tänä päivänä vierailemaan.

Aikansa kriitikot eivät kauhistelleet kuvatun miljöön tavatonta primitiivisyyttä. Taikausko ja jopa lukutaidottomuus kuuluivat siihen aivan luonnollisina ja jopa keskeisinä elementteinä. Seksi on läsnä koko ajan sekin, mutta ilman sen kummempia intohimoja. Sepä nyt vain kuuluu maailmanjärjestykseen.

Toki jokunen nainen mittailee komeaa renkiä naiskatseellaan, mutta joutuu tunnustamaan, ettei maailmassa kaikkea voi saada.

Merkittävä ja edes hiukkasen uudenaikainen persoona on itse asiassa muuan ”pappi” Nyman, kulkuri, joka on vähän oppiakin saanut.

Kun tätä henkilögalleriaa vertaa Haavikon tyyppeihin, voisi kuvitella, että välimatkaa on satoja vuosia eikä vain viitisenkymmentä. Joskus 1890 paikkeilla syntyneen ihmisen elämään saattoivat kuulua nuo molemmat miljööt. Olkoonkin, että Arkielämän tyypit itse asiassa tuntuvat pikemmin kuuluvan 1860-luvulle. He kun eivät näytä lainkaan päässeen osallisiksi 1800-luvun jälkipuoliskon suuresta mullistuksesta.

Eino Kaila arvosteli Jotunin teoksen Aika-lehdessä ja oudoksui hieman sitä, miten suuren osan sukupuolisuhteet kuvattujen henkilöiden elämässä saivat. Sitä hän kuitenkin paheksui, että romaani joutui tämän takia suoranaisen ajojahdin kohteeksi tietyissä tekopyhissä piireissä.

Aika aikaa kutakin. Eroa on modernin ja esimodernin ajan välillä, niin ihmisten arkielämän kuin sen kuvaamisen normien kannalta. Aikamoinen kaari siitä tulee.

What do you want to do ?

New mail