Retkue ihmeiden maassa

 

Itä oli punainen

 

Timo Soikkanen, Henna Lohento, Pekka Lähteenkorva, Sylvin matkassa. Yksityiset päiväkirjat Kiinasta. Otava 2020, 160 s.

 

Venäläisillä on mainio sanonta Vostok -delo tonkoje, joka tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, että itä on herkkä (hieno) asia. Ideana on, että kun ollaan idän kanssa tekemisissä, täytyy ymmärtää sen koostuvan monimutkaisista mekanismeista (tonkosti), joita ei auta mennä karkeasti sorkkimaan. On parasta ensin yrittää ymmärtää, miten koko juttu toimii.

Suomesta katsoen Kiina näyttäisi olevan hieman syrjässä, mutta kuten on helppo ymmärtää, Keskuksen valtakunnalla (Zhong-guo) on tästäkin asiasta oma näkemyksensä, jota ei kannata ignoroida, jos aikoo sen kanssa toimia.

Suomalaisia on Kiinassa käynyt jo ainakin 1700-luvulta lähtien. Tutkijoiden, kuten Erik Laxmanin ja Gustav Ramstedtin mielenkiinto suuntautui kuitenkin enemmän Japaniin päin. Joka tapauksessa suomalaiset laivat ovat hakeneet riisiä Kiinasta jo kauan ennen maamme itsenäistymistä ja sittemmin ovat myös lähetyssaarnaajat levittäneet siellä hyvää sanomaa. Suorat kosketukset ja kiinan kielen taito ovat kuitenkin olleet harvinaisia.

Kun suomalaiselle kulttuurivaltuuskunnalle tarjottiin tilaisuutta tutustua tuohon jättiläisvaltakuntaan vuonna 1953, vain vajaat neljä vuotta Maon ja hänen puolueensa vallanoton jälkeen, oli kyse joka tapauksessa suorastaan laadullisesti uudesta asiasta.

Kiina oli toki vielä suurimmaksi osaksi hyvin takapajuinen maa, mutta matkalaiset saattoivat sentään saapua sinne suihkumatkustajakoneella ja liikkua siellä kuukauden päivät omalla junallaan. Suurella maalla oli myös kehittynyt puolensa. Kun pulan yhä vaivaaman Suomen vasta avatun Seutulan lentokentän puisesta parakista siirryttiin kiinalaisiin suurkaupunkeihin, ei syytä erityiseen ylemmyyskompleksiin voinut olla.

1950-luvulla kommunismi näytti valloittavan maailman, eikä monikaan kyennyt aavistamaan, että sen kiinalaisen ja venäläisen muodon välille voisi syntyä ihan vakavia ristiriitoja. Samojen oppi-isien, myös Stalinin kuvia kannettiin niin Neuvostoliitossa kuin Kiinassakin. Uusi maailma näytti olevan yhtä ja samaa blokkia Elbeltä Keltaiselle merelle.

Matka aatteiden toteutumisen maahan oli uskoville kommunisteille tietenkin unelmien täyttymys. Silloinhan ei vielä kukaan voinut kuvitella, mitä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri jo kolmen vuoden kuluttua kertoisi salaisessa puheessaan XX puoluekokouksessa. Sitäkään, että suomalaisia oli neuvostojen maassa vastikään tapettu tuhansittain ei tarvinnut vielä uskoa. Mauri Ryömän kaltaiset pyhiinvaeltajat saattoivat keskittyä ihailemaan niitä yhdeksää hyvää ja kahdeksaa kaunista, joita kommunismin hedelminä heille esiteltiin.

Mukaan matkalle lähti kuitenkin myös muita kuin kommunisteja. Itse asiassa matkan johtajaksikin tuli pääministerin puoliso Sylvi Kekkonen ja hänen ohellaan siellä olivat myös Kustaa Vilkuna, Matti Kurjensaari, Pentti Haanpää ja lääkärinä mestarivoimistelija Heikki Savolainen oli siellä joku muukin sitoutumaton tarkkailija.

Sylvi Kekkonen esiintyi kirjailijan tittelillä ja sopi hyvin kiinalaiseen maisemaan, koska ei mitenkään erityisesti ulkonäöltään poikennut kanta-asukkaista. Hän piti ahkerasti päiväkirjaa omaan yksityiskäyttöönsä ja sellaisethan ovat historian lähteinä omaa luokkaansa.

Sylvi valitettavasti sairasteli koko matkan ajan ja keskittyi aika lailla tarkkailemaan omaa vointiaan, mutta kommentoi toki ahkerasti myös niin paikkoja, joihin tutustuttiin kuin kanssamatkustajiakin.

Äärivasemmiston tylsyyksistä ja parin kirjailijan ryyppäyksestä hänellä oli usein pientä kirpeää huomauttamista. Hän ei myöskään erityisemmin arvostanut Vilkunan lipevyyttä, tämä kun alentui joskus kritisoimaan omaa isänmaataan Kiinaan verrattuna.

Sivumennen sanoen, Vilkuna, joka viihtyi salaisten palvelujen piireissä, oli saanut amerikkalaisilta tehtäväkseen raportoida tietyistä näkemistään asioista annettujen ohjeiden mukaisesti. Kiinalaiset penkoivat salaa Kutturan tavarat ja filmasivat tarkkailuohjeet, jotka sitten luovutettiin myös venäläisille kollegoille. Viktor Vladimirov saattoi sitten myöhemmin Suomessa vilauttaa paperia luotetulle kontaktilleen…

Niin sanottu pyhiinvaeltajailmiö on tutkimuksessa hyvin esitetty. Itse tykkään eritysesti John Hollanderin teoksesta Political Pilgrims, jossa tämä vertailee ilmiötä sen eri ilmenemismuodoissa ja tekee myös kiinnostavia psykologisia ja sosiologisia johtopäätöksiä.

Muuan tämän ilmiön aikaansaamiseksi käytetty tekniikka on ylenpalttinen vieraanvaraisuus, johon liittyy ns. egon hieronta: kohdetta imarrellaan ja hänelle tarjotaan mahdollisuuksia toteuttaa nerouttaan isäntämaassa ja sen kustannuksella.

Intellektuellien imartelu maksaa, mutta sen tuottama myötäsukainen propaganda on monin verroin arvokkaampaa pääomaa. Kokonaiset nuorison ja edistyksellisen yleisön joukot seuraavat usein maineikkaita kellokkaita, jotka on onnistuttu huolellisella työskentelyllä höynäyttämään isäntämaan kritiikittömiksi palvojiksi.

Me vanhemman sukupolven edustajat muistanemme vielä Jan Myrdalin kijran Raportti kiinalaisesta kylästä, jossa tämä maansa johtava intellektuelli osoitti menneensä täydellisen kritiikittömästi viritettyyn loukkuun ja kertoi euforisesti kaikesta siitä ihanuudesta, jota hän kylässään näki. Hän tosiaan asui pienessä maalaiskylässä ja haastatteli kansanihmisiä -mutta aina tulkin välityksellä.

Tässä kirjassa kommunistinen rakennustyö oli tietenkin vasta aivan alkuvaiheessaan. Siitä huolimatta maassa oli jo mitä esitellä ja uudet projektit olivat osittain valtavia. Niitä tehtiin joskus aivan primitiivisillä menetelmillä, muun muassa kantamalla patotyömaalla maata pikku koreissa…

Oikeudenmukaisuus oli tietenkin toteutettu esimerkillisesti, vaikka esimerkiksi Neuvostoliiton tapaista kollektivisointia riistäjäluokkien likvidointeineen ei ollutkaan tehty. Siitä tulikin yksi kahden kommunismia tunnustavan jättiläisen suhteen kompastuskivistä.

Vaikuttavat näyt tekivät vaikutuksen kaikkiin, mutta esimerkiksi Pentti Haanpää ei olut suinkaan helposti höynäytettävissä. Hän olikin ollut epäluuloinen matkan suhteen jo alusta lähtien. Helposti innostuva Kurjensaari sen sijaan oli vähemmän vaikea tapaus.

Toki mitään Jan Myrdalin kaltaista täydellistä hukuttamista ei kenenkään tässä kirjassa siteeratun kohdalla tainnut tapahtua, joskin äärivasemmistosta on vaikea sanoa. Kaikki ainakin säilyttivät jonkin verran henkistä itsenäisyyttään ja vasemmistonaisetkin kantoivat huolta ulkonäöstään ja usein kieltäytyivät pukeutumasta heille teetettyihin ns. Mao-pukuihin.

Tässä kirjassa esitetään Sylvi Kekkosen päiväkirjamerkinnät rinnan muiden matkalaisten samoista asioista kirjoittamien kommentaarien kanssa, mikä on hyvin erikoinen ja onnistunut ratkaisu. Sen pohjalta voi tehdä monia johtopäätöksiä, missä julkaisijat hieman auttavatkin.

Koko matkan on täytynyt tuntua aivan satumaiselta ja sen voikin teksteistä päätellä. Tosin jossakin vaiheessa moniviikkoinen matka ja sen tiivis ohjelma aiheuttivat jo tiettyä kyllästymistä ja sairasteleva Sylvi saa useammankin kerran onnitella itseään siitä, että onnistuu jäämään ”kotiin” lepäämään.

Kysymys ns. pyhiivaeltajuudesta on kiintoisa. kKina sattuu olemaan sellainen maa, joka kyllä ihan oikeasti lyö kenet tahansa normaalin hämmästymisen kyvyn säilyttäneen ällikällä. Sen sain itsekin kokea kierrellessäni kymmenisen vuotta sitten Xinjiangissa Mannerheimin jalanjäljillä. Sillä kertaa olimme kyllä ihan itse maksaneet matkamme, mutta valtavat aikaansaannokset (esimerkiksi silkkitien sillat ja suojaukset, erämaan laitojen kastelu ja kukoistus) puhuivat puolestaan.

On yllättävää, että suomalainen kulttuurivaltuuskunta pääsi katselemaan Kiinan ihmeitä jo heti Maon vallankumouksen jälkeen. Silloin niihin varmasti kuului hyvin paljon vanhaakin -enemmän kuin sitten ns. kulttuurivallankumouksen jälkeen. Oli siellä silloinkin mitä näyttää.

1950-luvusta tulikin Suomessa sitten Kiinan vuosikymmen. Kun Kiinan ja Neuvostoliiton välit myöhemmin rikkoontuivat, aiheutti se meilläkin suurta varovaisuutta suhteissa Kiinaan. 1970-luvullahan Neuvostoliitossa todella pelättiin Kiinaa ja suhtauduttiin maolaisiin sen mukaisesti.

Mutta kaikki tämä tapahtui Kiinan väliaikaisen heikkouden aikana. Sitähän kesti pari vuosisataa. Historiassa se kuitenkin on lyhyt aika, ainakin Kiinan historiassa.

 

Merkkimies

 

Uranuurtaja

 

Eero Ojanen, Jaakko Juteini. Suomen ensimmäisen kirjailijan tarina. Into 2020, 229 s.

 

Sukunimi Juteini oli suomennos nimestä Judén, joka taas oli annettu kouluun menneelle pojalle kotitalon, Juutilan mukaan. Juuti/juutti puolestaan viittaa Tanskaan, Jyllantiin, josta monen Juutin ja Juutilaisen suku näyttää juontuvan.

Joka tapauksessa Jaakko Juteini oli puhdasta hämäläistä juurta, mikä yllättänee monet, koska hän teki elämäntyönsä Viipurissa. Myös Juteinin kielessä näkyy Hattulan seudun hämäläismurteen vaikutus.

Jaakko-poika opiskeli Turun akatemiassa ja vieläpä aika perusteellisesti. Hän oli yliopiston kirjoissa kymmenen vuotta suorittamatta mitään tutkintoa. Pappisura olisi ollut talonpoikaiselle opiskelijalle luonteva, mutta sille hän ei lähtenyt.

Opiskeluaikana Juteini elätti itseään kotiopettajana, muun muassa Vehmaan kartanossa Juvalla. Juvalla, kuten myös Sulkavalla, oli tuohon aikaan vielä hengissä kansanomaisen runonlaulun perinne. Vehmaan kartanossa oli myös suuri kirjasto, jossa oli muun muassa Bellmanin teoksia. Juvalla Juteinin ensi kertaa tapasi myös suuri savon kielen apostoli Kaarlo Akseli Gottlund.

Viipuriin Juteini pääsi kaupunginsihteeriksi, mikä ei ollut mikään huono virka. Tämän viran ohessa hän toimi asianajajana ja laivanmittaajana. Ainakin jälkimmäinen oli tuottoisaa työtä. Siihen kuului rakennettavien laivojen sallitun lastin määrääminen.

Kuten suurin osa suomalaisia, myös Juteini oli Suomen snsimmäisen keisari-suuriruhtinaan, Aleksanterin lumoissa ja käänsi suomeksi keisarihymnin:

Eläkön armias

rakkahin Ruhtinas

rauhallinen!

Josa on onnemme,

josa on ilomme

turva ja toivomme

täydellinen.

Hymnihän laulettiin samalla sävelellä kuin Englannin God Save the King. Žukovskin sanoittama Jumala Tsaaria suojelkoon (Bože Tsarja hrani) tuli käyttöön vasta 1830-luvulla ja jäi pois käytöstä vuonna 1917.

Myöhemmin Juteinin innostus hallitsijaa kohtaan näyttää laimentuneen, kenties sen takia, ettei suomalaisuuden noususta juuri ollut merkkejä huolimatta suomalaisten nostamisesta kansakuntien joukkoon.

Suomenkielisen suomalaisuuden vaaliminen jäi 1800-luvun parina ensimmäisenä vuosikymmenenä todellakin milteipä vain Juteinin hartioille, mutta hän todella olikin melko tuottelias kirjailija ja etenkin runoilija, jonka luomukset levisivät halpoina arkkivirsinä myös kansan keskuuteen.

Laulu Suomessa eli Arvon mekin ansaitsemme, on varsin huomionarvoinen ja myös Ojanen kiinnittää siihen paljon huomiota. Siinähän ensi kertaa nostetaan esille varsinainen suomalainen kansa ja jopa hyvin suorasanaisesti esitetään, että silläkin oli jotakin arvoa, jopa valistusta oli kuulemma sen keskuudessa viritetty.

Jälkimmäinen väite oli kyllä melkoista liioittelua. Juuri laulun syntymäaikoihin eli 1800-luvun toisella vuosikymmenellä ei suomenkielisestä valistuksesta voinut puhua, ainakaan Juteinin omaa toimintaa laajemmalti. Tilanne ei ollut kehuttava edes ruotsin kielellä eikä sitä voinut verrata myöskään Venäjän jo tuolloin vireään hengenelämään.

Joka tapauksessa Juteini teki parhaansa ja kirjoitti yllättävän laajat teoksensa ennen kuin suomenkielisen kirjallisuuden markkinoilla oli lainkaan kilpailijoita. Suomen kielen kukoistus puhkesi kuorestaan oikeastaan vasta silloin (1855), kun Nikolai I:n kuoltua lakattiin soveltamasta pahamaineista sensuuriasetusta, joka oli kohdistunut nimenomaan suomen kieleen.

Juteini tunnetaan myös siitä, että muuan hänen teoksensa joutui vainon kohteeksi ja peräti poltettiin julkisesti roviolla. Teoksen vikana katsottiin olevan sen virheellinen käsitys Kristuksen sovintokuolemasta. Juteini nimittäin piti sitä tarpeettomana.

Näin rajut toimenpiteet olivat hyvin poikkeuksellisia ja hämmästyttävää oli, että asia oli pantu vireille kaikkein ylimmissä piireissä, maineikkaan poliisiministeri Benckendorffin toimesta, Juteinin hyvin tunteman maaherra Walleenin toimiessa innokkaana toimeenpanijana.

Ojanen näkee paljon vaivaa osoittaakseen, ettei Juteini ollut kristinuskon vastustaja, saati ateisti, mutta se lieneekin sivuseikka. Ainakin hän tohti esittää valtavirrasta pahasti poikkeavan käsityksen ja oli sitä paitsi aiemmin kritisoinut pappeja ahneudesta virkatoimissaan. Kuolleen isännän siunaamisestahan talonpojan oli tuohon aikaan annettava papille härkä tai lehmä.

Moisesta rienauksesta loukkaantunut pappismies Ahlqvist puolestaan sepitti oman, Juteinin vastaisen runoelmansa: Voi sun juttujas Juteini!

Sensuurijuttu näyttää masentaneen Juteinia, joka joksikin aikaa jopa lakkasi kirjoittamasta.

Kuka ja miksi heitteli keppejä Juteinin rattaisiin, ei ole selvillä. Ilmeisesti ainakin joku korkeassa asemassa oleva hääri asiassa mukana, sillä Pietarin tietä tuskin saattoi kukaan pikkunilkki menestyksellä käyttää.

Sensuuria sinänsä ei asetettu kyseenalaiseksi ja Juteini itsekin toimi jonkin aikaa sensorina Viipurissa.

Juteini joka tapauksessa oli yksi niitä harvoja, jotka jaksoivat, omalla rahallaan ja riskillään ajaa suomen kielen asiaa silloin, kun sille ei niin sanotuissa piireissä juuri ymmärtäjiä löytynyt. Oli niitä sentään muutamia myös Viipurissa, vaikka viipurilaisten panos on jostakin syystä jäänyt Turun romantikkojen varjoon.

Juteini ei ollut romantikko vaan valistusmies, joka uskoi tasa-arvoon ja ihmisten koulutettavuuteen ja vastusti sotaa ja eläimiä kohtaan osoitettua julmuutta. Hyväntahtoisuus eli hyvänsuonto oli hänestä merkittävimpiä inhimillisiä hyveitä.

Juteinin omia kirjallisia saavutuksia on kritisoitu, muun muassa hänen runomittaansa, joka poikkesi oikeasta kalevalamitasta, vaikka sitä muistuttikin. Toisaalta se, että suomalaista uutta kaunokirjallisuutta edes oli olemassa, innoitti muitakin, muun muassa 1800-luvun puolimaissa esiin nostettuja talonpoikaisrunoilijoita. Jonkunhan se toiminta oli aloitettava.

Juteinin toiminta ei itse asiassa jäänyt vaille tunnustusta. Vuoden 1840 kuuluisassa promootiossa hänestä leivottiin filosofian tohtori honoris causa, mutta se olikin vuonna 1840, jolloin kansallisten aatteiden väreilyä alkoi olla ilmassa enemmänkin ja Kalevala oli jo hätkähdyttänyt maailmaa.

 

Ilmestyskirjan aikoja

 

What do you want to do ?

New mail

Saatana saapui Ranskaan

 

Jean Raspail, Pyhien leiri. Suomentanut Mika Keränen. Kiuas 2021, 444 s.

 

Tämän kirjan nimi on saatu Ilmestyskirjasta, jossa kerrotaan, miten saatana päästetään vankilastaan ja kokoaa kansat sotaan ja joukkoja on kuin meren rannalla hiekkaa. Ne nousevat maan tasangolle ja saartavat pyhien leirin ja rakastetun kaupungin.

Kuten aina Ilmestyskirjan kohdalla, houremaisten ennustusten merkityksestä on mahdotonta saada tolkkua, mikä luultavasti johtuu siitä, ettei sitä ole. Joka tapauksessa Ilmestyskirjan maalailemat kuvat ovat hyvin vaikuttavia ja ovat innoittaneet taiteilijoita jo parin vuosituhannen ajan.

Kirjallisuudessa jo Dostojevski, erityisesti teoksessaan Riivaajat, otti myös vaikutteita Ilmestyskirjasta luodessaan modernin vallankumouksellisen kokovartalokuvan. Dostojevskille paholaisen kansaa olivat venäläiset vallankumoukselliset, joiden sielunliikkeitä ja maailmankuvaa hän kirjassaan tutki.

Riivaajissa saatanan seuraaminen johtaa näennäisesti vain pienimuotoisiin rikoksiin, joku murha ja itsemurha, jotkut summittaiset tuhopoltot eivät vielä merkitse paholaisen voittoa laajalla rintamalla. Ilmeisesti se joka tapauksessa on odotettavissa, sillä aikakauden henki on jo saastutettu. Nihilistinen nuoriso on jo meikäläistä.

Raspail’n kirjassa fokus on toisenlainen. Ranska, joka palvelee koko läntisen maailman symbolina, on henkisesti tyhjentynyt ja sen nihilismi on saanut masokistisen oikeaoppisuuden hahmon, jota kukaan ei uskalla vastustaa eikä edes kykenisi selittämään itselleen, miksi niin olisi tehtävä.

Halveksittavinta roolia näyttelee katolinen kirkko, joka on kokonaan menettänyt uskonsa ja vääntänyt siitä jonkinlaisen muka-uskon joka kohdistuu omaan hyväntekeväisyyteen ja sen erinomaisuuteen. Myös isänmaallisuus on muuttunut jonkinlaiseksi postmoderniksi jargongiksi, jonka ylevät tunnukset pelkästään naurattavat kaikkia.

Lyhyesti sanoen, Ranska ja siis länsi on kulttuurisesti kuollut ja vastustuskyvytön ruumis, joka kuitenkin on lihava ja houkuttelee paikalle niitä, jotka ymmärtävät voivansa siitä hyötyä.

Tässä tapauksessa houkutukseen vastaavat ne miljoonaiset kansanjoukot, jotka asuvat Ganges-joen varrella, elämän ja kuoleman rajamailla, enimmäkseen apaattisina ja täysin eläimellisinä. Niiden elämässä omilla sijoillaan ei ole näkyvissä minkäänlaista valopilkkua siihen saakka, kunnes äkkiä syntyy idea muutosta pohjoiseen, sinne, jossa maito ja hunaja virtaavat.

 Kuin keskiaikainen kutsu ristiretkelle, tämä idea tempaa mukaansa miljoona köyhää. Kyseessä ei kuitenkaan ole tällä kertaa Herran tahto, vaan paholaisen johdatus.

Itse paholainen ottaa gangesilaisen paarian, sonnansyöjän hahmon ja tarkemmin sanoen se antaa käskyjään ja ilmaisee tahtoaan sen hirviölapsen kautta, jota sonnansyöjä kantaa harteillaan kuin mikäkin Hristoforos Kristus-lasta.

Miljoonapäinen (!) lauma valtaa sata laivaa ja suuntaa kulkunsa kohti Ranskaa. Laivat ovat kummitusmaisia hylkyjä, joita vain hyvä onni estää tuhoutumasta matkalla. Sekin on tietysti paholaisen aikaansaannosta.

Kauhistuttava saattue seilaa viikkokaupalla Eurooppaan Hyväntoivonniemen kiertäen ja kuin ihmeen kautta ratkaisee logistiset ongelmat, jotka olisivat murskaavia mille tahansa nykyaikaiselle sotakoneistollekin.

Mutta paholaisen joukot ovat kekseliäitä ja käyttävät polttoaineena omaa ulostettaan. Helvetillisen hajun nostattava viimeisen mahdollisuuden armada kauhistuttaa koko läntistä maailmaa, mutta kenelläkään ei ole mahdollisuutta torjua sitä väkivalloin. Se ei yksinkertaisesti käy päinsä.

Niinpä valloittajat saapuvat Ranskaan kenenkään sitä voimatta estää. Heidän ainoa aseensa on heidän lukumääränsä -ja aseettomuutensa- mutta se riittää.

Kysymys nimittäin tosiaan on siitä, että Ranska itse on täysin kyvytön torjumaan tuollaista hyökkäystä. Sen sijaan yhteistoimintamiehiä löytyy sitäkin enemmän. Itse asiassa jopa kansan syvät rivit, jotka normaalisti ovat tervejärkisiä, omaksuvat saman defaitismin.

Ranskan normaali itsetunto ja kyky sotilaalliseen itsepuolustukseen näyttää hävinneen viimeistään jo toisessa maailmansodassa, itse asiassa se kai oli ensimmäisen maailmansodan teurastuksen seuraus. Siirtomaasodissa Ranska osoittautui pehmeäksi ja menetti kaiken. Nyt, aseettoman vihollisen edessä jopa erikoisjoukot heittävät aseensa ja pötkivät pakoon.

Kirjan otsikossa mainittu pyhien leiri mahtanee olla koko Ranska tai sitten vain yksi pieni etelärannikon kylä, jota puolustamaan jää kourallinen vanhan maailman väkeä. Koko episodi vertautuu Konstantinopolin valloitukseen ja sattumoisin puolustajien joukossa onkin samannimisiä henkilöitä, jaloja kreikkalaisia, jotka ymmärtävät kutsumuksenaan olevan edes symbolisesti kuolla menetetyn asian puolesta.

Mutta mitä kauheata nuo miljoona siirtolaista oikeastaan tekevät? Eikö viisikymmentä miljoonaa ranskalaista kykene heidät sulattamaan? Mitä kauheata lopultakin on koko invaasiossa? Me muistamme, miten Merkel, aikansa päätään raavittuaan sai sanotuksi: Wir schaffen das! Nyt harva enää huomaakaan sitä miljoonaa, joka hiljattain saapui Saksaan.

Eikö arvokas gallialainen tervehdys olisi voinut olla: Allez, ça va! tai jopa perinteisemmin: Ah, ça ira, (ça ira, ça ira)! Siinähän suuren kansakunnan kulttuurinen itsetunto olisi lakonisesti ja perinteikkäästi esitetty koko komeudessaan!

Mutta kun tuota itsetuntoa ei ollut, ei yhtään. Kulttuuri ymmärsi vain olevansa sairas ja osasi pelkästään ilottomasti nauraa omille symboleilleen. Se tunsi, että jonkun Frantz Fanonin houremainen ressentimentti ja vaatimukset kostosta olivat oikeutettuja.

Käytännössä joka tapauksessa koko Etelä-Ranska tyhjeni sen inhimillisen mutavyöryn tieltä, jollaisen kirjailija maalaa eteemme.

Koko kauhukuva ryysyläisarmadasta on tietenkin aivan puhtaasti myyttinen eikä pyri sen kummempaan realismiin kuin vaikkapa Rabelais’n teokset. Mitään tuollaista maihinnousua ei todellisuudessa voisi tapahtua, vaikka kirja kuvaa Ranskan tapauksen vain lähtölaukaukseksi, jota pian matkitaan kaikkialla: miljoonat ja kenties jo sadat miljoonat ovat nyt liikkeellä, ei pelkästään Intiasta, vaan myös Afrikasta ja jopa Kiinasta!

Sen sijaan kuvaukset itse Ranskasta ja sen kulttuuripiirien reaktioista ovat yhtä uskottavia kuin herkullisia. Itse asiassa olemme viime vuosina saaneet todistaa juuri sellaisia näytelmiä niin Ranskassa kuin kaikkialla muuallakin lännessä. Jas siinähän se kirjan pihvi onkin. Monessa paikassa on länsimaiden klerkeillä aihetta kiljaista: touché! Mutta karikatyyrejähän ei enää erota malleistaan.

Kun kirja on sentään kirjoitettu vuonna 1973, on aihetta pohtia sen sidonnaisuutta aikansa ympäristöön ja käsityksiin.

Muistan mainiosti, miten juuri Intia ja Kiina olivat kehitysmaiden kurjuuden symboleita. Pöhöttyneitä luurankolapsia kuvattiin kaikkialla ja rikkaan pohjoisen ihmisiä kutsuttiin katumukseen sen takia, että he itse voivat paremmin ja saivat joka päivä mahansa täyteen. Vaikka oli keksitty kohtelias nimike kehitysmaa, ei kukaan uskonut, että nuo kuolemanloukot joskus todella kehittyisivät.

Gangesilaisille oli tarjolla vain surkea kuolema, kurjan elämän jälkeen. Kiinassa asiat eivät olleet sen paremmin, vaikka osa länsimaiden älymystöstä uskoikin Maon mielipuoliseen evankeliumiin eikä sen sijaan uskonut Kiinan valtaviin nälänhätiin, joiden olemassaolon sen hallinto kielsi. He kai tunsivat olonsa autuaaksi, mutta se opi petollista.

En tiedä, mitä viime vuonna kuollut kirjoittaja mahtoi ajatella Kiinan noususta maailmantalouden johtoon ja siitä, että Intia on nopeasti tulossa sen rinnalle. Uskon, että tässä oli kyseessä sellainen vallankumous, jonka mahdollisuutta ei viisikymmentä vuotta sitten yksinkertaisesti nähty.

Mitä itse Ranskan ylitsevuotavaan rikkauteen tulee, oli sekin vuonna 1973 varsin paljon vaatimattomampaa kuin nykyään, vaikka sen suhteellinen asema olikin nykyistä korkeampi. Maailmantalouden nousu, jonka siirtomaaherruus pani alulle, on nyttemmin tuottanut lähes kaikkialle sellaisen yltäkylläisyyden, jota ei vielä hiljattain voitu kuvitella minnekään. Niinpä myös käsitykset yhteiskunnan muutosten mahdollisuuksista ja tarpeellisuudesta ovat mullistuneet.

Kun tämä kirja kirjoitettiin, oli öljykriisi vielä tulematta. Sehän sai alkunsa Jom Kippurin sodasta, joka käytiin vuoden 1973 lopulla ja vasta vuonna 1974 alkoivat valot sammua eri puolilla vaurasta pohjoista.

Mutta pian nähtiin, että kepillä on kaksi päätä, eikä ole mahdollista kiristää loputtomia voittoja, mikäli haluaa myydä jotakin. Paljon sen sijaan voitiin heruttaa.

Osa kehitysmaita rikastui pian tolkuttomasti ja muutti osaltaan käsitystämme siitä, mikä on normaali järjestys maailman kansojen keskuudessa.

On totta, että kirjan asetelma on osittain toivottomasti vanhentunut, mutta yhtä totta on, että kansainvaellukset ovat hyvässä vauhdissa ja tuottavat peruuntumattomia muutoksia maailmaan. Länsimaiden vaarana voisi sanoa olevan niiden romahtanut itsetunto ja tyhjentynyt kulttuuri, mutta kysyä tietenkin myös voi, mitä virkaa sellaisella eurooppalaisella sivistyksellä voisi olla, joka ei kunnioita edes itseään?

Dramaattinen kertomus paholaisen -tai Pedon- toiminnasta on laatuunkäypää kirjallisuutta eikä se ole vieläkään vailla ajankohtaisuuttaan. Pidän kuitenkin enemmän Dostojevskista.

Kiuas-kustantamoa voi onnitella siitä, että se on ottanut kustantaakseen tämän järkäleen, joka on käännetty alkukielestä. Siinäpä melkoinen sankariprojekti pienelle yritykselle! Keräsen käännös vaikuttaa erinomaiselta ja kirjan lopussa oleva selventävä essee ja tiedot kirjoittajasta ovat hyvin tarpeellisia.

Luulen, että tämä kirja kaikkine puutteineen ja ansioineen luetaan tulevaisuudessa niihin harvoihin kaunokirjallisiin esityksiin, joita toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta on syytä lukea. Ehkäpä se on aikamme Riivaajat, jota niin sanottu neuvostovalta yritti kaikin voimin pimittää pois kansan saatavilta? Yritetäänköhän tätäkin?