Retkue ihmeiden maassa

 

Itä oli punainen

 

Timo Soikkanen, Henna Lohento, Pekka Lähteenkorva, Sylvin matkassa. Yksityiset päiväkirjat Kiinasta. Otava 2020, 160 s.

 

Venäläisillä on mainio sanonta Vostok -delo tonkoje, joka tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, että itä on herkkä (hieno) asia. Ideana on, että kun ollaan idän kanssa tekemisissä, täytyy ymmärtää sen koostuvan monimutkaisista mekanismeista (tonkosti), joita ei auta mennä karkeasti sorkkimaan. On parasta ensin yrittää ymmärtää, miten koko juttu toimii.

Suomesta katsoen Kiina näyttäisi olevan hieman syrjässä, mutta kuten on helppo ymmärtää, Keskuksen valtakunnalla (Zhong-guo) on tästäkin asiasta oma näkemyksensä, jota ei kannata ignoroida, jos aikoo sen kanssa toimia.

Suomalaisia on Kiinassa käynyt jo ainakin 1700-luvulta lähtien. Tutkijoiden, kuten Erik Laxmanin ja Gustav Ramstedtin mielenkiinto suuntautui kuitenkin enemmän Japaniin päin. Joka tapauksessa suomalaiset laivat ovat hakeneet riisiä Kiinasta jo kauan ennen maamme itsenäistymistä ja sittemmin ovat myös lähetyssaarnaajat levittäneet siellä hyvää sanomaa. Suorat kosketukset ja kiinan kielen taito ovat kuitenkin olleet harvinaisia.

Kun suomalaiselle kulttuurivaltuuskunnalle tarjottiin tilaisuutta tutustua tuohon jättiläisvaltakuntaan vuonna 1953, vain vajaat neljä vuotta Maon ja hänen puolueensa vallanoton jälkeen, oli kyse joka tapauksessa suorastaan laadullisesti uudesta asiasta.

Kiina oli toki vielä suurimmaksi osaksi hyvin takapajuinen maa, mutta matkalaiset saattoivat sentään saapua sinne suihkumatkustajakoneella ja liikkua siellä kuukauden päivät omalla junallaan. Suurella maalla oli myös kehittynyt puolensa. Kun pulan yhä vaivaaman Suomen vasta avatun Seutulan lentokentän puisesta parakista siirryttiin kiinalaisiin suurkaupunkeihin, ei syytä erityiseen ylemmyyskompleksiin voinut olla.

1950-luvulla kommunismi näytti valloittavan maailman, eikä monikaan kyennyt aavistamaan, että sen kiinalaisen ja venäläisen muodon välille voisi syntyä ihan vakavia ristiriitoja. Samojen oppi-isien, myös Stalinin kuvia kannettiin niin Neuvostoliitossa kuin Kiinassakin. Uusi maailma näytti olevan yhtä ja samaa blokkia Elbeltä Keltaiselle merelle.

Matka aatteiden toteutumisen maahan oli uskoville kommunisteille tietenkin unelmien täyttymys. Silloinhan ei vielä kukaan voinut kuvitella, mitä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri jo kolmen vuoden kuluttua kertoisi salaisessa puheessaan XX puoluekokouksessa. Sitäkään, että suomalaisia oli neuvostojen maassa vastikään tapettu tuhansittain ei tarvinnut vielä uskoa. Mauri Ryömän kaltaiset pyhiinvaeltajat saattoivat keskittyä ihailemaan niitä yhdeksää hyvää ja kahdeksaa kaunista, joita kommunismin hedelminä heille esiteltiin.

Mukaan matkalle lähti kuitenkin myös muita kuin kommunisteja. Itse asiassa matkan johtajaksikin tuli pääministerin puoliso Sylvi Kekkonen ja hänen ohellaan siellä olivat myös Kustaa Vilkuna, Matti Kurjensaari, Pentti Haanpää ja lääkärinä mestarivoimistelija Heikki Savolainen oli siellä joku muukin sitoutumaton tarkkailija.

Sylvi Kekkonen esiintyi kirjailijan tittelillä ja sopi hyvin kiinalaiseen maisemaan, koska ei mitenkään erityisesti ulkonäöltään poikennut kanta-asukkaista. Hän piti ahkerasti päiväkirjaa omaan yksityiskäyttöönsä ja sellaisethan ovat historian lähteinä omaa luokkaansa.

Sylvi valitettavasti sairasteli koko matkan ajan ja keskittyi aika lailla tarkkailemaan omaa vointiaan, mutta kommentoi toki ahkerasti myös niin paikkoja, joihin tutustuttiin kuin kanssamatkustajiakin.

Äärivasemmiston tylsyyksistä ja parin kirjailijan ryyppäyksestä hänellä oli usein pientä kirpeää huomauttamista. Hän ei myöskään erityisemmin arvostanut Vilkunan lipevyyttä, tämä kun alentui joskus kritisoimaan omaa isänmaataan Kiinaan verrattuna.

Sivumennen sanoen, Vilkuna, joka viihtyi salaisten palvelujen piireissä, oli saanut amerikkalaisilta tehtäväkseen raportoida tietyistä näkemistään asioista annettujen ohjeiden mukaisesti. Kiinalaiset penkoivat salaa Kutturan tavarat ja filmasivat tarkkailuohjeet, jotka sitten luovutettiin myös venäläisille kollegoille. Viktor Vladimirov saattoi sitten myöhemmin Suomessa vilauttaa paperia luotetulle kontaktilleen…

Niin sanottu pyhiinvaeltajailmiö on tutkimuksessa hyvin esitetty. Itse tykkään eritysesti John Hollanderin teoksesta Political Pilgrims, jossa tämä vertailee ilmiötä sen eri ilmenemismuodoissa ja tekee myös kiinnostavia psykologisia ja sosiologisia johtopäätöksiä.

Muuan tämän ilmiön aikaansaamiseksi käytetty tekniikka on ylenpalttinen vieraanvaraisuus, johon liittyy ns. egon hieronta: kohdetta imarrellaan ja hänelle tarjotaan mahdollisuuksia toteuttaa nerouttaan isäntämaassa ja sen kustannuksella.

Intellektuellien imartelu maksaa, mutta sen tuottama myötäsukainen propaganda on monin verroin arvokkaampaa pääomaa. Kokonaiset nuorison ja edistyksellisen yleisön joukot seuraavat usein maineikkaita kellokkaita, jotka on onnistuttu huolellisella työskentelyllä höynäyttämään isäntämaan kritiikittömiksi palvojiksi.

Me vanhemman sukupolven edustajat muistanemme vielä Jan Myrdalin kijran Raportti kiinalaisesta kylästä, jossa tämä maansa johtava intellektuelli osoitti menneensä täydellisen kritiikittömästi viritettyyn loukkuun ja kertoi euforisesti kaikesta siitä ihanuudesta, jota hän kylässään näki. Hän tosiaan asui pienessä maalaiskylässä ja haastatteli kansanihmisiä -mutta aina tulkin välityksellä.

Tässä kirjassa kommunistinen rakennustyö oli tietenkin vasta aivan alkuvaiheessaan. Siitä huolimatta maassa oli jo mitä esitellä ja uudet projektit olivat osittain valtavia. Niitä tehtiin joskus aivan primitiivisillä menetelmillä, muun muassa kantamalla patotyömaalla maata pikku koreissa…

Oikeudenmukaisuus oli tietenkin toteutettu esimerkillisesti, vaikka esimerkiksi Neuvostoliiton tapaista kollektivisointia riistäjäluokkien likvidointeineen ei ollutkaan tehty. Siitä tulikin yksi kahden kommunismia tunnustavan jättiläisen suhteen kompastuskivistä.

Vaikuttavat näyt tekivät vaikutuksen kaikkiin, mutta esimerkiksi Pentti Haanpää ei olut suinkaan helposti höynäytettävissä. Hän olikin ollut epäluuloinen matkan suhteen jo alusta lähtien. Helposti innostuva Kurjensaari sen sijaan oli vähemmän vaikea tapaus.

Toki mitään Jan Myrdalin kaltaista täydellistä hukuttamista ei kenenkään tässä kirjassa siteeratun kohdalla tainnut tapahtua, joskin äärivasemmistosta on vaikea sanoa. Kaikki ainakin säilyttivät jonkin verran henkistä itsenäisyyttään ja vasemmistonaisetkin kantoivat huolta ulkonäöstään ja usein kieltäytyivät pukeutumasta heille teetettyihin ns. Mao-pukuihin.

Tässä kirjassa esitetään Sylvi Kekkosen päiväkirjamerkinnät rinnan muiden matkalaisten samoista asioista kirjoittamien kommentaarien kanssa, mikä on hyvin erikoinen ja onnistunut ratkaisu. Sen pohjalta voi tehdä monia johtopäätöksiä, missä julkaisijat hieman auttavatkin.

Koko matkan on täytynyt tuntua aivan satumaiselta ja sen voikin teksteistä päätellä. Tosin jossakin vaiheessa moniviikkoinen matka ja sen tiivis ohjelma aiheuttivat jo tiettyä kyllästymistä ja sairasteleva Sylvi saa useammankin kerran onnitella itseään siitä, että onnistuu jäämään ”kotiin” lepäämään.

Kysymys ns. pyhiivaeltajuudesta on kiintoisa. kKina sattuu olemaan sellainen maa, joka kyllä ihan oikeasti lyö kenet tahansa normaalin hämmästymisen kyvyn säilyttäneen ällikällä. Sen sain itsekin kokea kierrellessäni kymmenisen vuotta sitten Xinjiangissa Mannerheimin jalanjäljillä. Sillä kertaa olimme kyllä ihan itse maksaneet matkamme, mutta valtavat aikaansaannokset (esimerkiksi silkkitien sillat ja suojaukset, erämaan laitojen kastelu ja kukoistus) puhuivat puolestaan.

On yllättävää, että suomalainen kulttuurivaltuuskunta pääsi katselemaan Kiinan ihmeitä jo heti Maon vallankumouksen jälkeen. Silloin niihin varmasti kuului hyvin paljon vanhaakin -enemmän kuin sitten ns. kulttuurivallankumouksen jälkeen. Oli siellä silloinkin mitä näyttää.

1950-luvusta tulikin Suomessa sitten Kiinan vuosikymmen. Kun Kiinan ja Neuvostoliiton välit myöhemmin rikkoontuivat, aiheutti se meilläkin suurta varovaisuutta suhteissa Kiinaan. 1970-luvullahan Neuvostoliitossa todella pelättiin Kiinaa ja suhtauduttiin maolaisiin sen mukaisesti.

Mutta kaikki tämä tapahtui Kiinan väliaikaisen heikkouden aikana. Sitähän kesti pari vuosisataa. Historiassa se kuitenkin on lyhyt aika, ainakin Kiinan historiassa.