Merkkimies

 

Uranuurtaja

 

Eero Ojanen, Jaakko Juteini. Suomen ensimmäisen kirjailijan tarina. Into 2020, 229 s.

 

Sukunimi Juteini oli suomennos nimestä Judén, joka taas oli annettu kouluun menneelle pojalle kotitalon, Juutilan mukaan. Juuti/juutti puolestaan viittaa Tanskaan, Jyllantiin, josta monen Juutin ja Juutilaisen suku näyttää juontuvan.

Joka tapauksessa Jaakko Juteini oli puhdasta hämäläistä juurta, mikä yllättänee monet, koska hän teki elämäntyönsä Viipurissa. Myös Juteinin kielessä näkyy Hattulan seudun hämäläismurteen vaikutus.

Jaakko-poika opiskeli Turun akatemiassa ja vieläpä aika perusteellisesti. Hän oli yliopiston kirjoissa kymmenen vuotta suorittamatta mitään tutkintoa. Pappisura olisi ollut talonpoikaiselle opiskelijalle luonteva, mutta sille hän ei lähtenyt.

Opiskeluaikana Juteini elätti itseään kotiopettajana, muun muassa Vehmaan kartanossa Juvalla. Juvalla, kuten myös Sulkavalla, oli tuohon aikaan vielä hengissä kansanomaisen runonlaulun perinne. Vehmaan kartanossa oli myös suuri kirjasto, jossa oli muun muassa Bellmanin teoksia. Juvalla Juteinin ensi kertaa tapasi myös suuri savon kielen apostoli Kaarlo Akseli Gottlund.

Viipuriin Juteini pääsi kaupunginsihteeriksi, mikä ei ollut mikään huono virka. Tämän viran ohessa hän toimi asianajajana ja laivanmittaajana. Ainakin jälkimmäinen oli tuottoisaa työtä. Siihen kuului rakennettavien laivojen sallitun lastin määrääminen.

Kuten suurin osa suomalaisia, myös Juteini oli Suomen snsimmäisen keisari-suuriruhtinaan, Aleksanterin lumoissa ja käänsi suomeksi keisarihymnin:

Eläkön armias

rakkahin Ruhtinas

rauhallinen!

Josa on onnemme,

josa on ilomme

turva ja toivomme

täydellinen.

Hymnihän laulettiin samalla sävelellä kuin Englannin God Save the King. Žukovskin sanoittama Jumala Tsaaria suojelkoon (Bože Tsarja hrani) tuli käyttöön vasta 1830-luvulla ja jäi pois käytöstä vuonna 1917.

Myöhemmin Juteinin innostus hallitsijaa kohtaan näyttää laimentuneen, kenties sen takia, ettei suomalaisuuden noususta juuri ollut merkkejä huolimatta suomalaisten nostamisesta kansakuntien joukkoon.

Suomenkielisen suomalaisuuden vaaliminen jäi 1800-luvun parina ensimmäisenä vuosikymmenenä todellakin milteipä vain Juteinin hartioille, mutta hän todella olikin melko tuottelias kirjailija ja etenkin runoilija, jonka luomukset levisivät halpoina arkkivirsinä myös kansan keskuuteen.

Laulu Suomessa eli Arvon mekin ansaitsemme, on varsin huomionarvoinen ja myös Ojanen kiinnittää siihen paljon huomiota. Siinähän ensi kertaa nostetaan esille varsinainen suomalainen kansa ja jopa hyvin suorasanaisesti esitetään, että silläkin oli jotakin arvoa, jopa valistusta oli kuulemma sen keskuudessa viritetty.

Jälkimmäinen väite oli kyllä melkoista liioittelua. Juuri laulun syntymäaikoihin eli 1800-luvun toisella vuosikymmenellä ei suomenkielisestä valistuksesta voinut puhua, ainakaan Juteinin omaa toimintaa laajemmalti. Tilanne ei ollut kehuttava edes ruotsin kielellä eikä sitä voinut verrata myöskään Venäjän jo tuolloin vireään hengenelämään.

Joka tapauksessa Juteini teki parhaansa ja kirjoitti yllättävän laajat teoksensa ennen kuin suomenkielisen kirjallisuuden markkinoilla oli lainkaan kilpailijoita. Suomen kielen kukoistus puhkesi kuorestaan oikeastaan vasta silloin (1855), kun Nikolai I:n kuoltua lakattiin soveltamasta pahamaineista sensuuriasetusta, joka oli kohdistunut nimenomaan suomen kieleen.

Juteini tunnetaan myös siitä, että muuan hänen teoksensa joutui vainon kohteeksi ja peräti poltettiin julkisesti roviolla. Teoksen vikana katsottiin olevan sen virheellinen käsitys Kristuksen sovintokuolemasta. Juteini nimittäin piti sitä tarpeettomana.

Näin rajut toimenpiteet olivat hyvin poikkeuksellisia ja hämmästyttävää oli, että asia oli pantu vireille kaikkein ylimmissä piireissä, maineikkaan poliisiministeri Benckendorffin toimesta, Juteinin hyvin tunteman maaherra Walleenin toimiessa innokkaana toimeenpanijana.

Ojanen näkee paljon vaivaa osoittaakseen, ettei Juteini ollut kristinuskon vastustaja, saati ateisti, mutta se lieneekin sivuseikka. Ainakin hän tohti esittää valtavirrasta pahasti poikkeavan käsityksen ja oli sitä paitsi aiemmin kritisoinut pappeja ahneudesta virkatoimissaan. Kuolleen isännän siunaamisestahan talonpojan oli tuohon aikaan annettava papille härkä tai lehmä.

Moisesta rienauksesta loukkaantunut pappismies Ahlqvist puolestaan sepitti oman, Juteinin vastaisen runoelmansa: Voi sun juttujas Juteini!

Sensuurijuttu näyttää masentaneen Juteinia, joka joksikin aikaa jopa lakkasi kirjoittamasta.

Kuka ja miksi heitteli keppejä Juteinin rattaisiin, ei ole selvillä. Ilmeisesti ainakin joku korkeassa asemassa oleva hääri asiassa mukana, sillä Pietarin tietä tuskin saattoi kukaan pikkunilkki menestyksellä käyttää.

Sensuuria sinänsä ei asetettu kyseenalaiseksi ja Juteini itsekin toimi jonkin aikaa sensorina Viipurissa.

Juteini joka tapauksessa oli yksi niitä harvoja, jotka jaksoivat, omalla rahallaan ja riskillään ajaa suomen kielen asiaa silloin, kun sille ei niin sanotuissa piireissä juuri ymmärtäjiä löytynyt. Oli niitä sentään muutamia myös Viipurissa, vaikka viipurilaisten panos on jostakin syystä jäänyt Turun romantikkojen varjoon.

Juteini ei ollut romantikko vaan valistusmies, joka uskoi tasa-arvoon ja ihmisten koulutettavuuteen ja vastusti sotaa ja eläimiä kohtaan osoitettua julmuutta. Hyväntahtoisuus eli hyvänsuonto oli hänestä merkittävimpiä inhimillisiä hyveitä.

Juteinin omia kirjallisia saavutuksia on kritisoitu, muun muassa hänen runomittaansa, joka poikkesi oikeasta kalevalamitasta, vaikka sitä muistuttikin. Toisaalta se, että suomalaista uutta kaunokirjallisuutta edes oli olemassa, innoitti muitakin, muun muassa 1800-luvun puolimaissa esiin nostettuja talonpoikaisrunoilijoita. Jonkunhan se toiminta oli aloitettava.

Juteinin toiminta ei itse asiassa jäänyt vaille tunnustusta. Vuoden 1840 kuuluisassa promootiossa hänestä leivottiin filosofian tohtori honoris causa, mutta se olikin vuonna 1840, jolloin kansallisten aatteiden väreilyä alkoi olla ilmassa enemmänkin ja Kalevala oli jo hätkähdyttänyt maailmaa.