Aivastus taidenäyttelyn ovella
Leena Krohn, Mitä en koskaan oppinut. Teos 2021, 234 s.
Eräässä tämän kirjan esseessä kerrotaan taidenäyttelystä, jossa esillä oli lappusia, jotka näyttivät mitättömiltä tuherruksilta ja jopa pelkiltä tahroilta.
Taiteilija kuitenkin kertoi kehitelleensä tekeleitä jopa vuosia, mikä sai kriitikon kuvittelemaan oivaltavansa tahrojen todellisen merkityksen: pettämällä meidän toiveemme ja odotuksemme ja tarjoamalla taiteenkaltaisia korvikkeita hän (taitelija) ohjaa huomiomme sivuun pääasiasta. Kriitikko kehotti katsojaa tarkkailemaan omia reaktiotaan tämän nerouden edessä (termi minun).
Krohn ei mene vipuun, vaan väittää, että taideteos on aina sitä, miltä se näyttää, eikä koskaan sitä, miksi se selitetään. Työtuntien määrä ei asiaa muuksi muuta.
Galleriasta poistuessa kirjoittajalta pääsee aivastus, joka emojin tavoin kuittaa nähdyn suurieleisen poseerauksen arvon. Hän nyt ei yksinkertaisesti viitsi tulla huijatuksi.
Minusta tämä kohtaus on hyvin kuvaava koko kirjalle ja sen sanomalle. Kirjoittajalta ei todellakaan puutu herkkyyttä, sitä hänellä on koko ikänsä ollut vaikka muille jakaa. Sitä vastoin hän ei ole kiinnostunut herkkyyden falskista esittämisestä, vaan haluaa mieluummin olla tekemisissä sen kanssa, mikä maailmassa hänestä on aitoa ja todellista.
Kirja koostuu monenlaisista aineksista, mutta pysyy koko ajan kertojan subjektin ympärillä. Jo lapsesta saakka kirjoittaja ymmärsi olevansa erilainen, hän itse diagnosoi tilansa jo hyvin nuorena tajunnan laajenemiseen liittyväksi ahdistukseksi.
Kuten muistamme, tajunnan laajenemisesta puhuminen oli muotia 60-luvulla, jolloin William Jamesin Uskonnollinen kokemus ja Aldous Huxleyn Doors of Perception tulivat muotiin.
Sittemmin ne ovat menneet pois muodista ja jälkimmäisestä kirjasta muistetaan tuskin enää muuta kuin sen nimi, jonka muuan yhtye teki kuuluisaksi: Doors.
Kyseessä on vaikeasti tutkittava maailma, mutta sen todellisuudesta ei ole mitään epäilystä, vaikka sen käsitteleminen objektiivisilla ja materiaalisilla termeillä on ilmeisen ylivoimaista.
Tähän maailmaan näyttää liittyvän aika erilaisia ja eritasoisia asioita, joista keskeisiin kuuluu mystiikka. Siinä taas kyse on haltuun ottamisen tavasta pikemmin kuin itse asioiden ominaisuuksista. Kaikkein tavallisin arkipäivä on myös samalla käsittämättömän outoa ja kiehtovaa, jos sen sellaiseksi ymmärtää.
Näinä aikoina, jolloin zen-buddhismi kuuluu normaaliin länsimaisenihmisen yleissivistykseen lähemmin kuin raamatun tunteminen, ei asiaa tarvitse sen enempää yrittää selittää. Mystinen kokemus joko on tai sitä ei ole. Tiettyä herkkyyttä siihen tarvitaan ja sellaista kirjoittajalla näyttää olevan yllin kyllin.
Maailman sielullistaminen tulee lapselle luonnostaan, mutta asiaa on tässä tapauksessa vahvistanut kirjailijan vanhempien viehtymys teosofiaan. Hän varttui sen ilmapiirissä.
Tämä merkitsi tiettyä jäämistä leirin ulkopuolelle. Edes yliopistollinen psykologia ei ollut lainkaan kiinnostunut sellaisista tosiasioista kuin ihmisen unet, parapsykologiasta nyt puhumatta. Itse asiassa hippikauden vastaisena reaktiona koko tämä maailma näyttää jääneen nyt tutkijoilta aivan heitteille.
Tulkoon mainituksi, että jo syvällä neuvostokaudella tämä aihepiiri oli naapurimaassamme tutkimuksen kohteena. Muuan merkillinen mies, Wolf Messing julkaisi jopa 1960-luvulla suomeksi muistelmakirjan Salattu tietoni. Sittemminhän koko Venäjä täyttyi monen moisesta huuhaasta jo perestroikasta lähtien. Mutta vakavaa tutkimustakin siis oli jo varhain tuossa niin sanotun materialismin maassa.
Kirjoittaja pitäytyy totuuteen eli siihen, mitä itse saattaa pitää totena. Teeskentelevä poseeraus on hänestä vastenmielistä, vaikka sitten olisi enemmänkin teeskentelevää. Hullunkurista on, että samaan aikaan, kun läntinen maailma vannoo materialismin nimeen, sen muodikkain (anti)intellektuaalinen hysteria asettuu hyvin vahvasti äärimmäisen idealismin kannalle.
Kielen ja käsitteiden raiskaaminen ja normaalien asioiden vääntely muodikkaiden aivokummitusten vaatimalla tavalla eivät saa kirjoittajalta sympatiaa.
Kun häntä pyydettiin kirjoittamaan osakin itselleen tärkeästä naisoletetun kirjoittamasta kirjasta, Krohn kertoi olevansa mieluummin naiskirjailija tai vaikkapa kirjailijatar kuin naisoletettu kirjailija. Toimittaja valitteli, että rajauksen artikuloiminen oli hankalaa, mikä sai Krohnin miettimään, miten tällainen hankaluus oikein oli yhtäkkiä päässyt syntymään. Miksei muka voi puhua miehistä ja naisista, jotka sentään tämän maailman täyttävät, parhaasta päästä.
Tuo maailman täyttyminen todella onkin sen suurimpia ongelmia ja on lähes uskomatonta, ettei kukaan ole asiaa edes huomaavinaan. Kohtuuttoman suuri syntyvyys etenkin Afrikassa on maailmamme kohtalonkysymys ja siitä vaikeneminen on itse asiassa hirvittävä asia.
Koko helppohintainen cancel-kulttuuri saa kirjoittajalta selkeän ja yksiselitteisen hylkäyksen. Se että maailmanlaajuisten muotien apinoijat poseeraavat muka suurella herkkyydellään aivan joutavissa asioissa samaan aikaan kun he pysyttelevät täysin sokeina ja mykkinä maailman kohtalonkysymysten edessä, on muuan tämän ajan ja kulttuurin paradokseja.
Kirjoittajan ihanteiksi nousevat ne, jotka uskaltavat sanoa sen mitä ajattelevat silloinkin, kun he hyvin tietävät, että tästä rohkeudesta on heidän omalle maineelleen pelkkää harmia.
Tämähän varmasti koskee myös niitä pohdintoja yliluonnollisesta, joita Krohn aika lailla tässä kirjassa harjoittaa. Muotipellet ovat aina tiukasti sidoksissa omaan patentti-ideologiaansa, jolle rehellisyys ja aitous ovat myrkkyä. Surullista on, ettei tälle falskiudelle nykyään näy vakavia vastavoimia.
Sellaisia sentään ovat ja kukaties voivakin olla vain yksilöt. Krohn näkee mainiosti, että keisari on alasti, eikä kaihda sanomasta asiaa ääneen. Hyödyttömien idioottien laumat hyökkäävät tämän takia tietenkin hänen kimppuunsa, mutta hän ei ole valmis ostamaan hyväksyntää sielunsa hinnalla.
Dixi et salvavi animam meam, sanottiin aikoinaan vastaavissa tilanteissa. Tämän kirjan arvo on juuri tässä, älymystön ikiaikaisen tehtävän uskollisessa täyttämisessä.