Homo novus

 

Oman onnensa seppä

 

Keijo Korhonen, Ruotumies. Otava 2006, 255 s.

 

Tässä kirjassa on aika paljon minullekin tutunomaista, vaikka kirjoittaja on minua kymmenen vuotta vanhempi mikä sodan jälkeisinä aikoina merkitsi paljon.

Hän siis sai koulutuksensa ja etsi paikkaansa yhteiskunnassa, joka vielä 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa oli aika lailla toisenlainen kuin jo vuosikymmen myöhemmin. Silloin oli todella nopeaa tuo ajan riento.

Kysymys on suurista murrosajoista. Korhonen meni yliopistoon siellä tapahtuvan suuren muutoksen aikana ja kuului siihen uuteen ainekseen, jolle instituution perinteet jäivät varsin vieraiksi, jos niitä nyt Turussa lienee paljon ollutkaan.

Joka tapauksessa opiskelijan maailma tuohon aikaan ei ollut pelkkää suloista vaeltelua hengen temppelissä ja pyrkimystä oman tiedon ja sivistyksen kohottamiseen, saati oleilua ja verkostojen luomista ja hätäilemätöntä kypsymistä akateemisen civiksen nimen ja arvon mukaiseksi.

Kyllä monella oli kysymys investoinnista, joka oli hoidettava kannattavasti, mikäli mahdollista. Nopea valmistumisaika ja velkojen maksaminen takaisin mahdollisimman pian oli ensi sijalla.

Muistan, kun dosentti Eino, ”Nenno” Suolahti joskus minulta kyseli suunnitelmistani, (Tällainen kontakti oli silloin ylen harvinainen). Tulin sanoneeksi, että filosofia olisi kyllä kiinnostavaa, mutta ei se nyt taida mahtua opintosuunnitelmaani. Itse asiassa kyllä hyvin mahtui, kun pantiin mahtumaan.

Seuraavana sunnuntaina oli Uudessa Suomessa Nennon pakina, jossa hän tarkasteli omaa opintokirjaansa ja pohdiskeli, miten täysin vailla hyötynäkökohtia hän oli aikoinaan kurssejaan ja aineitaan valinnut. Nykyiset opintoneuvojien paimentamat opiskelijat näyttivät tämän rinnalla aika säälittäviltä materialisteilta, huokasi hän.

Myös Korhosen tavoitteena oli hankkia nopeasti historia ja äidinkielen opettajan pätevyys, jonka hän saikin. Sen rahoittamiseksi hän joutui toimimaan kesät metsurina: omalta tilalta myytiin hankintakauppana nilapuhtaita pölkkyjä. Ne oli ensin kaadettava, karsittava ja pätkittävä ja sitten kuorittava. Välineinä olivat pokasaha ja kirves ja sen jälkeen parkkuurauta.

Niillä rahoilla sitten talvi opiskeltiin eikä rilluteltu. Samaa työlle ahnetta rintamahyökkäystä Korhonen käytti monessa muussakin asiassa metodinaan. Kun ei osannut venäjää, jota väitöskirjan tekeminen vaati, oli sitä opiskeltava. Kun hän vielä 29-vuotiaana ei osannut lainkaan englantia, alkoi hän painaa pitkää päivää sen oppiakseen. Ja, kuten laulussa lauletaan: jos ryhtyi hän mihin vain, niin onnistui kaikess’ ain. Mutta kyllähän niitä kyräileviä kamppaajiakin tielle sattui, ihan kylliksi asti.

Kirja esittelee todellisen oman onnensa sepän, jonka lähtökohdat ovat niin yliopistoon kuin ulkoasiainhallintoon kovin huonot tai ainakin epätavalliset. Mutta nyt elettiin murrosaikaa ja esiin nostettiin koko maassa myös sellaiset reservit, jotka olisivat aikoinaan todennäköisesti jääneet hyödyntämättä.

Korhonen ei saanut mitään lahjaksi, vaan hankki kaiken kovalla työllä. Silti hän tunsi tiettyä syyllisyyttä siitä, että pääsi elämään helppoa ja suhteellisesti hyvin palkattua elämää. Toista se oli hankkia elantonsa metsurin töillä ja senhän joutuivat tekemään tuhannet ja taas tuhannet.

Neuvostoliiton pian tulevassa kommunistisessa yhteiskunnassa julistettiin juuri noihin aikoihin poistettavan kahdessakymmenessä vuodessa erotus ruumiillisen ja henkisen työn välillä ja myös erotus kaupungin ja maaseudun elämänmuodon välillä. Tämä vaatimushan oli sata vuotta aiemmin esitetty aivan utopistisena ja vielä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ohjelmaan vuonna 1961 sitä otettaessa Otto Ville Kuusinen esitti epäilynsä asian realistisuudesta.

Nythän tämä silloin uskomaton asia on jo tapahtunut myös täällä meillä ja ehkäpä aivan erityisesti tällä meillä. Vielä niin hiljattain kuin 1960-luvun alussa sellaisesta ei ollut olemassa mitään realistisia odotuksia, vain tuo kommunistien helppohintainen lupailu, jonka hinta useimmiten ymmärrettiin ja tuloksia epäiltiin.

Yliopistoon Korhonen meni syvemmälle sisään vasta maisterina ja innostui samaan aikaan politiikasta, tarkemmin sanoen Kekkosesta. Tämä oli yleistä koko nuoremman älymystön keskuudessa ja lähes koko sen terävin kärki oli samalla asialla.

Moinen spontaani kannatus herätti huomiota myös siellä missä piti eli Maalaisliiton puoluetoimistossa. Kyse ei ollut Korhosen kohdalla taktiikasta ja opportunismista, vaan vakaumuksesta, kertoo hän. Sen voi ihan hyvin uskoa.

Väitöskirja käsitteli 1800-luvun alun Suomen asiain komiteaa ja huolimatta puolentoista vuosisadan takaisesta aiheestaan se koettiin hyvin poliittisena. Korhonen sivuutti myöhemmät asioiden tulkinnat niin Suomessa kuin Venäjällä ja pyrki ottamaan selville, millaiseksi Suomen status Venäjän yhteydessä oli ymmärretty itse tutkittavana aikana.

Tuloksena oli, että käsitteiden merkitys oli vuosikymmenien mittaan muuttunut ja että sortokauden suomalaiset vastarintamiehet eivät itse asiassa olleetkaan puolustaneet vain ja ainoastaan riidatonta totuutta valhetta ja väkivaltaa vastaan. Myös heidän argumenttinsa olivat oman ajan tekoa kuten myös vastapuolella.

Tämä oli näkemys, joka järkytti pahasti monen patriootin maailmankuvan perusteita ja Korhosen väitöskirja lytättiin vakain tuumin. Yliopistoura oli katkaistu, ymmärrettiin yleisesti.

Mutta sieltä, raunioiden alta oman onnensa seppä myöhemmin ryömi ylös ja toimi muutaman vuoden Helsingin yliopiston poliittisen historian professorinakin. Sitä ennen hän meni itse käärmeenpesään eli ulkoministeriöön, jossa monet työntekijät näyttivät hämmästyttävästi lähtevän siitä, että yhteiskunta oli heille velkaa eikä päinvastoin. Siellä hallitsivat myös muutaman eliittikoulun ringit ja kainuulainen metsuri ei niihin ympyröihin oikein luonnostaan kuulunut.

UM:ssä oli toki myös ahkerien ja aikaansaavien miesten joukko, jota auttoivat hyvin pätevät naiset, mutta niiden ohella oli myös jonninjoutavia ylhäisyyksiä, joiden toiminnasta isänmaa ei mitään kostunut, jos he lienevät siihen edes pyrkineet.

Työlle ahneen nuoren miehen atakit tuottivat hedelmää, ja puolueen ansiosta tie vei huipulle asti. Puolueen osuudesta kirjoittaja kyllä on varsin vaitelias, mutta välttämätön taustatukihan sieltä tuli.

Ministerikauttaan Korhonen ei kylläkään tässä selosta, mutta tuohon aikaan ajateltiin vielä yleisesti, että ministeriksi tarvitaan aina kyvykkäimmät ja asiantuntevimmat eikä siten, että kuka tahansa saa kistattoman pätevyyden mihin tahansa, kun hänet nimitetään virkaan. Tuohon aikaan oli toisin. Miten kaukaiselta se nyt tuntuukaan!

 Nythän pidetään loogisena vaihdella ministerinpaikkoja kuin kuntosalin laitteita. Vihreä tai siis keltanokkainen ministeri ei olekaan enää pelkkä vastuunalaisella paikalla koko maan kustannuksella alaa opiskeleva harjoittelija, vaan puolueensa viisautta säteilevä renessanssinero, jonka pätevyydestä ei kukaan edes kehtaa esittää epäilyjä. Itse kukin pääsee näin kätevästi pätevöitymään alalle kuin alalle alalle, vaikka sen opiskelu olisi aikoinaan sattunutkin unohtumaan.

Korhonen kertoo kirjassa merkittävästä oivalluksestaan, Suomen idänsuhteiden suuresta linjasta, joka ulottuu 1700-luvun Sprengtportenista ja Anjaöan miehistä Paasikiveen ja Kekkoseen. Sitä hän jopa nimittää Suureksi Linjaksi, mutta ei jostakin syystä edes mainitse Raoul Palmgrenin samannimistä pamflettia, joka ilmestyi jo 40-luvulla.

Saattaa hyvinkin olla, että Korhonen oivalsi samat asiat itsenäisesti. Joka tapauksessa paasikiveläisestä valtioviisaudesta ja Suomen itsenäisyyden varjelemisesta tuli hänen poliittinen credonsa. Siinähän ei ollut eikä tarvitse olla mitään rähmäilyä sinänsä, mutta toki kaiken maailman myötäjuoksijat ryhtyvät aina juoksukilpailuun, kun heille valkenee, mistä tuuli puhaltaa ja sitten saadaan nähdä näytelmiä.

Niinpä syntyi aikoinaan tuon surullisen kuuluisa poliittinen kulttuuri, jota nimitetään suomettumiseksi. Siitä Korhonen irtisanoutuu. Onko hänellä alan syntejä vai ei, selvittänevät tarkemmin ne, joilla siihen on kutsumusta eli vastustajat ja vihamiehet. Sellaisia tarmokas uusrealisti lienee hankkinut itselleen yllin kyllin. Muistan hyvin, kun Jaakko Okker joskus kiteytti, että julkisuudessa olivat vastakkain UM:n uusrealismi (Korhonen)ja Tohlopin uusidiotismi. Niin se taisi ollakin.

Syntejähän meillä, vaimosta siinneillä ihmisillä aina on kontollamme, eikä sitä kannata kauhistella. Korhosen ansioihin kuuluu joka tapauksessa suomalainen suoruus, eikä hän kainostele lukiessaan madonlukuja maansa myyjille ja Brysselin korkeapalkkaisten sinokuurien ääreen rientäneille karrieristeille ja vähän muillekin.

Presidenttiehdokkuuskin osui sittemmin entisen Kainuun metsuripojan tielle varttuneemmalla iällä. Eihän siitä mitään tullut ja sen jälkeen seurasikin paluu yliopiston opettajaksi, mutta tällä kertaa Arizonaan. Siellä kuuluu olevan hyvä ratsastella ja sanotaanhan sitä, että vaihtelu virkistää.

Tosin Iki Kianto julisti aikoinaan haastavasti: Raukat vain menköhöt merten taa. Mutta kai sinne lienee mennyt muitakin kuin raukkoja. Aika outohan tuokin ratkaisu on isänmaalliselta mieheltä, joka tässäkin kirjassa vannoo henkistä uskollisuuttaan syntymäkylälleen, mutta kukapa tässä nyt asettunee tuomariksi.

Sanotaanhan myös, että henki tosin on altis, mutta liha on heikko.