sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Homo novus

 

Oman onnensa seppä

 

Keijo Korhonen, Ruotumies. Otava 2006, 255 s.

 

Tässä kirjassa on aika paljon minullekin tutunomaista, vaikka kirjoittaja on minua kymmenen vuotta vanhempi mikä sodan jälkeisinä aikoina merkitsi paljon.

Hän siis sai koulutuksensa ja etsi paikkaansa yhteiskunnassa, joka vielä 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa oli aika lailla toisenlainen kuin jo vuosikymmen myöhemmin. Silloin oli todella nopeaa tuo ajan riento.

Kysymys on suurista murrosajoista. Korhonen meni yliopistoon siellä tapahtuvan suuren muutoksen aikana ja kuului siihen uuteen ainekseen, jolle instituution perinteet jäivät varsin vieraiksi, jos niitä nyt Turussa lienee paljon ollutkaan.

Joka tapauksessa opiskelijan maailma tuohon aikaan ei ollut pelkkää suloista vaeltelua hengen temppelissä ja pyrkimystä oman tiedon ja sivistyksen kohottamiseen, saati oleilua ja verkostojen luomista ja hätäilemätöntä kypsymistä akateemisen civiksen nimen ja arvon mukaiseksi.

Kyllä monella oli kysymys investoinnista, joka oli hoidettava kannattavasti, mikäli mahdollista. Nopea valmistumisaika ja velkojen maksaminen takaisin mahdollisimman pian oli ensi sijalla.

Muistan, kun dosentti Eino, ”Nenno” Suolahti joskus minulta kyseli suunnitelmistani, (Tällainen kontakti oli silloin ylen harvinainen). Tulin sanoneeksi, että filosofia olisi kyllä kiinnostavaa, mutta ei se nyt taida mahtua opintosuunnitelmaani. Itse asiassa kyllä hyvin mahtui, kun pantiin mahtumaan.

Seuraavana sunnuntaina oli Uudessa Suomessa Nennon pakina, jossa hän tarkasteli omaa opintokirjaansa ja pohdiskeli, miten täysin vailla hyötynäkökohtia hän oli aikoinaan kurssejaan ja aineitaan valinnut. Nykyiset opintoneuvojien paimentamat opiskelijat näyttivät tämän rinnalla aika säälittäviltä materialisteilta, huokasi hän.

Myös Korhosen tavoitteena oli hankkia nopeasti historia ja äidinkielen opettajan pätevyys, jonka hän saikin. Sen rahoittamiseksi hän joutui toimimaan kesät metsurina: omalta tilalta myytiin hankintakauppana nilapuhtaita pölkkyjä. Ne oli ensin kaadettava, karsittava ja pätkittävä ja sitten kuorittava. Välineinä olivat pokasaha ja kirves ja sen jälkeen parkkuurauta.

Niillä rahoilla sitten talvi opiskeltiin eikä rilluteltu. Samaa työlle ahnetta rintamahyökkäystä Korhonen käytti monessa muussakin asiassa metodinaan. Kun ei osannut venäjää, jota väitöskirjan tekeminen vaati, oli sitä opiskeltava. Kun hän vielä 29-vuotiaana ei osannut lainkaan englantia, alkoi hän painaa pitkää päivää sen oppiakseen. Ja, kuten laulussa lauletaan: jos ryhtyi hän mihin vain, niin onnistui kaikess’ ain. Mutta kyllähän niitä kyräileviä kamppaajiakin tielle sattui, ihan kylliksi asti.

Kirja esittelee todellisen oman onnensa sepän, jonka lähtökohdat ovat niin yliopistoon kuin ulkoasiainhallintoon kovin huonot tai ainakin epätavalliset. Mutta nyt elettiin murrosaikaa ja esiin nostettiin koko maassa myös sellaiset reservit, jotka olisivat aikoinaan todennäköisesti jääneet hyödyntämättä.

Korhonen ei saanut mitään lahjaksi, vaan hankki kaiken kovalla työllä. Silti hän tunsi tiettyä syyllisyyttä siitä, että pääsi elämään helppoa ja suhteellisesti hyvin palkattua elämää. Toista se oli hankkia elantonsa metsurin töillä ja senhän joutuivat tekemään tuhannet ja taas tuhannet.

Neuvostoliiton pian tulevassa kommunistisessa yhteiskunnassa julistettiin juuri noihin aikoihin poistettavan kahdessakymmenessä vuodessa erotus ruumiillisen ja henkisen työn välillä ja myös erotus kaupungin ja maaseudun elämänmuodon välillä. Tämä vaatimushan oli sata vuotta aiemmin esitetty aivan utopistisena ja vielä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ohjelmaan vuonna 1961 sitä otettaessa Otto Ville Kuusinen esitti epäilynsä asian realistisuudesta.

Nythän tämä silloin uskomaton asia on jo tapahtunut myös täällä meillä ja ehkäpä aivan erityisesti tällä meillä. Vielä niin hiljattain kuin 1960-luvun alussa sellaisesta ei ollut olemassa mitään realistisia odotuksia, vain tuo kommunistien helppohintainen lupailu, jonka hinta useimmiten ymmärrettiin ja tuloksia epäiltiin.

Yliopistoon Korhonen meni syvemmälle sisään vasta maisterina ja innostui samaan aikaan politiikasta, tarkemmin sanoen Kekkosesta. Tämä oli yleistä koko nuoremman älymystön keskuudessa ja lähes koko sen terävin kärki oli samalla asialla.

Moinen spontaani kannatus herätti huomiota myös siellä missä piti eli Maalaisliiton puoluetoimistossa. Kyse ei ollut Korhosen kohdalla taktiikasta ja opportunismista, vaan vakaumuksesta, kertoo hän. Sen voi ihan hyvin uskoa.

Väitöskirja käsitteli 1800-luvun alun Suomen asiain komiteaa ja huolimatta puolentoista vuosisadan takaisesta aiheestaan se koettiin hyvin poliittisena. Korhonen sivuutti myöhemmät asioiden tulkinnat niin Suomessa kuin Venäjällä ja pyrki ottamaan selville, millaiseksi Suomen status Venäjän yhteydessä oli ymmärretty itse tutkittavana aikana.

Tuloksena oli, että käsitteiden merkitys oli vuosikymmenien mittaan muuttunut ja että sortokauden suomalaiset vastarintamiehet eivät itse asiassa olleetkaan puolustaneet vain ja ainoastaan riidatonta totuutta valhetta ja väkivaltaa vastaan. Myös heidän argumenttinsa olivat oman ajan tekoa kuten myös vastapuolella.

Tämä oli näkemys, joka järkytti pahasti monen patriootin maailmankuvan perusteita ja Korhosen väitöskirja lytättiin vakain tuumin. Yliopistoura oli katkaistu, ymmärrettiin yleisesti.

Mutta sieltä, raunioiden alta oman onnensa seppä myöhemmin ryömi ylös ja toimi muutaman vuoden Helsingin yliopiston poliittisen historian professorinakin. Sitä ennen hän meni itse käärmeenpesään eli ulkoministeriöön, jossa monet työntekijät näyttivät hämmästyttävästi lähtevän siitä, että yhteiskunta oli heille velkaa eikä päinvastoin. Siellä hallitsivat myös muutaman eliittikoulun ringit ja kainuulainen metsuri ei niihin ympyröihin oikein luonnostaan kuulunut.

UM:ssä oli toki myös ahkerien ja aikaansaavien miesten joukko, jota auttoivat hyvin pätevät naiset, mutta niiden ohella oli myös jonninjoutavia ylhäisyyksiä, joiden toiminnasta isänmaa ei mitään kostunut, jos he lienevät siihen edes pyrkineet.

Työlle ahneen nuoren miehen atakit tuottivat hedelmää, ja puolueen ansiosta tie vei huipulle asti. Puolueen osuudesta kirjoittaja kyllä on varsin vaitelias, mutta välttämätön taustatukihan sieltä tuli.

Ministerikauttaan Korhonen ei kylläkään tässä selosta, mutta tuohon aikaan ajateltiin vielä yleisesti, että ministeriksi tarvitaan aina kyvykkäimmät ja asiantuntevimmat eikä siten, että kuka tahansa saa kistattoman pätevyyden mihin tahansa, kun hänet nimitetään virkaan. Tuohon aikaan oli toisin. Miten kaukaiselta se nyt tuntuukaan!

 Nythän pidetään loogisena vaihdella ministerinpaikkoja kuin kuntosalin laitteita. Vihreä tai siis keltanokkainen ministeri ei olekaan enää pelkkä vastuunalaisella paikalla koko maan kustannuksella alaa opiskeleva harjoittelija, vaan puolueensa viisautta säteilevä renessanssinero, jonka pätevyydestä ei kukaan edes kehtaa esittää epäilyjä. Itse kukin pääsee näin kätevästi pätevöitymään alalle kuin alalle alalle, vaikka sen opiskelu olisi aikoinaan sattunutkin unohtumaan.

Korhonen kertoo kirjassa merkittävästä oivalluksestaan, Suomen idänsuhteiden suuresta linjasta, joka ulottuu 1700-luvun Sprengtportenista ja Anjaöan miehistä Paasikiveen ja Kekkoseen. Sitä hän jopa nimittää Suureksi Linjaksi, mutta ei jostakin syystä edes mainitse Raoul Palmgrenin samannimistä pamflettia, joka ilmestyi jo 40-luvulla.

Saattaa hyvinkin olla, että Korhonen oivalsi samat asiat itsenäisesti. Joka tapauksessa paasikiveläisestä valtioviisaudesta ja Suomen itsenäisyyden varjelemisesta tuli hänen poliittinen credonsa. Siinähän ei ollut eikä tarvitse olla mitään rähmäilyä sinänsä, mutta toki kaiken maailman myötäjuoksijat ryhtyvät aina juoksukilpailuun, kun heille valkenee, mistä tuuli puhaltaa ja sitten saadaan nähdä näytelmiä.

Niinpä syntyi aikoinaan tuon surullisen kuuluisa poliittinen kulttuuri, jota nimitetään suomettumiseksi. Siitä Korhonen irtisanoutuu. Onko hänellä alan syntejä vai ei, selvittänevät tarkemmin ne, joilla siihen on kutsumusta eli vastustajat ja vihamiehet. Sellaisia tarmokas uusrealisti lienee hankkinut itselleen yllin kyllin. Muistan hyvin, kun Jaakko Okker joskus kiteytti, että julkisuudessa olivat vastakkain UM:n uusrealismi (Korhonen)ja Tohlopin uusidiotismi. Niin se taisi ollakin.

Syntejähän meillä, vaimosta siinneillä ihmisillä aina on kontollamme, eikä sitä kannata kauhistella. Korhosen ansioihin kuuluu joka tapauksessa suomalainen suoruus, eikä hän kainostele lukiessaan madonlukuja maansa myyjille ja Brysselin korkeapalkkaisten sinokuurien ääreen rientäneille karrieristeille ja vähän muillekin.

Presidenttiehdokkuuskin osui sittemmin entisen Kainuun metsuripojan tielle varttuneemmalla iällä. Eihän siitä mitään tullut ja sen jälkeen seurasikin paluu yliopiston opettajaksi, mutta tällä kertaa Arizonaan. Siellä kuuluu olevan hyvä ratsastella ja sanotaanhan sitä, että vaihtelu virkistää.

Tosin Iki Kianto julisti aikoinaan haastavasti: Raukat vain menköhöt merten taa. Mutta kai sinne lienee mennyt muitakin kuin raukkoja. Aika outohan tuokin ratkaisu on isänmaalliselta mieheltä, joka tässäkin kirjassa vannoo henkistä uskollisuuttaan syntymäkylälleen, mutta kukapa tässä nyt asettunee tuomariksi.

Sanotaanhan myös, että henki tosin on altis, mutta liha on heikko.

 

 

10 kommenttia:

  1. Muistan Suomen Kuvalehden paraatijutun siitä miten ulkoministeri kiipesi auringonnousun aikaan Kheopsin pyramidin huipulle. SK siis mukaan kutsuttuna, upeita suuria kuvia, tunnelma symboliikkaa kiteyttävä -- mies maailman huipulla. Oman tiensä kulkija.

    Tuo sanonta "oman onnensa seppä" jättää sanomatta että kyse on nimenomaan hierarkiasta, pyramidista. Tajunnallisina alkioina nuo perspektiivin ja ajan raamitukset syntyivät nimenomaan eurooppalaisen uuden ajan ihmisen korvien välissä. Vai pitäisikö sanoa silmien välissä. Sillä juuri visuaalisen mieltämisen ajatushistoriallisesta triumfistahan siinä on kysymys.

    Perättäisyys, päällekkäisyys, porrasteisuus, hierarkia, aika -- ja arvot. Se mitä nämä miehet tekivät, ei ollut "onni". He hamusivat vain tikapuita. Vallan portaat. Valta on aina instituutio, usein hyvinkin kivettynyt. Vallan pyramidi.

    Ajattelijoilla on aina vaikeampaa, kun haasteena ei ole opillinen auktoriteetti jolla on enemmän valtaa kuin ymmärrystä. Kuilu päällystön ja rintamamiesten välillä on ikuinen, ja Linna kuvasi hyvin sen. Miehistä parhaat sotivat omaa sotaansa. Päällystöt paiskaavat sodan jälkeen kättä vihollisupseerien kanssa hyvinkin kolegiaalisesti.

    VastaaPoista
  2. Kajaanilaissyntyinen isä-vainajani oli Korhosen ikä- ja koulutoveri. He kävivät yhtä aikaa Kajaanin lyseota. Olisiko ollut juuri tämä muistelmateos (saattoi kyllä olla joku muukin, sillä Korhosen kynä on tuottelias), jossa Korhonen haukkui lyttyyn 40-luvun lopulla koulussa vallinneen "elitistisen" ilmapiirin, jossa ns. parempiosaiset oppilaat muka hyljeksivät köyhää paltamolaista maalaisspoikaa. Isäni kokemus kouluvuosistaan oli aivan toisenlainen, vaikka hänen omakin perhetaustansa oli sen verran vaatimaton (viisilapsisen perheen esikoispoika, hänen isänsä oli postiauton kuljettaja ja äitinsä postilaitoksen siivoja), että hän sai helpotusta lukukausimaksuihin. Isä kertoi ärtyneenä jättäneensä Korhosen kirjan kesken, sillä hänen muistinsa mukaan koulun henki oli reilu ja toverillinen ja hän koki tulleennsa täysin hyväksytyksi parempiosaisten poikien kaveripiiriin. Korhosta hän piti kaunaisena ja "vainoharhaisena paskanpuhujana". Mikä lienee totuus, en tiedä.

    Mika Keränen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on ainakin varmaa, että mahdollisuus edes jollain lailla mielekkäältä tuntuvaan raatamiseen - ja vielä omasta pihasta ponnistaen - kuulostaa uskomattoman elitistiseltä luksuselämältä nykynuorehkon näkökulmasta.

      Myytti siitä, että maailma jotenkin rakentuisi "työstä", jota on esim. "pehmeää" ja "kovaa" sorttia, on aivan ilmeisesti peräisin ajoilta, jolloin kapitalismi ei ollut vielä täydellisen umpikonsolidoinut globaaliksi huijauspyramidiksi. Tai ainakin ihmiset vielä luulivat aidosti muuta.

      Nykyään peruselämäntunne on juurtumisen mahdottomuus tai ainakin erittäin suuri vaikeusaste. Tavallaan kuljeksimme maailmalla varusteiksi pelkistettyinä onnea onkimassa. Ja saa olla aika tahvo ollakseen tajuamatta, että "työksi" määrittyy mitään orgaanista kunnioittamattoman institutionalisoidun välistävedon sujuvoittaminen. Oikeastaan rintamalinja menee ihmisten päiden sisällä. Joidenkin (enemmistö) mielestä on moraalisesti täysin OK omistaa toisten käyttämiä asioita (esim. asuntoja), ja tällä etiikalla sitten muutkin joutuvat toimimaan: käytännössä kaikki ovat yhtäältä itsekin optimoijia ja toisaalta optimointi-persraiskauksen kohteita.

      Olisi mielenkiintoista nähdä jokin objektiivinen laskelma, missä kohdin ihmiselle tulee *oikeasti* kannattavaksi "sijoittaa", ts. että kuinka rikas saa/saisi oikeasti olla, jotta sijoitusvarallisuuden keskittyminen pankkien ja vakuutusyhdiöiden (tai politbyroon) kautta persoonattomiksi rahamassoiksi oikeasti antaa ihmiselle, eikä vie. Globaalissa mitassa tietty kaikki länkkärit ovat nykyään kapitalisteja, mutta silti, suurimmalle osalle meistä orgaanisen elämän korvaaminen omistusrakenteilla lienee lopulta jopa "taloudellisesti" tappiollista. Tästä maksamamme hinnat tavallan karkaavat hyperindividualisaation myötä todennäköisyyslaskennan utuun. Pelinarkomania on ajan paatos.

      Mutta en tarkotia moralisoida. Rationaliteetin näkökulmasta tosin tässä asetelmassa vallitseva veronmaksajavollotus kertoo siitä, että äly ei päätä pakota, mutta mikäpä jottei, jos tätä airbnb-ryanair-settiä halutaan kerta elää.

      Poista
    2. Noinhan se teoreettisesti menee kun ihmiset hahmottaa arvot talouden kautta.
      Ylipäätään Suomessa asuminen tai eläminen ole mitenkään helppoa. Lyhyt kesä ja kylmä talvi, järjellä ajateltuna kuka valitsisi paikakseen syntyä tänne?
      Kumminkin aijemmat sukupolvet on tehneet paljon rakentaakseen sitä yhteiskuntaa mihin on synnytty ja oletan että he uskoi johonkin. Ja lähtökohdat kumminkin on olleet erillaisemmat kuin nykyisin.

      Pari juttua mitkä itseä hieman häiritsee nykyisessä järjestelmässä kun kyseessä teollistunut yhteiskunta ja syntyvyyttäkin voi säädöstellä on että teoreettisesti ihmisillä pitäisi olla enemmän vapaa-aikaa kuin koskaan historiassaan ja kumminkaan näin ei tunnu olevan.
      Toinen on tuo ns. köyhyys. Arvot tulee jostain. Mutta teollistuneessa yhteiskunnassa asioiden tuottamisen pitäisi olla helppoa, mikä teoreettisesti poistaisi mahdollisen köyhyyden. Tässä taas on pienimuotoinen pulma kuka määrittelee sen köyhyyden? Valtion tehtävä olisi pitää köyhistä huolta, katolisenkirkon näkökanta taas ainakin 90-luvulla (jaksa uskoa että olisi muuttunut) oli että valtion pitäisi jättää köyhien asiat kirkon huoleksi. Ottaen vielä huomioon nykyisen monikulttuuri humpan niin arvot heittelee hyvin paljon kuin myös että se köyhyys vaikuttaa tekemällä tehdyltä osalle.
      Sit on kans tuo mistä Oikkonen joskus kirjoittanut kun ismit saaneet valtaa, niin myös thatcherismi on yksi ismi.
      Käytännössä ei sen rahan olekkaan tarkoitus mennä tasan, mutta oleellisempaa realielämässä omasta mielestä on miten niitä ihmisiä kohtaa ja kohtelee. Eteenkin kun lapset on näkemässä, ne kun sitten toistaa sitä kulttuuriaan.

      Poista
    3. Vaikeaa tai suorastaan mahdotonta on arvioida, millaiseksi joku lapsi ja nuori asemansa ja olemisensa koulussa kokee. Jokainen kun katsoo omien silmiensä ja tuntemustensa läpi. Olen minäkin ihmetellyt eräiden luokkatoverieni tuntemuksia ja näkemyksiä, mutta ei niitä kenenkään sovi vääriksi mennä sanomaan.

      Korhonen on kyllä erittäin hyvä kirjoittaja ja monessa suhteessa terävä tarkkailija. Eräs hyvin tuntemani henkilö oli tekemisissä Keijo Korhosen kanssa sekä Ulkoministeriössä että Helsingin yliopistossa ja antoi molemmista rooleista kiittävän arvostelun. Sellaista häneltä ei kovin moni saanut.

      Toinen tuntemani, Kainuusta tullut henkilö puolestaan kertoi Korhosella olleen kotiseudullaan jotenkin väheksyvä maine. Määrite taisi olla "hömelö". Lukemieni kirjojen perusteella sitä on vaikea pitää osuvana.

      Poista
    4. Maalaislukioissa on kyllä selvät ryhmittymät. Alempia sosiaaliryhmiä toki siedetään ja hyviä käytöstapoja noudatetaan. Toki poikkeuksiakin löytyy varsinkin opettajien parista ja halveksunta ei keskiluokkaisen taustan omaavia oppilaita kohtaan voi olla kova.

      Sen sijaan näistä kuskien, tarjoilijoiden, talonmiesten pojista ei kyllä koskaan tule paikkakunnan napamiesten poikien ystäviä. Vanhan viisauden mukaanhan vain tasaveroiset voivat olla ystäviä.

      Kyllä alempien ryhmien edustajat saatetaan ottaa porukan ulkorinkiin, jos he tarjoavat kyytipalveluita, pääsyn alkoholiin tai muihin päihteisiin tai antavat vaikka kopioida matikan tehtävät vihkostaan.

      Tuon asian äänen toteaminen voi olla hyvinkin tuskallista ihmisille, jotka ovat aikoinaan ottaneet sen siipimiehen roolin. "Toveruus" onkin ollut vain harhaa. Et ollut arvokas ja ainutlaatuinen ystävä, vaan pelkkä väline.

      Poista
  3. Lahjattomuustutkimuslaitos 25. huhtikuuta 2021 klo 14.14

    Kiitos hyvästä kommentista. Näin se nyt vain on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä rahaa nyt vain on. Tusin tarvitsee edes pyytää.

      Poista
  4. "Presidenttiehdokkuuskin osui sittemmin entisen Kainuun metsuripojan tielle varttuneemmalla iällä. Eihän siitä mitään tullut ja sen jälkeen seurasikin paluu yliopiston opettajaksi, mutta tällä kertaa Arizonaan."

    Korhosella oli EU vastainen linja presidentivaaleissa ja EU Suomessa hänestä tuli hetkessä epähenkilö. Itse äänestin Korhosta kyseisissä vaaleissa ja olisin itsekkin lähtenyt Arizonaan siirtolaiseksi täältä eurosto-onnelasta, jos se vain olisi ollut omassa elämäntilanteessani mahdollista.

    VastaaPoista
  5. Aivan kuten "nimetön" (miksi ihmeessä muuten näitä nimettömiä on niin paljon Timon kommenttiketjussa), myös minä äänestin Korhosta kyseisissä presidenttivaaleissa. "Kylmä-Keke" on mainio kirjoittaja ja terävä tarkkailija, joka EU:n suhteen oli enemmän kuin oikeassa..

    Tästä lähihistorian episodista olen aina tykännyt erityisen paljon:

    1960-luvulla ja 1970-luvun alussa Korhonen puolusti Suomen puolueettomuuspolitiikkaa ulkomailla esitettyä kritiikkiä vastaan.

    Yksi esimerkki tästä on vuoden 1972 tapahtuma, jolloin Korhonen vastasi ulkomaisten toimittajien kysymyksiin Königstedtin kartanossa Seutulassa. Saksalaisen Die Weltin toimittaja kysyi Korhoselta suomettumisesta kriittiseen sävyyn. Korhonen vastasi jokaisen maan valitsevan mieluummin suomettumisen (finlandization) kuin saksoittumisen (germanization). Toimittajan kysyessä, mitä saksoittuminen tarkoitti, Korhonen vastasi sen tarkoittavan maan miehittämistä ja kahtiajakoa. Tämä oli hiljentänyt toimittajan.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.