Vuosisadan alkuvuosikymmeniltä

 

Naisellisia muisteluksia

 

Aino Kallas, Kanssavaeltajia ja ohikulkijoita. Muistoja ja muotokuvia. Otava 1945, 251 s.

 

Aino Kallaksen muistelmat ja päiväkirjat (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=aino+kallas ) ovat yleensä sen takia lukemisen arvoisia, ettei hän ole loputtoman kiinnostunut jonninjoutavista juoruista, arvonimistä, tyhjästä kuuluisuudesta ja vastaavista asioista. Hänessä oli aika lailla intellektuellin vikaa ja hän loi myös omaa uraa eikä ollut vain miehensä vaimo, kuten diplomaatin rouvat yleensä tähän aikaan ja myöhemminkin.

Toki diplomaatin rouvillakin jo asemansa takia tekemistä riitti, kuten ilmeisesti riittää vieläkin. Noista velvollisuuksista Kallas ei kuitenkaan tässä enemmälti puhu, aika rankkaa ja tylsäähän se tuntuu olleen, minkä voi hyvin kuvitella.

Oskar Kallas oli pari vuosikymmentä Viron lähettiläänä Lontoossa, jota vielä saattoi sanoa tuon ajan maailman pääkaupungiksi ja Aino sai tilaisuuden päästä milteipä kaikkialle diplomaattiasemansa vuoksi. Tuon ajan suurista tuttavuuksista hän ei kuitenkaan puhu juuri tässä kirjassa, vaan enemmän sen sijaan omasta, pienemmästä piiristä, joka oli suomalais-balttilais-pohjoismaalainen.

Tuohon aikaan diplomaattikunnan sisällä oli vielä merkittävä jakolinja suurlähettilästason eli toisaalta ambassadöörien ja toisaalta vain-lähettiläiden välillä. Lähipiiri kuului jälkimmäisiin. Uusien maiden diplomaatit joutuivat elämään aika karusti ja kustantamaan jopa osan kuluistaan.

He olivat usein jopa ensimmäisen polven sivistyneistöä, englantikin sujui kankeasti, joten keskinäisessä seurustelussa turvauduttiin venäjään. Ministeri-lähettiläiden residenssejä kirjoittaja nimittää ranskalaisittain ministerihotelleiksi.

Suomen lähettiläiksi oli valittu vakavaraisia henkilöitä, jotka pystyivät itse maksamaan osan kuluistaan. Kirjoittaja antaa kaikille tuon ajan lähettiläille hyvän arvosanan, sillä varauksella, etteivät suomalaisuus ja suomen kieli olleet kurssissa Ossian Donnerin aikana.

Tyypillistä diplomaateille oli, että he olivat naimisissa ulkomaalaisen kanssa. Kaiken kaikkiaan tämä joukko suoriutui uudesta tehtävästään hyvin, arvelee kirjoittaja, joskin tekee sen varauksen, että diplomaattien vaimot yleensä eivät päässeet ihan samalle tasolle.

Diplomaattistatus teki kirjoittajalle mahdolliseksi päästä mitä erilaisimpien kuuluisuuksien vieraaksi, paavista Unkarin valtionhoitaja Horthyyn. Tosin naiset seurustelivat yleensä aina omassa piirissään, eikä noista puheenaiheista näytä jääneen juuri kerrottavaa.

Kallas itse kuului Krohnien saksalaiseen sukuun, joka oli vasta hiljattain muuttanut Viipuriin. Isä oli suomalaisuusmies Julius Krohn ja veli folkloristi Kaarle Krohn.

Suvun jäseniä asui ympäri Eurooppaa ja sillä oli laajalti sukulaisuussuhteita, joten kosmopoliittista elämää riitti jo ennen diplomaattikauttakin. Pari vuotta Kallakset asuivat myös Pietarissa, jossa Aino ei viihtynyt, kun ei oppinut eli siis opetellut kieltäkään.

Jotta oppisi kunnolla kieltä, olisi tarvittu henkilökohtainen tutori. Georg Brandesilta kysyttiin, osasiko hän englantia ja tuo vanha donjuan vastasi, ettei osannut. Hänellä ei ollut koskaan ollut englantilaista rakastajatarta.

Kallas näyttää osanneen englantiakin erinomaisesti, vaikka ei mainitse mitään mahdollisen nahkaselkäisen sanakirjan kuulumisesta jossakin vaiheessa elämäänsä. Suomessa hän oli koulussa lukenut lyhyen englannin.

Matkat veivät kirjoittajan myös Amerikkaan, jossa hän tapasi sinne muuttaneen savolaistytön, joka oli mennyt naimisiin neekerin kanssa. Tällaista ei siellä katsottu hyvällä silmällä, vaikka mies oli mukava ja varakas, omalla autollakin perhe ajeli.

Lapsista kaksi oli mustia ja kaksi valkoisia, poikia ja tyttöjä. Kallas arvelee, että tässä toteutuivat Mendelin perinnöllisyyssäännöt ja ennusti, että musta väri saattoi jäädä välillä piileväksi ja välillä taas putkahtaa esille. Mitä mahtanevat nykyiset perinnöllisyystieteilijät tästä sanoa? Avio-onni joka tapauksessa näyttää kukoistaneen.

Kallas oli sen verran kosmopoliittinen henkilö, etteivät eläkkeistä huolehtivat tahot halunneet aluksi hyväksyä häntä suomalaiseksi lainkaan. Isähän oli saksalainen ja äiti ruotsalainen ja suurimman osan elämäänsä kirjailija oli toisen maan kansalainen. Viimein löytyi ennakkotapaus, jonka perusteella eläke voitiin myöntää: myös entinen kenraalikuvernööri Gerard -ulkomaalainen-oli saanut Suomen valtiolta eläkkeen.

Tuon ajan naiset paremmissa piireissä pitivät itsestäänselvyytenä sitä, että mies elätti heidät ja vieläpä tasonsa mukaisesti. Yleensähän tytöllä oli naimisiin mennessään vielä merkittävät myötäjäiset omassa hallinnassaan ja elintasoaan täydentämään.

Tietenkin kotirouvan elämään kuuluivat lapset ja kotitalous, mutta hyvin toimeentulevissa piireissä runsas palvelijakunta hoiti valtaosan töistä. Kirjoittaja oli tästä seurapiiristä aika lailla irrallaan eikä voinut sietää niitä keskusteluja, jotka yleensä kiertyivät kotiapulaisten ympärille. Ei hän kyllä suuresti taloustöihin osallistunut. Hän kertoo kerran sitä yrittäneensä ja saaneensa kiukkuista palautetta keittiön hengettäreltä.

Omasta perheestä tämä kirja ei kerro oikeastaan mitään, joten aikakauden henkeä siinä suhteessa ei siitä kannata etsiä. Yleispäteviä ja siis ajattomia mietelmiä vaikkapa naisen roolista kyllä löytyy. Esimerkiksi tämä: Aikojen alusta ovat naiset heltyneet heikoiksi miehisen voiman -ruumiillisen tai henkisen- edessä. Eikä siinä kyllin; mitä aidompi heidän naisellisuutensa, sitä suurempi alistumisen nautinto.

Tämähän nyt toki on normaaliin arkijärkeen perustuva latteus eikä kirjoittaja varmasti ajatellut sanovansa siinä muuta kuin sovinnaisen viisauden, joka sattumoisin sopi erään tietyn henkilön kohdalle. Nyt, sata vuotta myöhemmin se tuntuu tulevan eri maailmasta ja saattaisi hyvinkin herättää suoranaisia aggressioita sellaisissa henkilöissä, joiden ajattelua ohjaavat ja rajoittavat toisenlaiset dogmit.

Juuri tuon erilaisen ilmapiirin takia ovat vanhat kirjat yleensä hyödyllistä ja viihdyttävää luettavaa. Ei tämä kirja Kallaksen parhaita ole, mutta ihan kevyt lukea.