Mandariinien maja

 

Huvila Munkkiniemessä

 

Klaus Holma, Nuoruus vanhassa talossa, Otava 1943, 355 s.

 

Kun on joulunpyhinä lukenut Heikki Jartin tarinoita Suomen itsenäisyyden alkuajoilta maaseudun näkökulmasta, on kiinnostavaa vilkaista samaa aikakautta myös urbaanin Suomen suunnalta.

Klaus Holma oli nuorena kuollut ihmelapsi, joka eli tässä maassa harvinaista kultaisen nuorison elämää, johon liittyi pitkäaikaista oleskelua ulkomailla, monipuolista kielitaitoa ja vastaavia asioita, jotka mahdollisti merkittävä varallisuus ja asema suurlähettilään poikana.

Holman romaani Kolme on erikoislaatuinen kertomus kolmoisdraamasta, johon kuuluu kaksi miestä ja yksi nainen. Epätavallista on, etteivät miehet kilpaile tuosta naisesta, vaan kiistakapulana on toinen miehistä, joka ilmeisesti siis on biseksuaali, kun taas pariskuntaa jopa häämatkallekin seuraileva mies on ilmeinen homo.

Englantilaisissa epookkiromaaneissa homoseksualismi on tärkeä osa tuon ajan yliopistoelämää ja kukoistaa myös Public Schooleissa. Suomen kaltaisessa maassa sitä ei ajan kirjallisuuden valossa näyttäisi esiintyneen lainkaan, mutta tämä tietenkin johtuu vain asian tabuluonteesta.

Akateeminen opettajani Eino E. (Nenno) Suolahti oli tunnetusti homo ja varsin ilmeisesti hänellä oli suhde Holman kanssa. Myös tämä romaani on omistettu Nenno Suolahdelle.

Olen huomannut, että jotkut lukijat ovat nähneet tässä teoksessa avainromaanin ja kertovat pystyvänsä sieltä hyvin erottamaan Nenno Suolahden. Kun itse en tuota miljöötä tunne, ei moinen suoritus onnistu minulta lainkaan.

Koko kirjassa ei ensinnäkään ole vihjettäkään koko homoseksualismin olemassaolosta, eikä siellä myöskään esiinny sellaista perhettä, jonka voisi liittää Suolahden sukuun. Nennon isä Eino Verinen oli vanha aktivisti ja puolustusvoimien ylilääkäri, mutta sen tapaistakaan hahmoa ei kirjassa ole.

Sen sijaan sen henkilögalleria koostuu Munkkiniemeen sijoitetussa huvilassa asustavasta nuorisokollektiivista, josta kasvaa tiukasti yhtä köyttä pitävä joukko naimattoman tädin holhouksessa.

Koko tarinassa on joka tapauksessa vahvasti päiväkirjamaisen kehityskertomuksen makua ja osittain muotoakin. Epookkiromaanina sitä ei oikein kannata lukea, vaikka siinä kyllä eletäänkin selvästi tunnistettavaa aikakautta, kieltolain ja lapuanliikkeen kautta hamaan Mäntsälän kapinaan. Nuoriso kirjassa kannattaa oikeistoradikalismia, mutta osa porvaristoa, tätiä myöten, häpeää sitä.

Muuten kirja puhuu poikkeuksellisen avomielisesti seksuaalisuudesta, eritoten masturbaatiosta, joka on nuoren kertojan suuri ongelma siihen saakka kunnes ratkaisu löytyy. Erotiikka kukoistaa varsin platonisella tasolla jopa kollektiivin sisällä, kun muuan tytöistä on itse asiassa suvun ulkopuolinen.

Nuorisokollektiivi purkautuu vihdoin aikanaan ja vapaus koittaa myös päähenkilölle, jonka silmin asioita on seurattu lukion alusta ylioppilaskirjoituksiin.

Kun verrataan tämän joukon maailmaa Jartin vauraan talonpoikaistalon näkökulmaan, voidaan todeta kyseessä olevan kaksi eri maailmaa, jotka tuskin tuohon aikaan kohtasivat muulloin kuin kesävieraiden asettuessa maalaistaloon. Holman kirjassa he sitä paitsi eivät sinne edes menneet, vaan asuivat huvilassa.

Kertojan maailmassa lukion läksyillä ja valmistumisella ylioppilaskirjoituksiin on hyvin suuri rooli. Niin tytöt kuin pojat paukuttavat päähänsä trigonometriaa, jota tuskin kukaan heistä tulee enää koskaan tarvitsemaan missään. Ylioppilaskokeissa se kuitenkin on muuan keskeisen tärkeä aine.

Tokihan trigonometriallakin on intellektuaalinenkin sisältönsä, sehän osoittaa, miten koko maailma rakentuu lainomaisista elementeistä, jotka voidaan hallita järjellä ja vangita kaavoihin. Olennaisempaa kuitenkin taitaa olla, että lukio antaa koululaisille tietyn kulttuurisen paketin, joka sisältää länsimaisen sivistyksen keskeiseksi ajatellun aineksen rungon ja erottaa adeptit niistä, joilla ei tätä pakettia ole.

Siinä mielessä nuo ylioppilaiksi valmistuvat aikansa valiot ovat ilmeisiä mandariineja. Lännessä on joskus hymähdelty sille, että keisarillisessa Kiinassa virkamiesten piti opiskella ulkoa klassisen sivistyksen keskeiset teokset ja vasta niiden erittäin hyvä hallinta oikeutti korkeimpiin virkoihin.

Itse asiassa vanhan lukion monilla aineilla ei ollut oikeastaan mitään käytännön roolia suurimmalle osalle opiskelijoita, ei koulussa eikä varsinkaan ns. elämässä. Latinasta olisi ollut suurtakin hyötyä, mikäli sitä olisi ymmärretty käyttää kielentuntemuksen pohjana, mutta näin tekivät vain harvat. Matematiikka oli (ja on)suurimmalle osalle työelämässä täysin tarpeetonta ja sama koski kemiaa ja fysiikkaa, jotka sitten useimmat myös täydellisesti unohtivat jo viimeistään kymmenen vuoden kuluessa koulun päättymisestä.

Joka tapauksessa Suomen alkava meritokratia oli tuolloin vielä pitkälti tiettyjen ns. sivistyssukujen eli käytännössä yleensä vanhojen pappissukujen käsissä. Pääoma oli valtaosaltaan vielä ”ruotsalaista”, mutta muuttuva yhteiskunta tarvitsi yhä enemmän opillisen sivistyksen hankkineita, joita tuli nyt myös talonpoikaissuvuistakin ja jopa työväestöstä.

Sukulaisuussuhteilla eli verkostoilla oli silti yhä suuri merkitys. Suolahden (Palander) suku oli pappissukua, joka vaikutti vahvasti myös akateemisella puolella. Myös Klaus Holman isä Harri oli tiedemies, assyriologi, ennen siirtymistään diplomaattiuralle.

Eino E. Suolahden serkkuihin kuului myös oppihistorioitsija Anto Leikola. Professori Matti Klinge ystävystyi jo lapsuudessaan näiden molempien kanssa, kuten hänen muistelmistaan ilmenee ja toimii siis linkkinä tuonne liki sadan vuoden päähän.

Jo 1920-luvulla puhuttiin ”ylioppilastulvatilanteesta”. Oli ymmärretty, ettei köyhän maan pieni virkakoneisto millään voisi työllistää niin monia akateemisen koulutuksen saaneita, kuin koululaitos näytti rupeavan tuottamaan.

Sotien jälkeen tapahtui kuitenkin yllättäen koulutuksen vallankumous ja nyt jo suuri osa myös Jartin kuvaamasta talonpoikaistosta lähti opin tielle. 1960-luvun kulttuurivallankumouksen takana oli sitten todellinen ensimmäisen sukupolven sivistyneistön hyökyaalto, joka muutti kaiken siellä, minne se ulottui, myös tuon vanhan mandariiniperinteen.

Holman kuvaama porvarillinen idylli sen sijaan sijoittuu ns. vanhojen sivistyssukujen keskuuteen. Ainakin päähenkilöiden vanhemmat ovat jo akateemisen koulutuksen saaneita ja tuskin edes ensimmäistä sukupolvea.

Tämä romaani ei pyri kuvaamaan yhteiskunnallista muutosta ja tuskinpa sillä on muutakaan tendenssiä, ei ainakaan yhteiskunnallista. Pikemminkin sen katse kohdistuu itse päähenkilöiden tarinaan ja sehän on vain hyvä asia arvioitaessa sen todistusarvoa aikakautensa suhteen.

 

Maalla ja kaupungisssa

 

Kahvia, tupakkaa ja naisten juonia

 

Heikki Jartti, Joulusaunassa II. Uusi-joulu. Otava 1927, 292 s.

Heikki Jartti, Joulusaunassa III, Joulujen mentyä. Otava 1931, 603 s.

 

Kirjasarjan kakkososassa on kokoelma otteita ensimmäisen osan saamista arvosteluista. Mukana ovat tietenkin vain myönteiset, mutta ne ovat aika vaikuttavia. Mammuttiromaani on otettu vastaan ilolla ja kiitoksella: sekä Uuden Suomen Olli että Helsingin Sanomien Tiitus  ovat myötäsukaisia ja jopa Valvoja-Aika on noteerannut kirjan. Sen mukaan ”olot ja ihmiset on kuvattu sangen varmalla ja luistavalla kynällä”.

Kyseessä onkin ilmeisen osuva ajankuvaus: kaupungistunut Suomi on irtautunut vanhasta maalaiskulttuurista ja kontrastit näyttävät hassuilta, kun kaupungin vilinässä ja viettelyksissä niin sanotusti hermonsa menettänyt nuori maisteri joutuu väärentämättömien talonpoikien keskuuteen.

Jälkimmäiset eivät kuitenkaan ole se varsinaisesti koominen elementti, huvittava vaikutelma syntyy vasta siitä, kun Vakavahenkisen kirjakaupan johtaja joutuu konstailemattomaan talonpoikaisympäristöön.

Tosin konstailemattomuus on kovin suhteellista. Maalla osataan juonien punominen yhtä hyvin kuin kaupungissa ja naimahaluisia ja kieroja (jos toki myös ihania ja yleviä) naisia riittää sielläkin.

Joulusauna sujui vielä viattomuuden merkeissä, mutta jo uudenvuoden (uuden joulun) saunassa on eri maku ainakin sikäli, että nyt löytyy viinaksiakin ja sankari joutuu väärään seuraan ja jopa vuoteeseen parikin kertaa, säilyttäen toki koskemattomuutensa.

Sen jälkeen ryyppääminen sankarilta jääkin, vaikka ympärillä kyllä joissakin piireissä otetaan ehtimiseen, jopa ”kieltolain kunniaksi”.

Viinan eli spriin juonti on kuitenkin perin vähäistä erääseen toiseen juomaan verrattuna. Arvioin, että tässä noin 1300 sivuisessa eepoksessa kahvia juodaan satoja kertoja. Sana ”kahvi” mainitaan kukaties 500 kertaa, juontikertoja on luultavasti yli 200 ja monia niistä käsitellään ainakin parilla sivulla. Huomautan, että luvut on karistettu hihasta ilman minkäänlaista laskemista.

Kahvia juodaan yleensä aina sokerin kanssa, kuten oli talonpoikaisissakin talouksissa tullut tavaksi jo 1800-luvulla. Silloin tällöin, mutta ei aina eikä joka kupillisen kanssa, on myös tarjolla nisua ja noita kupillisia saattaa tulla neljäkin kerralla.

Kahvi on sen verran kallista, että sen tarjoamista arvostetaan aina ja se myös valmistetaan hartaudella ja aina naisten toimesta. Sitä juovat kaikki, joille tarjotaan ja kyllähän myös taaperot tarvitsevat oman annoksensa, ehkäpä pullamössön kera. Mössöstä ei kylläkään ole kuvausta.

Toinen nautintoaine, jota kuvataan jokunen sata kertaa, on tupakka. Sankari pistää vähän väliä tupakaksi ja sitä tekevät muutkin miehet. Sikarit ovat erityistä herkkua, joka sopii arvostetuksi lahjaksi vaikkapa viinaksien asemesta.

Tupakkaa käryytetään näköjään kaikenlaisissa tiloissa ja paljon. Tämän kyllä muistan itsekin, erityisesti 50-luvulta, kun tupa meilläkin oli täynnä kessuttelijoita, joille lapset saivat käyvä hakemassa uunista tulta.

1920-luku oli nousukautta ja nopean muutoksen aikaa. Silloin myös hankittiin ennennäkemättömän paljon autoja, mikä kävi mahdolliseksi puun hintojen noustua. Niinpä maalle ilmestyi äkkiä jopa miljonäärejä.

Uusin ilmiöhän tämä ei sinänsä ollut, kantohinta puulle oli tullut jo 1800-luvulla ja sahat ja muut tehtaat olivat alkaneet ostella raaka-ainetta, jonka kuljetukset tarjosivat heti ainakin sesonkityötä tuhansille miehille ja sitä mukaa alkavaa varallisuuden kasvua.

Nyt muoti vaati joka tapauksessa vakavaraiselta isännältä jo biilin hankkimista ja siinä sitten saattoi äkkiä mennä koko vakavaraisuuskin. Kun puut oli kerran myyty, sai uutta kertaa odotella kymmeniä vuosia.

Kirjan naishahmot ovat tarina sinänsä. Sankarin on saanut pauloihinsa isosilmäinen oman myymälän tyttö, joka puheessaan käyttää vulgaareja sanoja, kuten ”kiva” tai ”eri”. Tekohurskas hän kuitenkin on ja niin sanotusti iskee Vakavahenkisen kirjakaupan pääomistajan, pastori Nehemia Pillilän, aikoen kuitenkin samaan aikaan jatkaa myös satimeen saamansa sankarin lypsämistä.

”Pulska” (komea) tyttö menestyy aina. ”Isosilmäisen” kaveri on muuan ”kuvanveistäjätär”, joka narraa koko kaupungin ukkomiehet hankalaan tilanteeseen ja livistää suuri rahasumma mukanaan.

Myös maalla riittää juonikkaita naisia. Yksi niistä on kroonisesti miehenkipeä piika, jolle on ikää karttunut jo yli puolensataa vuotta. Rippikouluiäiset pojatkin ovat vaarassa tämän miestennielijän edessä ja isäntä, joka on tullut vaimonsa yllättämäksi tämän huoneessa, joutuu siitä pitäen ”housuttomaksi” eli saa kantaa syyllisyyttä ja joutuu alistumaan emännän käskyvaltaan.

Romaani on asetelmiltaan simppeli ja kliseenomainen, mutta sellaisena se taitaa antaa lukijalle varsin aidon tuulahduksen omasta ajastaan. Sievisteleviä normeja loukataan kirjassa ovelasti esittämällä sankari kielentutkijaksi, jolle vulgaarit sanonnat ovat nimenomaan ammatillisesti kiinnostavia.

Lähinnä puskafarssihan tämä on, mutta ainahan ne sellaisetkin, mikäli ovat suosittuja, jotakin kertovat oman aikansa mausta ja näkemyksistä.

Toteemin ympärille

 

Eilispäivän joulu

 

Heikki Jartti, Joulusaunassa I, Vanha-joulu. Otava 1926, 284 s.

 

Rohkenen tässä lainata ystäväni ja kaimani, sosiologi Timo Piiraisen mainiota kiteytystä joulukuusen merkityksestä: sehän on meidän toteemimme: Christmas tree is a totem, in the sense that the great sociologist Emile Durkheim describes a totem in his classic work Elementary Forms of Religious Life. The transition between the profane and holy gives structure and meaning to life. When the time of the holy arrives, the totem is erected, and the tribe gathers around the totem to revere it and to strengthen the social order and cohesion. The arrival of the Christmas tree brings feelings of joy and happy expectation, as it is a sign that we are about to be elevated to the level of the holy and something special will happen. Correspondingly, we feel sad and abandoned when the tree is stripped of its decorations and taken out in January, and it is evident that we must again descend to the level of the dull profane.

Nykykulttuurimme tilaa tarkastellessa on ollut aika masentavaa havaita, että yhä useampien mielestä älyllisen kehityksen huippu on, kun havaitsee, ettei joulupukkia ole olemassakaan, eikä koko joulu siis itse asiassa ole muuta kuin valetta, joten se pitäisi oikeastaan ehdottomasti jättää viettämättä.

Juhla ja pyhä ovat kuitenkin kulttuurin keskeisiä elementtejä. Niin kauan kuin ne ovat olemassa, se elää. Jossakin vaiheessa se kai myös lakkaa elämästä, tällaistakin on väitetty.

Tältä pohjalta ymmärrämme, miksi Neuvostoliitossa aikoinaan käytiin niin vimmattua taistelua joulun viettämistä vastaan ja toisaalta myös salaa tehtiin vastarintaa ja vietettiin joulujuhlaa kaikessa hiljaisuudessa. Esimerkiksi virolaisissa muistelmissa kuvataan tätä usein.

Tältä pohjalta meidän on myös syytä katsella niitä päättömän ja aivottoman EU:n eri elimistään päästämiä lausahduksia, joissa esimerkiksi varoitetaan ollenkaan sanomasta sitä, että vietetään joulua: pyhiähän tässä vain vietetään, anteeksi nyt, että vietetään, mutta koettakaa olla huomaamatta… Tiettävästi jopa kristillisen kirkon piiristä on kuulunut varoituksia siitä, että joulun viettäminen on ei-kristillisten ihmisten läsnäolon takia sopimatonta…

No, joulullahan on tunnetusti esikuvansa muinaisissa talvipäivän seisauksen juhlissa, ehkäpä jopa viikinkien blot-juhla, joka lienee ollut erittäin barbaarinen, on samaa perua.

Kristillistä joulua on joka tapauksessa vietetty jo pitkälti yli puolitoista tuhatta vuotta ja tarina jatkuu. Mutta kovin ovat joulunvieton tavat muuttuneet ja yhtä muuttuvat nopeaan tahtiin -jopa viimeisten sadankin vuoden kuluessa. Vai onko muutos vain määrällinen?

Heikki Jartti, kyläkoulun opettaja kuvaa kirjassaan oikean maalaistalon joulua, jonne 1920-luvun kieltolakiaikana joutuu kaupunkilaisressukka, maisteri, joka on tuossa oudossa seurassa vähän niin kuin valkoinen mies pakanamailla.

Juurevat maalaiset käyvät saunassa, joka on sisäänlämpiävä eli siis savusauna. Kylillä on kuulemma jo toistakymmentä vuotta ollut myös uloslämpiäviä saunoja, mutta vanhoillinen isäntä ei sellaisista perusta. Uloslämpiävätkin olivat tietenkin ns. kertalämmitteisiä. Jatkuvalämmitteisethän ilmestyivät vasta sotien jälkeen.

Löylyä joka tapauksessa tuossa saunassa riittää kaupunkilaiselle yltäkyllin ja talon emäntä pesee selänkin. Tytär, paikkakunnan kaunotar, on myös samaan aikaan saunassa.

Joulukirkkoon mennään joukolla ja kilpaa ajetaan, mutta hurskautta ei näytä liiemmin olevan. Isäntäkin käy saarnan aikana hakemassa itselleen juhlajuomaa. Kieltolaki vallitsee, mutta jo kirkosta palatessa näyttää nuoriso olevan usein jo melko juovuksissa.

Joulunvietto vakavaraisessa talossa on aika yksinkertaista. Joulukuusi koristellaan tuvassa, kuten on tehty jo pari vuosikymmentä, suuressa maailmassahan tapa on jo vanha. Martti Lutherillakin lienee joulukuusi ollut.

Koristeina on herkkuja, kuten punaposkisia omenoita ja karamellejä. Siinä palavat myös kynttilät.

Joulupukki on olemassa, kuten myös uhmakkaalle pikku miehenalulle vakuutetaan. Hän ei vain näyttäydy, vaan jättää sen sijaan tupaan illalla kontin, jossa on jokaiselle lahja ja jopa kaksikin.

Perheen tytär saa pari kirjaa ja joululehden, jossa on tavaton määrä kauniita kuvia. Kelpaapa niitä sitten katsella ihmeekseen! Joku saa villasukat, joku turkislakin ja yleensä kaikki saavat jotakin pientä vaatetavaraa. Koko ruokakunnan lahjat ovat mahtuneet yhteen konttiin.

Joulun ylenpalttinen puoli näkyy ruokailussa, sekä laaduissa että määrässä. On sikaa, lammasta ja vasikkaa sekä erilaisia laatikoita. Maksalaatikko ja makaronilaatikko ovat harvinaisempia ruokia, eivätkä kaikki niitä uskaltaudu syömään, vaikka kastikkeena on sianrasvaa ja voisulaa. Lipeäkala kastikkeineen kuuluu myös asiaan. Juustoa ja voita on tietenkin pöydässä ja syövätpä monet kaiken muun ohella suuria määriä leipääkin, jota on kahta sorttia, myös hapanimelää.

 Jälkiruokana on riisipuuroa, väskynäsoppaa pannukakun kanssa ja pullakahvit nisun kanssa juodaan sitten vielä kahteen kertaan. Kaiken kukkuraksi syödään ruoan jälkeen vielä konvehteja. Mihin mahaan kaikki mahtuu, lukija ihmettelee, mutta nythän onkin joulu, jolloin saa vatsansa täyteen vaikkapa puuroa, kuten laulussa lauletaan. Arkisinhan oli tapana säästellä rikkaassakin talossa: voi tarvittiin myyntiin, vehnäjauho oli turhuutta ja riisi kallista tuontiherkkua. Mutta jouluna ei säästelty!

Joulu oli siis aika vahvasti mässäyksen juhla, kuten se on vieläkin. Nykyään kuitenkin kaikkia kesän herkkuja -kuten vaikkapa omenoita- on tarjolla ympäri vuoden, eikä niiden ilmestyminen syötäväksi keskellä talvea ole minkäänlaisen juhlan aihe eikä merkki.

Jumalisuus oli tässäkin talossa enempi ulkokohtaista. Ennen ruokaa laulettiin virsi, joka tässä tapauksessa sattui olemaan suvivirsi ja ruokarukous luettiin puoliääneen höpöttäen. Muuten taisivat kaikkien mietteet olla maallisia, kuka ajatteli pöydän herkkuja, kuka talon tytärtä, kuka joululahjojaan. Johan setä Topelius oli tämän asiain tilan todennut.

Kaikesta huolimatta joulu on myös tässä kuvauksessa hyvin erityinen juhla, johon kuuluvat omat rituaalinsa, joulukirkosta lahjoihin ja jouluruokiin. Myös mielentila virittyi arjen yläpuolelle: arkisin sopi tehdä kaikenlaista, mutta jouluna ei. Toteemin ympärille levisi tietty juhlallisuus.

Pöydässä oli myös sahtia, mutta sen vaikutuksesta ei kukaan juopunut. Ehkäpä siitä sentään hieman tuo muutoinkin jo juhlallinen tunnelma kohosi entisestään. Eihän sahtiakaan sentään ollut tapana juoda kuin juhlissa. Nyt juhlaan oli aihetta, jos koskaan! Juhlakalua ei juuri muisteltu, mutta juuri hän se joka tapauksessa niin sanotusti pyhitti koko menon. Eihän tällaista olisi voinut mihin aikaan tahansa järjestää.

Tämä kirjallinen kuvaus kuuluu vain sadan vuoden takaiseen historiaan eli aikaan, jolloin minun ikäisteni ihmisten isovanhemmat olivat jo keski-iässä. On todennäköistä, että kirjailija on siinä halunnut korostaa maaseudun tiettyä vanhakantaisuutta, näyttää siltä, että hän on kuvannut uudenaikaisempia jouluja kirjansa osissa II ja III. Täytyneepä nekin hankkia.

Joka tapauksessa kuvaus saa laajaa tukea muusta kirjallisuudesta. Tämän ajan joulu oli monille tuon köyhän aikakauden ihmisille lyhyt yltäkylläisyyden keidas niukkuuden ja ankeuden keskellä.

Ehkäpä se voi jossakin suhteessa olla sitä myös nykyään? Aineellinen niukkuus on nykyään jo harvinaista, mutta henkisesti sitä saattaa taas olla paljonkin liikkeellä.

Hyvää joulua siis itse kullekin oman toteeminsa ympärillä! Levitköön siitä se erityinen joulun henki, joka tekee tästä juhlasta erityisen, uskoipa pukkiin tai ei. Ja ainahan asiaa parantaa, jos siihen uskoo.