Mandariinien maja

 

Huvila Munkkiniemessä

 

Klaus Holma, Nuoruus vanhassa talossa, Otava 1943, 355 s.

 

Kun on joulunpyhinä lukenut Heikki Jartin tarinoita Suomen itsenäisyyden alkuajoilta maaseudun näkökulmasta, on kiinnostavaa vilkaista samaa aikakautta myös urbaanin Suomen suunnalta.

Klaus Holma oli nuorena kuollut ihmelapsi, joka eli tässä maassa harvinaista kultaisen nuorison elämää, johon liittyi pitkäaikaista oleskelua ulkomailla, monipuolista kielitaitoa ja vastaavia asioita, jotka mahdollisti merkittävä varallisuus ja asema suurlähettilään poikana.

Holman romaani Kolme on erikoislaatuinen kertomus kolmoisdraamasta, johon kuuluu kaksi miestä ja yksi nainen. Epätavallista on, etteivät miehet kilpaile tuosta naisesta, vaan kiistakapulana on toinen miehistä, joka ilmeisesti siis on biseksuaali, kun taas pariskuntaa jopa häämatkallekin seuraileva mies on ilmeinen homo.

Englantilaisissa epookkiromaaneissa homoseksualismi on tärkeä osa tuon ajan yliopistoelämää ja kukoistaa myös Public Schooleissa. Suomen kaltaisessa maassa sitä ei ajan kirjallisuuden valossa näyttäisi esiintyneen lainkaan, mutta tämä tietenkin johtuu vain asian tabuluonteesta.

Akateeminen opettajani Eino E. (Nenno) Suolahti oli tunnetusti homo ja varsin ilmeisesti hänellä oli suhde Holman kanssa. Myös tämä romaani on omistettu Nenno Suolahdelle.

Olen huomannut, että jotkut lukijat ovat nähneet tässä teoksessa avainromaanin ja kertovat pystyvänsä sieltä hyvin erottamaan Nenno Suolahden. Kun itse en tuota miljöötä tunne, ei moinen suoritus onnistu minulta lainkaan.

Koko kirjassa ei ensinnäkään ole vihjettäkään koko homoseksualismin olemassaolosta, eikä siellä myöskään esiinny sellaista perhettä, jonka voisi liittää Suolahden sukuun. Nennon isä Eino Verinen oli vanha aktivisti ja puolustusvoimien ylilääkäri, mutta sen tapaistakaan hahmoa ei kirjassa ole.

Sen sijaan sen henkilögalleria koostuu Munkkiniemeen sijoitetussa huvilassa asustavasta nuorisokollektiivista, josta kasvaa tiukasti yhtä köyttä pitävä joukko naimattoman tädin holhouksessa.

Koko tarinassa on joka tapauksessa vahvasti päiväkirjamaisen kehityskertomuksen makua ja osittain muotoakin. Epookkiromaanina sitä ei oikein kannata lukea, vaikka siinä kyllä eletäänkin selvästi tunnistettavaa aikakautta, kieltolain ja lapuanliikkeen kautta hamaan Mäntsälän kapinaan. Nuoriso kirjassa kannattaa oikeistoradikalismia, mutta osa porvaristoa, tätiä myöten, häpeää sitä.

Muuten kirja puhuu poikkeuksellisen avomielisesti seksuaalisuudesta, eritoten masturbaatiosta, joka on nuoren kertojan suuri ongelma siihen saakka kunnes ratkaisu löytyy. Erotiikka kukoistaa varsin platonisella tasolla jopa kollektiivin sisällä, kun muuan tytöistä on itse asiassa suvun ulkopuolinen.

Nuorisokollektiivi purkautuu vihdoin aikanaan ja vapaus koittaa myös päähenkilölle, jonka silmin asioita on seurattu lukion alusta ylioppilaskirjoituksiin.

Kun verrataan tämän joukon maailmaa Jartin vauraan talonpoikaistalon näkökulmaan, voidaan todeta kyseessä olevan kaksi eri maailmaa, jotka tuskin tuohon aikaan kohtasivat muulloin kuin kesävieraiden asettuessa maalaistaloon. Holman kirjassa he sitä paitsi eivät sinne edes menneet, vaan asuivat huvilassa.

Kertojan maailmassa lukion läksyillä ja valmistumisella ylioppilaskirjoituksiin on hyvin suuri rooli. Niin tytöt kuin pojat paukuttavat päähänsä trigonometriaa, jota tuskin kukaan heistä tulee enää koskaan tarvitsemaan missään. Ylioppilaskokeissa se kuitenkin on muuan keskeisen tärkeä aine.

Tokihan trigonometriallakin on intellektuaalinenkin sisältönsä, sehän osoittaa, miten koko maailma rakentuu lainomaisista elementeistä, jotka voidaan hallita järjellä ja vangita kaavoihin. Olennaisempaa kuitenkin taitaa olla, että lukio antaa koululaisille tietyn kulttuurisen paketin, joka sisältää länsimaisen sivistyksen keskeiseksi ajatellun aineksen rungon ja erottaa adeptit niistä, joilla ei tätä pakettia ole.

Siinä mielessä nuo ylioppilaiksi valmistuvat aikansa valiot ovat ilmeisiä mandariineja. Lännessä on joskus hymähdelty sille, että keisarillisessa Kiinassa virkamiesten piti opiskella ulkoa klassisen sivistyksen keskeiset teokset ja vasta niiden erittäin hyvä hallinta oikeutti korkeimpiin virkoihin.

Itse asiassa vanhan lukion monilla aineilla ei ollut oikeastaan mitään käytännön roolia suurimmalle osalle opiskelijoita, ei koulussa eikä varsinkaan ns. elämässä. Latinasta olisi ollut suurtakin hyötyä, mikäli sitä olisi ymmärretty käyttää kielentuntemuksen pohjana, mutta näin tekivät vain harvat. Matematiikka oli (ja on)suurimmalle osalle työelämässä täysin tarpeetonta ja sama koski kemiaa ja fysiikkaa, jotka sitten useimmat myös täydellisesti unohtivat jo viimeistään kymmenen vuoden kuluessa koulun päättymisestä.

Joka tapauksessa Suomen alkava meritokratia oli tuolloin vielä pitkälti tiettyjen ns. sivistyssukujen eli käytännössä yleensä vanhojen pappissukujen käsissä. Pääoma oli valtaosaltaan vielä ”ruotsalaista”, mutta muuttuva yhteiskunta tarvitsi yhä enemmän opillisen sivistyksen hankkineita, joita tuli nyt myös talonpoikaissuvuistakin ja jopa työväestöstä.

Sukulaisuussuhteilla eli verkostoilla oli silti yhä suuri merkitys. Suolahden (Palander) suku oli pappissukua, joka vaikutti vahvasti myös akateemisella puolella. Myös Klaus Holman isä Harri oli tiedemies, assyriologi, ennen siirtymistään diplomaattiuralle.

Eino E. Suolahden serkkuihin kuului myös oppihistorioitsija Anto Leikola. Professori Matti Klinge ystävystyi jo lapsuudessaan näiden molempien kanssa, kuten hänen muistelmistaan ilmenee ja toimii siis linkkinä tuonne liki sadan vuoden päähän.

Jo 1920-luvulla puhuttiin ”ylioppilastulvatilanteesta”. Oli ymmärretty, ettei köyhän maan pieni virkakoneisto millään voisi työllistää niin monia akateemisen koulutuksen saaneita, kuin koululaitos näytti rupeavan tuottamaan.

Sotien jälkeen tapahtui kuitenkin yllättäen koulutuksen vallankumous ja nyt jo suuri osa myös Jartin kuvaamasta talonpoikaistosta lähti opin tielle. 1960-luvun kulttuurivallankumouksen takana oli sitten todellinen ensimmäisen sukupolven sivistyneistön hyökyaalto, joka muutti kaiken siellä, minne se ulottui, myös tuon vanhan mandariiniperinteen.

Holman kuvaama porvarillinen idylli sen sijaan sijoittuu ns. vanhojen sivistyssukujen keskuuteen. Ainakin päähenkilöiden vanhemmat ovat jo akateemisen koulutuksen saaneita ja tuskin edes ensimmäistä sukupolvea.

Tämä romaani ei pyri kuvaamaan yhteiskunnallista muutosta ja tuskinpa sillä on muutakaan tendenssiä, ei ainakaan yhteiskunnallista. Pikemminkin sen katse kohdistuu itse päähenkilöiden tarinaan ja sehän on vain hyvä asia arvioitaessa sen todistusarvoa aikakautensa suhteen.