Maalla ja kaupungisssa

 

Kahvia, tupakkaa ja naisten juonia

 

Heikki Jartti, Joulusaunassa II. Uusi-joulu. Otava 1927, 292 s.

Heikki Jartti, Joulusaunassa III, Joulujen mentyä. Otava 1931, 603 s.

 

Kirjasarjan kakkososassa on kokoelma otteita ensimmäisen osan saamista arvosteluista. Mukana ovat tietenkin vain myönteiset, mutta ne ovat aika vaikuttavia. Mammuttiromaani on otettu vastaan ilolla ja kiitoksella: sekä Uuden Suomen Olli että Helsingin Sanomien Tiitus  ovat myötäsukaisia ja jopa Valvoja-Aika on noteerannut kirjan. Sen mukaan ”olot ja ihmiset on kuvattu sangen varmalla ja luistavalla kynällä”.

Kyseessä onkin ilmeisen osuva ajankuvaus: kaupungistunut Suomi on irtautunut vanhasta maalaiskulttuurista ja kontrastit näyttävät hassuilta, kun kaupungin vilinässä ja viettelyksissä niin sanotusti hermonsa menettänyt nuori maisteri joutuu väärentämättömien talonpoikien keskuuteen.

Jälkimmäiset eivät kuitenkaan ole se varsinaisesti koominen elementti, huvittava vaikutelma syntyy vasta siitä, kun Vakavahenkisen kirjakaupan johtaja joutuu konstailemattomaan talonpoikaisympäristöön.

Tosin konstailemattomuus on kovin suhteellista. Maalla osataan juonien punominen yhtä hyvin kuin kaupungissa ja naimahaluisia ja kieroja (jos toki myös ihania ja yleviä) naisia riittää sielläkin.

Joulusauna sujui vielä viattomuuden merkeissä, mutta jo uudenvuoden (uuden joulun) saunassa on eri maku ainakin sikäli, että nyt löytyy viinaksiakin ja sankari joutuu väärään seuraan ja jopa vuoteeseen parikin kertaa, säilyttäen toki koskemattomuutensa.

Sen jälkeen ryyppääminen sankarilta jääkin, vaikka ympärillä kyllä joissakin piireissä otetaan ehtimiseen, jopa ”kieltolain kunniaksi”.

Viinan eli spriin juonti on kuitenkin perin vähäistä erääseen toiseen juomaan verrattuna. Arvioin, että tässä noin 1300 sivuisessa eepoksessa kahvia juodaan satoja kertoja. Sana ”kahvi” mainitaan kukaties 500 kertaa, juontikertoja on luultavasti yli 200 ja monia niistä käsitellään ainakin parilla sivulla. Huomautan, että luvut on karistettu hihasta ilman minkäänlaista laskemista.

Kahvia juodaan yleensä aina sokerin kanssa, kuten oli talonpoikaisissakin talouksissa tullut tavaksi jo 1800-luvulla. Silloin tällöin, mutta ei aina eikä joka kupillisen kanssa, on myös tarjolla nisua ja noita kupillisia saattaa tulla neljäkin kerralla.

Kahvi on sen verran kallista, että sen tarjoamista arvostetaan aina ja se myös valmistetaan hartaudella ja aina naisten toimesta. Sitä juovat kaikki, joille tarjotaan ja kyllähän myös taaperot tarvitsevat oman annoksensa, ehkäpä pullamössön kera. Mössöstä ei kylläkään ole kuvausta.

Toinen nautintoaine, jota kuvataan jokunen sata kertaa, on tupakka. Sankari pistää vähän väliä tupakaksi ja sitä tekevät muutkin miehet. Sikarit ovat erityistä herkkua, joka sopii arvostetuksi lahjaksi vaikkapa viinaksien asemesta.

Tupakkaa käryytetään näköjään kaikenlaisissa tiloissa ja paljon. Tämän kyllä muistan itsekin, erityisesti 50-luvulta, kun tupa meilläkin oli täynnä kessuttelijoita, joille lapset saivat käyvä hakemassa uunista tulta.

1920-luku oli nousukautta ja nopean muutoksen aikaa. Silloin myös hankittiin ennennäkemättömän paljon autoja, mikä kävi mahdolliseksi puun hintojen noustua. Niinpä maalle ilmestyi äkkiä jopa miljonäärejä.

Uusin ilmiöhän tämä ei sinänsä ollut, kantohinta puulle oli tullut jo 1800-luvulla ja sahat ja muut tehtaat olivat alkaneet ostella raaka-ainetta, jonka kuljetukset tarjosivat heti ainakin sesonkityötä tuhansille miehille ja sitä mukaa alkavaa varallisuuden kasvua.

Nyt muoti vaati joka tapauksessa vakavaraiselta isännältä jo biilin hankkimista ja siinä sitten saattoi äkkiä mennä koko vakavaraisuuskin. Kun puut oli kerran myyty, sai uutta kertaa odotella kymmeniä vuosia.

Kirjan naishahmot ovat tarina sinänsä. Sankarin on saanut pauloihinsa isosilmäinen oman myymälän tyttö, joka puheessaan käyttää vulgaareja sanoja, kuten ”kiva” tai ”eri”. Tekohurskas hän kuitenkin on ja niin sanotusti iskee Vakavahenkisen kirjakaupan pääomistajan, pastori Nehemia Pillilän, aikoen kuitenkin samaan aikaan jatkaa myös satimeen saamansa sankarin lypsämistä.

”Pulska” (komea) tyttö menestyy aina. ”Isosilmäisen” kaveri on muuan ”kuvanveistäjätär”, joka narraa koko kaupungin ukkomiehet hankalaan tilanteeseen ja livistää suuri rahasumma mukanaan.

Myös maalla riittää juonikkaita naisia. Yksi niistä on kroonisesti miehenkipeä piika, jolle on ikää karttunut jo yli puolensataa vuotta. Rippikouluiäiset pojatkin ovat vaarassa tämän miestennielijän edessä ja isäntä, joka on tullut vaimonsa yllättämäksi tämän huoneessa, joutuu siitä pitäen ”housuttomaksi” eli saa kantaa syyllisyyttä ja joutuu alistumaan emännän käskyvaltaan.

Romaani on asetelmiltaan simppeli ja kliseenomainen, mutta sellaisena se taitaa antaa lukijalle varsin aidon tuulahduksen omasta ajastaan. Sievisteleviä normeja loukataan kirjassa ovelasti esittämällä sankari kielentutkijaksi, jolle vulgaarit sanonnat ovat nimenomaan ammatillisesti kiinnostavia.

Lähinnä puskafarssihan tämä on, mutta ainahan ne sellaisetkin, mikäli ovat suosittuja, jotakin kertovat oman aikansa mausta ja näkemyksistä.