Roskaväen mellakat ja älymystön vastuu

Roskaväen mellakat ja älymystön vastuu

Älymystö on kaikissa maissa aina ylpeillyt moraalisella ylemmyydellään. Asian osoittaminen kuuluukin sen keskeiseen osaamisalueeseen. Venäjällä intelligentsijan jäsenyys oli aikoinaan ennen muuta moraalinen velvoitus käydä taisteluun valtaa vastaan kansan puolesta. Älymystön korkea koulutus ja intellektuaalinen kapasiteetti antoivat sille välineet, joita kouluttamattomalla kansalla ei ollut. Niinpä älymystö sai tavallaan ilmaista toisen ryhmän tunteita. ”Olen kansan viha, sen oikeutettu viha”! huudahti aikoinaan Émile Zola. Vihaisuus onkin aina ollut muuan älymystön tunnusmerkki.

Ajat ovat muuttuneet sitten 1800-luvun. ”Kansa” ei enää ole pimeää sikäli, että se on informaatiotulvan piirissä ja voi ammentaa sieltä itselleen tarvitsemansa. Enimmäkseen se ei myöskään ole varsinaisesti lukutaidotonta. Itse asiassa länsimainen älymystö ei enää erotu kansasta korkean koulutuksensa vuoksi läheskään samassa määrin kuin vielä sata vuotta sitten. Älymystö ei myöskään enää ole yhtä kaukana joukkojen ajattelusta ja kulttuurista kuin joskus aiemmin. Toki postmodernit teoriat ovat suurille joukoille vieraita, mutta oleellinen muutos aikaisempaan on, että sekä älymystö että massat ovat eräissä suurissa kysymyksissä samalla viivalla. Huvitukset jalkapallohuliganismista metallimusiikkiin ja goottilaisleikkeihin saakka ovat usein samoja koulutustasosta riippumatta. Asia koskee myös kulttuurin peruskysymyksiä eli suhdetta uskontoon ja korkeakulttuuriin eli hyvyyden, totuuden ja kauneuden tavoitteluun. Älymystön tärkein saavutus ja keskeinen sanoma massoille on, että nämä asiat ovat yhdentekeviä, vailla absoluuttista arvoa ja jokaisen valinnat ja mieltymykset ovat yhtä hyviä kuin kenen tahansa muunkin. Arvot, sikäli kuin niistä voidaan puhua, keskittyvät yksilön ja hänen aistillisten eli ”ruumiillisten” tavoitteidensa ympärille. Ruumiillisten siksi, että ruumis ja sen tarpeet on ainoa todellisuus, joka tunnustetaan jonkinlaiseksi absoluuttiseksi totuudeksi. Arvot sen sijaan ovat abstraktio, jolla ei ole itsenäistä olemusta. Jokaisella on arvonsa eikä niiden arviointi tai vertailu ole mahdollista. Niinpä rappioalkoholistin tai narkomaanin elämäntapa on vain yksi mahdollinen muiden joukossa, ei sinänsä muita huonompi tai parempi. Huumeidenkäyttäjän ura on ehkä täynnä riskejä ja muutenkin ongelmallinen, mutta se on sitä vain, mikäli se sellaiseksi halutaan määritellä, ei sinänsä, jonkin objektiivisen mittapuun mukaan, sillä sellaisia ei ole, ei ainakaan älymystön diskursseissa.

Älymystöksi itsensä kokeva luokka on yhä olemassa. Se pitää yhä itseään korkeamman tiedon haltijana ja vartijana ja motivoi tärkeyttään erityisellä suhteellaan alaluokkaan. Tuo nykyinen alaluokka ei enää ole Marxin kuvittelema teollisuustyöläisten armeija, jolta ulosmitattiin työnsä tulos kapitalistien kerskakulutuksen hyväksi. Alaluokka muistuttaa nyt muinaisen Rooman proletariaattia. Se elää yhteiskunnan kustannuksella sitä mitenkään hyödyttämättä ja tuottaa vain jälkeläisiä, jotka ikävä kyllä jatkavat samaa elämäntapaa, jota yhteiskunta monin tavoin tukee. Älymystön roolina ei ole ollut tarjota moraalisia esikuvia tälle joukolle ja auttaa sitä pääsemään pois surkeasta tilastaan. Sen sijaan älymystön käytäntönä on ollut tämän ryhmän korottaminen normaalin pikkuporvarillisen väestönosan yläpuolelle, eräänlaiseksi saavuttamattomaksi ihanteeksi. Piittaamattomuus yhteiskunnan normeista nähdään ideaalisena vapautena ja kapinana kaikkialle tunkeutuvia herruuden verkkoja vastaan. Slummiasukas, joka ei tee työtä eikä opiskele, ei noudata lakeja, ei solmi avioliittoja eikä huolehdi perheestään nähdään vapauden ruumiillistumana kuin Tacituksen fennit aikoinaan. Vapaus taas on jostakin merkillisestä syystä absoluuttisesti arvokas asia tässä maailmassa, jossa ”vieras” herruus ulottuu kaikkialle ja ainakin yrittää sitoa yksilön haluja säännöillään. Taloudelliset edut toki kelpaavat slummiasukkaille, mutta työn tekeminen niiden saavuttamiseksi nähdään liian ikävänä ja orjuuttavana. Huumekauppa, ryöstely, prostituutio ja sossun tiski ovat helpompia ja siis arvostetumpia tapoja hankkia toimeentulo. ”Paskaduunit” ja niiden tekijät kuuluvat slummeissa alimpaan kategoriaan. Opiskelu sivistyksen hankkimiseksi olisi slummien kantajoukolle absurdi ajatus. Sivistystä halveksitaan enemmän kuin mitään muuta ja älymystö, joka itsekin on osoittanut itselleen sivistyksen arvottomuuden, näkee tässä suunnatonta vaistonvaraista viisautta. Se saa siitä myös masokistista nautintoa. Slummiasukkaiden pukeutuminen ja heidän niin sanottu musiikkinsa, joka koostuu aggressiivisesta kähinästä, jossa uhataan tappaa hyvin toimeentulevat poroporvarit, kuuluu taiteen tunnustettuihin huippusaavutuksiin ja sille jaetaan avokätisesti palkintoja ja ihailua.  Ne vaatimattomat uurastajat, jotka sosiaalista painetta uhmaten yrittävät slummeissa rakentaa normaalia porvarillista perheidylliä, joka perustuu työhön, yrittämiseen ja opiskeluun, ovat arjen sankareita ja heistä tulee myös ensimmäiset marttyyrit silloin kun joutilaan roskaväen turhautuminen kuohahtaa yli. Sillä tietenkin tämä joukko turhautuu: sen halut ovat aina suuremmat kuin sen kyvyt niiden tyydyttämiseksi ja sen elämäntapa suosii primitiivireaktiota pitkäjänteisen toiminnan sijaan.

Englantilainen lääkäri Theodore Dalrymple, joka on työskennellyt slummeissa ja vankiloissa neljällä mantereella, arvioi, että surkeinta slummiväestöä ovat englantilaiset valkoiset. Takapajuisissa maissa väestö saattaa olla hyvin köyhää, mutta sen elämällä on mielekkyyttä, sillä perheen ja suvun jatkuvuus, traditiot ja normit ovat säilyneet. Englantilaisella valkoisella narkomaanilla sen sijaan ei ole elämässä muuta kuin oma itsensä, hän ei tunne velvollisuuksia, vastuuta, päämääriä, häpeää tai katumusta. Kaikki, mitä hänen ruumiinsa tarvitsee, on seuraava piikki ja hiukan ravintoa. Henki ei kaipaa mitään, ellei ruumiintoimintoihin liittyviä aistimuksia pidetä luonteeltaan henkisinä. Tällainen ihminen ”ideaalisessa” muodossaan on täydellisen itsekeskeinen ”ruumiillisuutensa” puitteissa vegetoiva hahmo, jolle muiden kärsimykset, onni ja oikeudet ovat täydellisen yhdentekeviä. Tahto on hänelle vieras asia, mutta halu sitäkin keskeisempi. Velvollisuudet ovat käsittämätöntä kieltä, mutta ”oikeuksistaan” hän on hyvin tietoinen. Dalrymple korostaa, että slummikulttuuri on itseään uusintava elämäntapa. Kyse ei niinkään ole siitä, että köyhyys tuottaa tiettyä elämäntapaa kuin siitä, että tietty elämäntapa tuottaa köyhyyttä. Pahinta on, että yhteiskunta kuvittelee asioiden ratkeavan jakamalla lisää rahaa. Tällä tavalla ongelma ei ole ratkennut koskaan missään.

Dalrymplen kuvaama slummiasukas muistuttaa Marxin kuvaamaa ryysyköyhälistöä. Toisin kuin ihannoitu teollisuusproletariaatti, ryysyköyhälistö oli Marxillekin paheen ruumiillistuma ja hän arvioi sen myös olevan helposti porvariston lahjottavissa. Toisin kuin teollisuustyöväestöllä, ryysyköyhälistöllä ei Marxin mielestä ollut mitään historiallista tehtävää. Jälkikäteen monet Venäjän vallankumouksen tutkijat ovat kyllä olleet asiasta toista mieltä ja nähneet tuon tapahtumasarjan paljolta juuri ryysyköyhälistön järjettömänä purkauksena, jota Vastuuton seikkailija Uljanov kaikin keinoin tuki, tuhoten siten Venäjän, jonka nostaminen raunioista onnistui vasta hänen seuraajilleen valtavin uhrauksin.

Suomessa slummien synty on vasta alkutekijöissään. Sosiaalipolitiikkamme näyttää ainakin toistaiseksi onnistuneen pidättelemään sitä kehitystä, joka on tapahtunut lähes kaikkialla muualla, kaikkien hyvinvointivaltioiden mallimaata ja ihmiskunnan majakkaa Ruotsia myöten. Näyttää ilmeiseltä, että Ruotsissa slummit ovat syntyneet nimenomaan siirtolaisten ympärille. Näiden yliedustus on toki muuallakin havaittavissa. Asialle löytyy tietenkin runsaasti selityksiä, niin kulttuurisia kuin sosioekonomisia ja tarvittaessa muitakin. Yksi asia joka tapauksessa näyttää ilmeiseltä: liian nopea siirtolaisuus ja siirtolaisten keskittyminen eristyneiksi kulttuurisiksi enklaaveiksi tuottaa lopputulokseksi slummin, jonka purkaminen saattaa olla mahdotonta. Kuten sanottu, slummeja tuottaa ja ylläpitää hyvin pitkälti kulttuuri. Siksi siirtolaisten kotouttaminen on ensiarvoisen tärkeä tehtävä normaalin kehityksen turvaamiseksi. Tämä luultavasti vaatii erittäin suuria ponnisteluja, eikä se suinkaan ratkea kaatamalla ihmisille vastikkeetonta rahaa, mikä luultavasti vain pahentaa asiaa. Mikäli ihanteena pidetään, että jokainen kansanryhmä asuu maassa noudattaen omia tapojaan ja puhuen omaa kieltään sen sijaan että assimiloituisi yhteiseen vallitsevaan kulttuuriin, ollaan ilmeisesti vaarallisella tiellä, jonka kustannukset lankeavat monien sukupolvien maksettavaksi. Siirtolaisia ei kuitenkaan sovi pitää minään apinoina, joiden erikoislaatuisia tapoja ja tottumuksia vaalitaan hauskoina väriläikkinä tai peräti matkitaan. Mikäli uusien –ja vanhojenkin- väestöryhmien syrjäytyminen ja alaluokkaistuminen päästetään tapahtumaan, voi vahinko olla korvaamaton. Tämän estäminen voi jo nyt olla ylivoimainen tehtävä, mutta se on yritettävä ratkaista. Ongelman hallitsemiseksi maahanmuuttoa on myös määrätietoisesti ohjattava siten, että potentiaalisesti riskialtteinta ja kotouttamisen kannalta hankalinta ainesta ei oteta maahan enempää kuin pystytään asian mukaisesti hoitamaan.

Pariisissa ja Lontoossa autot ja talot ovat palaneet jo vuosia. Tanska ja Ruotsi ovat nyt saavuttaneet saman kehitysasteen. Lieneekö ketään, joka uskoisi, ettei tällaisia ilmiöitä koskaan voi tapahtua Suomessa? Kun ensimmäiset autot palavat, voimme sanoa, että tämä ei tapahtunut varoittamatta ja että niiden, joilla on asiasta vastuu, on syytä muistella, mitä heille sanottiin. Älymystön on meilläkin myös syytä miettiä yleistä yhteiskunnallista rooliaan. Vähäosaisten auttaminen kuulostaa aina jalolta asialta ja onkin sitä, jos se tehdään mielekkäästi. Sen sijaan pelkkä ajatukseton kehnouden ja primitiivisyyden ihannointi on älymystön petosta ja petos kohdistuu ennen muuta siihen ihmisryhmään, joka tarvitsisi tukea päästäkseen pois noidankehästä. Jotta älymystö ansaitsisi nimensä ja roolinsa nyky-yhteiskunnassa, sen täytyisi Suomen vanhan sivistyneistön tapaan pikemminkin auttaa pimeitä massoja nousemaan raakuudestaan kuin pelkästään ylistää niiden ”autenttisuutta”. ”Kansankynttilät” olivat aikoinaan henkilökohtaisina esimerkkeinä sivistymättömille massoille. Nyt osat ovat vaihtuneet ja jokaista eksoottista kulttuuripiirrettä noitatohtoroinnista tatuointiin ja lävistyksiin ihaillaan varauksettomasti ja matkitaan kritiikittömästi. On totta, että myös 1800-luvun sivistyneistö ihaili ”kansaa”, mutta samalla se kuitenkin säilytti tietoisuuden siitä, että sivistyksellä oli arvoa sinänsä ja että arvot olivat absoluuttisia eivätkä jokaisen vapaasti valittavissa. Sen sijaan, että älymystö tuijottaa slummiasukkaiden suuhun, kuuntelee rappia ja järjestää tragikoomisia ”kuokkavieraiden” happeningeja ja mellakoita, se voisi miettiä sitä, miten niille ihmisille, jotka saapuvat Suomeen, osoitetaan tie normaaliin ihmisarvoiseen elämään, johon kuuluvat työ, opiskelu ja sivistys. Se taas edellyttää aivan toisenlaista asennetta ja arvoja kuin ne, joita älymystön ydinjoukko näyttää kannattavan ja ihailevan. Mitä tarjottavaa sillä voisi olla slumminuorelle, jonka mieli tekee muodikkaita kenkiä, mutta joka ei halua sen vuoksi alentua ”paskaduuniin”? Ehkäpä hänelle voisi antaa luettavaksi Jean-Paul Sartren Saint Genet’n tai jonkin Foucaultin merkittävän hengentuotteen. Ehkäpä Rajallinen järjestelmä kohtaa rajattoman vaateen voisi innoittaa kehittymään hyväksi kansalaiseksi ja kulttuuri-ihmiseksi? Luultavampaa on, että nämä vain vahvistaisivat uskoa valitun elämäntavan erinomaisuuteen. Niistä voinee korkeintaan saada kiksejä, mutta sekin taitaa onnistua vasta opintojen edistyneessä vaiheessa.

Kun Saarijärven salomailla aikoinaan vieraili halla, ei paikallinen talonpoika Paavo käynyt ryöstämässä ja polttamassa naapurin mökkiä, vaan turvauduttiin naapuriapuun ja kuoltiin nälkään yhdessä jos kuolla piti. Tätä irrationaalista käytöstä nykyiset tutkijat ovatkin kummastelleet. Joka tapauksessa valittu tie oli pitkällä tähtäimellä oikea. Suomen kansallinen älymystö patisti Paavoa panemaan poikansa ja jopa tyttönsäkin kouluun. Pikavoittoja ei ollut luvassa, mutta sadan vuoden kuluttua sivistys, yritteliäisyys ja hyvinvointi olivat saavuttaneet merkittävän korkean tason, vaikka lähtökohta oli surkea. Samaan ehkä kannattaisi nytkin pyrkiä maailman epäonnistuneilla alueilla, niin valtioissa kuin asuinalueilla. Eikö älymystön tulisi kannustaa kehitykseen ja vastuun ottamiseen sen sijaan että se yrittää löytää selityksiä ja syyllisiä muualta kuin ihmisistä itsestään?

Ikävä totuus taitaa olla, ettei vähäosaisten ystävänä esiintyvällä älymystöllä ole sille henkisellä tasolla tarjottavanaan yhtään mitään. ”Auttaminen” mielenosoituksia järjestämällä ja slummielämää henkisesti tukemalla on karhunpalvelus. Kyseessä on älymystön konkurssi, mutta kysymys lienee viime kädessä koko kulttuurimme tilasta. Suuntaa ei voida kenellekään osoittaa, ellei sitä itsekään tiedetä.

Yhä lähempänä

 

Mellakoita katsellessa

 

Pariisissa pantiin taas hulinaksi, autot paloivat, liikkeitä ryöstettiin, ilotulitteita ammuttiin ja poliisin kanssa tapeltiin. Pari ihmistä lyötiin kuoliaaksi, muutamia kymmeniä vammautettiin tai muuten vahingoitettiin. Ei siis mitään katsottavaa eikä ajateltavaa eli, kuten sanotaan, uutisarvoista.

Aiheen moiseen riehuntaan oli kuulemma antanut oman joukkueen voitto joissakin kisoissa. No, ainahan aihe täytyy olla, mutta kuten jokainen on jo kauan ymmärtänyt, ei sillä välttämättä ole mitään tekemistä itse riehumisen kanssa.

Riehujat eivät pyri mihinkään päämäärään, jonka saavuttaminen lopettaisi riehumisen. Päämäärähakuinen toiminta ei yleensä näytä tällaiselle roskajoukolle (mob, canaille, ks. Vihavainen: Haun roskaväki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) olevan edes mahdollista. Kyseessä ei ole välineellinen toiminta, vaan itseilmaisu.

Analyytikot eivät enää viitsineet kätkeä sitä seikkaa, että kyseessä oli nimenomaan tietyn etnis-sosiaalisen aineksen käytös. Kyseessä oli esikaupunkien slummeissa asustava maahanmuuttajaväestö, joka oli luonut oman slummikulttuurinsa, joka oli levinnyt ympäri Ranskan saarekkeiden tavoin, kuin vankileirien saaristo aikoinaan Venäjällä.

Slummien kulttuuri oli rikollisuuden ja sosiaalitukien ympärille kehittynyt ajattelutapa ja mentaliteetti, joka perustui alaluokkaisuuteen ja tuotti sitä, estäen tehokkaasti alueiden tervehtymisen (ks. Vihavainen: Haun dalrymple tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Ilmiö tunnetaan jo useimmista Euroopan maista. Meillä on vielä ollut onni jäädä sen ulkopuolelle, mitta vaara on hyvin todellinen ja sitä on syytä määrätietoisesti vastustaa. Avainasemassa on maahanmuuttopolitiikka ja siihen liittyvä lainsäädäntö ja tietenkin toiminta ruohonjuuritasolla, jossa integraatiopyrkimyksen pitäisi olla hallitseva pyrkimys monikulttuurisuuden sijasta.

Tällä alalla näyttäisi jotakin tapahtuneenkin noin puolentoista vuosikymmenen aikana. Tässä vertailun vuoksi vanha blogi ajalta, jolloin kehitys oli vielä alussa. Olen lisännyt vain kappalejakoa.

 

orstai 11. elokuuta 2011

Roskaväen mellakat ja älymystön vastuu

 

Roskaväen mellakat ja älymystön vastuu

Älymystö on kaikissa maissa aina ylpeillyt moraalisella ylemmyydellään. Asian osoittaminen kuuluukin sen keskeiseen osaamisalueeseen.

Venäjällä intelligentsijan jäsenyys oli aikoinaan ennen muuta moraalinen velvoitus käydä taisteluun valtaa vastaan kansan puolesta. Älymystön korkea koulutus ja intellektuaalinen kapasiteetti antoivat sille välineet, joita kouluttamattomalla kansalla ei ollut.

Niinpä älymystö sai tavallaan ilmaista toisen ryhmän tunteita. ”Olen kansan viha, sen oikeutettu viha”! huudahti aikoinaan Émile Zola. Vihaisuus onkin aina ollut muuan älymystön tunnusmerkki.

Ajat ovat muuttuneet sitten 1800-luvun. ”Kansa” ei enää ole pimeää sikäli, että se on informaatiotulvan piirissä ja voi ammentaa sieltä itselleen tarvitsemansa. Enimmäkseen se ei myöskään ole varsinaisesti lukutaidotonta.

 Itse asiassa länsimainen älymystö ei enää erotu kansasta korkean koulutuksensa vuoksi läheskään samassa määrin kuin vielä sata vuotta sitten. Älymystö ei myöskään enää ole yhtä kaukana joukkojen ajattelusta ja kulttuurista kuin joskus aiemmin.

 Toki postmodernit teoriat ovat suurille joukoille vieraita, mutta oleellinen muutos aikaisempaan on, että sekä älymystö että massat ovat eräissä suurissa kysymyksissä samalla viivalla. Huvitukset jalkapallohuliganismista metallimusiikkiin ja goottilaisleikkeihin saakka ovat usein samoja koulutustasosta riippumatta.

Asia koskee myös kulttuurin peruskysymyksiä eli suhdetta uskontoon ja korkeakulttuuriin eli hyvyyden, totuuden ja kauneuden tavoitteluun. Älymystön tärkein saavutus ja keskeinen sanoma massoille on, että nämä asiat ovat yhdentekeviä, vailla absoluuttista arvoa ja jokaisen valinnat ja mieltymykset ovat yhtä hyviä kuin kenen tahansa muunkin.

 Arvot, sikäli kuin niistä voidaan puhua, keskittyvät yksilön ja hänen aistillisten eli ”ruumiillisten” tavoitteidensa ympärille. Ruumiillisten siksi, että ruumis ja sen tarpeet on ainoa todellisuus, joka tunnustetaan jonkinlaiseksi absoluuttiseksi totuudeksi.

Arvot sen sijaan ovat abstraktio, jolla ei ole itsenäistä olemusta. Jokaisella on arvonsa eikä niiden arviointi tai vertailu ole mahdollista. Niinpä rappioalkoholistin tai narkomaanin elämäntapa on vain yksi mahdollinen muiden joukossa, ei sinänsä muita huonompi tai parempi.

Huumeidenkäyttäjän ura on ehkä täynnä riskejä ja muutenkin ongelmallinen, mutta se on sitä vain, mikäli se sellaiseksi halutaan määritellä, ei sinänsä, jonkin objektiivisen mittapuun mukaan, sillä sellaisia ei ole, ei ainakaan älymystön diskursseissa.

Älymystöksi itsensä kokeva luokka on yhä olemassa. Se pitää yhä itseään korkeamman tiedon haltijana ja vartijana ja motivoi tärkeyttään erityisellä suhteellaan alaluokkaan.

Tuo nykyinen alaluokka ei enää ole Marxin kuvittelema teollisuustyöläisten armeija, jolta ulosmitattiin työnsä tulos kapitalistien kerskakulutuksen hyväksi.

 Alaluokka muistuttaa nyt muinaisen Rooman proletariaattia. Se elää yhteiskunnan kustannuksella sitä mitenkään hyödyttämättä ja tuottaa vain jälkeläisiä, jotka ikävä kyllä jatkavat samaa elämäntapaa, jota yhteiskunta monin tavoin tukee.

Älymystön roolina ei ole ollut tarjota moraalisia esikuvia tälle joukolle ja auttaa sitä pääsemään pois surkeasta tilastaan. Sen sijaan älymystön käytäntönä on ollut tämän ryhmän korottaminen normaalin pikkuporvarillisen väestönosan yläpuolelle, eräänlaiseksi saavuttamattomaksi ihanteeksi.

Piittaamattomuus yhteiskunnan normeista nähdään ideaalisena vapautena ja kapinana kaikkialle tunkeutuvia herruuden verkkoja vastaan. Slummiasukas, joka ei tee työtä eikä opiskele, ei noudata lakeja, ei solmi avioliittoja eikä huolehdi perheestään nähdään vapauden ruumiillistumana kuin Tacituksen fennit aikoinaan.

 Vapaus taas on jostakin merkillisestä syystä absoluuttisesti arvokas asia tässä maailmassa, jossa ”vieras” herruus ulottuu kaikkialle ja ainakin yrittää sitoa yksilön haluja säännöillään. Taloudelliset edut toki kelpaavat slummiasukkaille, mutta työn tekeminen niiden saavuttamiseksi nähdään liian ikävänä ja orjuuttavana.

Huumekauppa, ryöstely, prostituutio ja sossun tiski ovat helpompia ja siis arvostetumpia tapoja hankkia toimeentulo. ”Paskaduunit” ja niiden tekijät kuuluvat slummeissa alimpaan kategoriaan.

Opiskelu sivistyksen hankkimiseksi olisi slummien kantajoukolle absurdi ajatus. Sivistystä halveksitaan enemmän kuin mitään muuta ja älymystö, joka itsekin on osoittanut itselleen sivistyksen arvottomuuden, näkee tässä suunnatonta vaistonvaraista viisautta. Se saa siitä myös masokistista nautintoa.

Slummiasukkaiden pukeutuminen ja heidän niin sanottu musiikkinsa, joka koostuu aggressiivisesta kähinästä, jossa uhataan tappaa hyvin toimeentulevat poroporvarit, kuuluu taiteen tunnustettuihin huippusaavutuksiin ja sille jaetaan avokätisesti palkintoja ja ihailua.  

Ne vaatimattomat uurastajat, jotka sosiaalista painetta uhmaten yrittävät slummeissa rakentaa normaalia porvarillista perheidylliä, joka perustuu työhön, yrittämiseen ja opiskeluun, ovat arjen sankareita ja heistä tulee myös ensimmäiset marttyyrit silloin kun joutilaan roskaväen turhautuminen kuohahtaa yli. Sillä tietenkin tämä joukko turhautuu: sen halut ovat aina suuremmat kuin sen kyvyt niiden tyydyttämiseksi ja sen elämäntapa suosii primitiivireaktiota pitkäjänteisen toiminnan sijaan.

Englantilainen lääkäri Theodore Dalrymple, joka on työskennellyt slummeissa ja vankiloissa neljällä mantereella, arvioi, että surkeinta slummiväestöä ovat englantilaiset valkoiset. Takapajuisissa maissa väestö saattaa olla hyvin köyhää, mutta sen elämällä on mielekkyyttä, sillä perheen ja suvun jatkuvuus, traditiot ja normit ovat säilyneet.

Englantilaisella valkoisella narkomaanilla sen sijaan ei ole elämässä muuta kuin oma itsensä, hän ei tunne velvollisuuksia, vastuuta, päämääriä, häpeää tai katumusta. Kaikki, mitä hänen ruumiinsa tarvitsee, on seuraava piikki ja hiukan ravintoa. Henki ei kaipaa mitään, ellei ruumiintoimintoihin liittyviä aistimuksia pidetä luonteeltaan henkisinä.

 Tällainen ihminen ”ideaalisessa” muodossaan on täydellisen itsekeskeinen ”ruumiillisuutensa” puitteissa vegetoiva hahmo, jolle muiden kärsimykset, onni ja oikeudet ovat täydellisen yhdentekeviä.

Tahto on hänelle vieras asia, mutta halu sitäkin keskeisempi. Velvollisuudet ovat käsittämätöntä kieltä, mutta ”oikeuksistaan” hän on hyvin tietoinen. Dalrymple korostaa, että slummikulttuuri on itseään uusintava elämäntapa. Kyse ei niinkään ole siitä, että köyhyys tuottaa tiettyä elämäntapaa kuin siitä, että tietty elämäntapa tuottaa köyhyyttä. Pahinta on, että yhteiskunta kuvittelee asioiden ratkeavan jakamalla lisää rahaa. Tällä tavalla ongelma ei ole ratkennut koskaan missään.

Dalrymplen kuvaama slummiasukas muistuttaa Marxin kuvaamaa ryysyköyhälistöä. Toisin kuin ihannoitu teollisuusproletariaatti, ryysyköyhälistö oli Marxillekin paheen ruumiillistuma ja hän arvioi sen myös olevan helposti porvariston lahjottavissa.

Toisin kuin teollisuustyöväestöllä, ryysyköyhälistöllä ei Marxin mielestä ollut mitään historiallista tehtävää. Jälkikäteen monet Venäjän vallankumouksen tutkijat ovat kyllä olleet asiasta toista mieltä ja nähneet tuon tapahtumasarjan paljolta juuri ryysyköyhälistön järjettömänä purkauksena, jota Vastuuton seikkailija Uljanov kaikin keinoin tuki, tuhoten siten Venäjän, jonka nostaminen raunioista onnistui vasta hänen seuraajilleen valtavin uhrauksin.

Suomessa slummien synty on vasta alkutekijöissään. Sosiaalipolitiikkamme näyttää ainakin toistaiseksi onnistuneen pidättelemään sitä kehitystä, joka on tapahtunut lähes kaikkialla muualla, kaikkien hyvinvointivaltioiden mallimaata ja ihmiskunnan majakkaa Ruotsia myöten.

Näyttää ilmeiseltä, että Ruotsissa slummit ovat syntyneet nimenomaan siirtolaisten ympärille. Näiden yliedustus on toki muuallakin havaittavissa. Asialle löytyy tietenkin runsaasti selityksiä, niin kulttuurisia kuin sosioekonomisia ja tarvittaessa muitakin. Yksi asia joka tapauksessa näyttää ilmeiseltä: liian nopea siirtolaisuus ja siirtolaisten keskittyminen eristyneiksi kulttuurisiksi enklaaveiksi tuottaa lopputulokseksi slummin, jonka purkaminen saattaa olla mahdotonta.

Kuten sanottu, slummeja tuottaa ja ylläpitää hyvin pitkälti kulttuuri. Siksi siirtolaisten kotouttaminen on ensiarvoisen tärkeä tehtävä normaalin kehityksen turvaamiseksi. Tämä luultavasti vaatii erittäin suuria ponnisteluja, eikä se suinkaan ratkea kaatamalla ihmisille vastikkeetonta rahaa, mikä luultavasti vain pahentaa asiaa.

Mikäli ihanteena pidetään, että jokainen kansanryhmä asuu maassa noudattaen omia tapojaan ja puhuen omaa kieltään sen sijaan että assimiloituisi yhteiseen vallitsevaan kulttuuriin, ollaan ilmeisesti vaarallisella tiellä, jonka kustannukset lankeavat monien sukupolvien maksettavaksi. Siirtolaisia ei kuitenkaan sovi pitää minään apinoina, joiden erikoislaatuisia tapoja ja tottumuksia vaalitaan hauskoina väriläikkinä tai peräti matkitaan.

Mikäli uusien –ja vanhojenkin- väestöryhmien syrjäytyminen ja alaluokkaistuminen päästetään tapahtumaan, voi vahinko olla korvaamaton. Tämän estäminen voi jo nyt olla ylivoimainen tehtävä, mutta se on yritettävä ratkaista. Ongelman hallitsemiseksi maahanmuuttoa on myös määrätietoisesti ohjattava siten, että potentiaalisesti riskialtteinta ja kotouttamisen kannalta hankalinta ainesta ei oteta maahan enempää kuin pystytään asian mukaisesti hoitamaan.

Pariisissa ja Lontoossa autot ja talot ovat palaneet jo vuosia. Tanska ja Ruotsi ovat nyt saavuttaneet saman kehitysasteen. Lieneekö ketään, joka uskoisi, ettei tällaisia ilmiöitä koskaan voi tapahtua Suomessa? Kun ensimmäiset autot palavat, voimme sanoa, että tämä ei tapahtunut varoittamatta ja että niiden, joilla on asiasta vastuu, on syytä muistella, mitä heille sanottiin.

 Älymystön on meilläkin myös syytä miettiä yleistä yhteiskunnallista rooliaan. Vähäosaisten auttaminen kuulostaa aina jalolta asialta ja onkin sitä, jos se tehdään mielekkäästi. Sen sijaan pelkkä ajatukseton kehnouden ja primitiivisyyden ihannointi on älymystön petosta ja petos kohdistuu ennen muuta siihen ihmisryhmään, joka tarvitsisi tukea päästäkseen pois noidankehästä.

 Jotta älymystö ansaitsisi nimensä ja roolinsa nyky-yhteiskunnassa, sen täytyisi Suomen vanhan sivistyneistön tapaan pikemminkin auttaa pimeitä massoja nousemaan raakuudestaan kuin pelkästään ylistää niiden ”autenttisuutta”.

”Kansankynttilät” olivat aikoinaan henkilökohtaisina esimerkkeinä sivistymättömille massoille. Nyt osat ovat vaihtuneet ja jokaista eksoottista kulttuuripiirrettä noitatohtoroinnista tatuointiin ja lävistyksiin ihaillaan varauksettomasti ja matkitaan kritiikittömästi.

On totta, että myös 1800-luvun sivistyneistö ihaili ”kansaa”, mutta samalla se kuitenkin säilytti tietoisuuden siitä, että sivistyksellä oli arvoa sinänsä ja että arvot olivat absoluuttisia eivätkä jokaisen vapaasti valittavissa.

Sen sijaan, että älymystö tuijottaa slummiasukkaiden suuhun, kuuntelee rappia ja järjestää tragikoomisia ”kuokkavieraiden” happeningeja ja mellakoita, se voisi miettiä sitä, miten niille ihmisille, jotka saapuvat Suomeen, osoitetaan tie normaaliin ihmisarvoiseen elämään, johon kuuluvat työ, opiskelu ja sivistys.

Se taas edellyttää aivan toisenlaista asennetta ja arvoja kuin ne, joita älymystön ydinjoukko näyttää kannattavan ja ihailevan. Mitä tarjottavaa sillä voisi olla slumminuorelle, jonka mieli tekee muodikkaita kenkiä, mutta joka ei halua sen vuoksi alentua ”paskaduuniin”?

 Ehkäpä hänelle voisi antaa luettavaksi Jean-Paul Sartren Saint Genet’n tai jonkin Foucaultin merkittävän hengentuotteen. Ehkäpä Rajallinen järjestelmä kohtaa rajattoman vaateen voisi innoittaa kehittymään hyväksi kansalaiseksi ja kulttuuri-ihmiseksi? Luultavampaa on, että nämä vain vahvistaisivat uskoa valitun elämäntavan erinomaisuuteen. Niistä voinee korkeintaan saada kiksejä, mutta sekin taitaa onnistua vasta opintojen edistyneessä vaiheessa.

Kun Saarijärven salomailla aikoinaan vieraili halla, ei paikallinen talonpoika Paavo käynyt ryöstämässä ja polttamassa naapurin mökkiä, vaan turvauduttiin naapuriapuun ja kuoltiin nälkään yhdessä jos kuolla piti. Tätä irrationaalista käytöstä nykyiset tutkijat ovatkin kummastelleet. Joka tapauksessa valittu tie oli pitkällä tähtäimellä oikea.

 Suomen kansallinen älymystö patisti Paavoa panemaan poikansa ja jopa tyttönsäkin kouluun. Pikavoittoja ei ollut luvassa, mutta sadan vuoden kuluttua sivistys, yritteliäisyys ja hyvinvointi olivat saavuttaneet merkittävän korkean tason, vaikka lähtökohta oli surkea.

Samaan ehkä kannattaisi nytkin pyrkiä maailman epäonnistuneilla alueilla, niin valtioissa kuin asuinalueilla. Eikö älymystön tulisi kannustaa kehitykseen ja vastuun ottamiseen sen sijaan että se yrittää löytää selityksiä ja syyllisiä muualta kuin ihmisistä itsestään?

Ikävä totuus taitaa olla, ettei vähäosaisten ystävänä esiintyvällä älymystöllä ole sille henkisellä tasolla tarjottavanaan yhtään mitään. ”Auttaminen” mielenosoituksia järjestämällä ja slummielämää henkisesti tukemalla on karhunpalvelus. Kyseessä on älymystön konkurssi, mutta kysymys lienee viime kädessä koko kulttuurimme tilasta. Suuntaa ei voida kenellekään osoittaa, ellei sitä itsekään tiedetä.

 

 

 

Kultapossukerho?

 

Älymystön ansiot ja synnit

 

Älymystö on käsite, joka voidaan ymmärtää ja on ymmärretty monella tavoin. Sen hahmo on sen historiassa ollut koko ajan muuttuva. Tuntuu siltä, että tämä monimielisyys jää tämän meidän aikamme lapsilta usein ymmärtämättä, kohti uuslukutaidottomuutta kun ollaan menossa.

Itse olen kirjoittanut aiheesta monia blogeja ja yhden kirjankin, ellei kaksi, mutta pakkohan se on lähteä siitä, ettei suurin osa kansaamme ole lukenut niitä eikä usein paljon mitään muutakaan.

Niinpä syntyy helposti harhakäsityksiä. Luulen olevani oikeassa, kun oletan, että eilisestä blogistani närkästyneet ja suorastaan vihastuneet henkilöt eivät yksinkertaisesti ymmärtäneet, mistä kirjoitettiin.

Älymystö ei tarkoita niiden ihmisten joukkoa, jotka ovat erityisen älykkäitä. Se ei myöskään välttämättä ole kunnianimi kaikkien hyvien asioiden uhrautuville puoltajille, kuten venäläiseen älymystön, intelligentsijan itsensä lukevat ovat usein olleet taipuvaisia ajattelemaan. Se on sosiaalinen kategoria, jolla on poliittinen rooli.

Älymystöä ja erityisesti Venäjän intelligentsijaa (Vihavainen: Haun älymystö ja muut tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) on myös kitkerästi arvosteltu ja joidenkin mielestä sitä voidaan syyttää siitä, ettei Venäjällä 1800-luvulla syntynyt normaalia kansalaisyhteiskuntaa. Intelligentsijan moraalinen maksimalismi esti kaikki rakentavat kompromissit.

Kyllä älymystöä on käytetty myös haukkumasanana ja syystäkin. Ei siihen kuuluminen suinkaan ole itsestään selvästi laadun tae.

Vuonna 1909 ilmestynyt kuuluisa artikkelikokoelma Vehi (tienviitat, ks. Vihavainen: Haun vehi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) arvosteli venäläisiä intelligentsijaa juuri tuosta hedelmättömästä asenteesta ja katteettomasta itsekehusta. Toisaalta myös bolševikit olivat siihen syvästi tyytymättömiä ja Lenin sanoi, ettei intelligentsija ole kansan aivot, kuten se kuvittelee olevansa, vaan sen paska.

Bolševikkivalta määritteli sitten koko käsitteen uudelleen ja yritti luoda mieleisensä älymystön. Seurauksena oli lähinnä käsitteen merkityksen muuttuminen entistä moninaisemmaksi.

Historiallinen tosiasia tietenkin on, että naiset olivat tuossa ryhmässä kauan aliedustettuina ja syykin oli ilmeinen. Venäjällä heitä kuitenkin ajan oloon nähden oli paljon ja muutama terroristi on jäänyt historiaankin.

Myös Dostojevskin Riivaajissa tapaamme naispuolisen nihilistin eli siis intelligent-tyypin, joka on ammatiltaan kätilö.

Naisten ja erityisesti keskiluokkaisten osallistuminen yhteiskunnalliseen elämään oli pakostakin suhteellisen vähäistä ja kätilön koulutus oli yksi harvoja tarjolla olevia koulutusväyliä yleissivistävien koulujen lisäksi.

Menneisyyttä emme enää voi muuttaa ja siihen vihastuminen lienee asenteista hedelmättömimpiä.

Täytyy kyllä sanoa, että hieman yllätyin huomatessani, että vähäinen pohdiskeluni, jossa sivuttiin naisten historiallista roolia älymystön piirissä, sai aikaan kovin aggressiivisia reaktioita, joille yhteistä oli se, että niitä puuttui kaikki informaatio siitä, minkä nimenomaisen asian kanssa oltiin eri mieltä ja miksi. Kun varsinainen ajatus puuttui, olisi aikamme tavan mukaan voitu yhtä hyvin piirtää ns. emoji.

Samaa tasoa edusti syytös misogyniasta. Tämä käsite muistuttaa lähes joka suhteessa taannoista neuvostovastaisuuden käsitettä. Sillä ilmaistaan pahastumista sen takia, ettei joku ajattelekaan siten, kuten hänen ainoan oikean ideologian mukaan pitäisi ajatella. Asian määrittely sitten jää kokonaan pahastujan oman harkinnan varaan.

Neuvostovastaisuuden käsite ja etenkin älymystömme suhtautuminen siihen huvitti minua aikoinaan suuresti ja samaa täytyy sanoa sen nykyisestäkin vastineesta.

Molemmat olivat/ovat ortodoksisen intelligentsijan (sellaiseksi ne yleensä kehittyvät) piirissä suuria tabuja, jonkinlaista syntiä henkeä vastaan, jota ei tarvinnut analysoida ja jota ei saanut antaa anteeksi.

Mutta eihän se maailma siitä muuksi muutu, jos joku yrittää selittää mustaa valkoiseksi tai haluaa uskotella, että kaksi kertaa kaksi on viisi. Tällaiset yritykset ovat kyllä aina olleet ns. älymystölle ominaisia sen taistelussa tervettä järkeä vastaan.

Lopulta jälkimmäinen aina kuitenkin vie luonnin pakosta voiton, mutta siihen aikaan älymystö onkin jo rakentamassa uutta pilvilinnaansa, jota se tarjoaa vajavaisen maallisen todellisuutemme pyhäksi vertauskohdaksi.

 

Älymystö ja muut

Keihäsmiehet ja älymystö

Kirjoitin joskus kirjan venäläisestä älymystöstä eli intelligentsijasta ja sen suuresta missiosta, joka on tai oli taistelu poroporvarillisuutta vastaan (Внутренный враг. Борьба с мещанством как моральная миссия русской инытеллигенции). Sama englanniksi ilmestyi pari vuotta myöhemmin: The Inner Adversary. Struggle against Philistinism as the Moral Mission of the Russian Intelligentsia.

Sen ideasta olen joskus kirjoitellut, (esim. 8.3.2015) joten taidan jättää tässä asian kertaamisen. Blogin vasemmassa ylälaidassa on lisäksi hakutoiminto kiinnostuneille. Asia on kyllä mielestäni varsin kiinnostava, en minä sillä.

Tässä vain rupesi taas askarruttamaan se, että eri kielissä ja kulttuureissa näennäisesti samaa tarkoittavat käsitteet ilmaistaan eri sanoilla ja mielletään ainakin jossakin määrin eri tavoin. Toki niistä silti yhteinen nimittäjä yleensä löytyy.

Filistealainen, Philister, philistine, filister on poroporvaria merkitessään perua saksalaisesta ylioppilashuumorista, joka viittaa yliopiston ja muun kaupungin väliseen vendettaan. Oxfordissa tämän suhteen osapuolia kuvattiin sanoilla gown ja town.

Yliopiston ulkopuolella olevat moukat olivat niitä perivihollisia, filistealaisia, joista raamatussa puhuttiin. Sieltähän mallit ja kielikuvat haettiin tai sitten antiikin tarustosta.

Filistealainen tuossa merkityksessä siirtyi sitten englantiin ja muihin eurooppalaisiin kieliin. Se tunnetaan myös venäjässä ja Lenin käytti sitä silloin tällöin, vaikka antoikin etusijan kotimaiselle termille meštšanin.

Mikä sitten on poroporvari, siis filistealainen ja miksi hänestä on tullut lähes kaikkien maiden intelligentsijan piirissä jonkinlainen sylkykuppi? Onko hän pelkkä pikkuporvari?

Lyhyesti sanoen hän on kapeakatseinen oman edun tavoittelija, jolle henkiset harrastukset ja epäitsekkäät päämäärät ovat vieraita. Hän on se, joka aikoinaan nauroi Ibsenin Brand-näytelmän päähenkilölle. Nykyäänhän sitä ei kukaan katsokaan.

Itse asiassa hän siis on enemmän tai vähemmän se taloustieteilijöiden ja kaikenkarvaisten bisnesgurujen olettama normaali-ihminen, jonka elämässä talous on ylivoimaisessa asemassa ns. henkisiin arvoihin nähden. Jälkimmäisistä hän viis veisaa ja jopa niitä vihaa.

Poroporvaria on aikojen kuluessa tietenkin paitsi arvosteltu ja solvattu, myös puolustettu. Mieleen tulee erityisesti Bertrand Russellin tervejärkisyyden apologia, joka sisälsi hyökkäyksen aikansa tolkuttomuuksiin mennyttä nationalistista aatteellisuutta vastaan.

Mitä vähemmän epäitsekästä aatteellisuutta, sitä parempi kaikille, muistelen Russellin ajatuksenjuoksun menneen. Tässä on muistettava, että myös Hitler vihasi Philisteriä, josta ei saanut kunnon natsia millään. Hänellä filistealaisuudessa ei ollut kyse ei suhtautumisesta kulttuuriin, vaan omaan etuun ja elämään keskittymisestä kansankokonaisuuden kustannuksella.

Todennäköisesti vanha Bertrand oli oikeassa. Se rooli, joka poroporvarilla on jokaisessa terveessä yhteiskunnassa on jo sen itsesäilytyksen kannalta elintärkeä.  Englannissahan heitä on yleensä ollut aina riittävästi.

Epäilemättä myös älymystöllä on oma tärkeä tehtävänsä. Se toimii kulttuurin tuntosarvina ja kokeilee törmäilemistä kaikkiin mahdollisiin suuntiin, yleensä epäonnistuen, mutta usein myös löytäen jotakin arvokasta. No pain, no gain.

Mikäli kulttuuri kuitenkin olisi aina yhtenä miehenä valmis syöksymään intelligentsijan perään, se olisi kuin laiva ilman painolastia, joka ennen pitkää keikahtaisi kumoon.

Se, että älymystö aina jokaisessa sukupolvessa lyö päätän mäntyyn, ei ole sen sijaan katastrofi, vaan luonnollinen ja sen rooliin kuuluva kustannus. Sen hinnan jokainen sukupolvi aikanaan on maksanut ja tulee maksamaan oppirahoinaan.

Älymystön ja poroporvarien suhteeseen kuuluu olennaisena osana keskinäinen ylenkatse. Toinen osapuoli leimataan moukiksi ja toinen haihattelijoiksi. Tämä tietenkin perustuu myös tosiasioihin. Harvalla on kykyä ymmärtää, että molemmat osapuolet silti tarvitsevat toisiaan.

Itse asiassa historiassa on esiintynyt kausia, jolloin joko älymystöä tai sitten peräti sitä suurta poroporvarillista joukkoa on suorastaan vainottu ja yritetty hävittää se maan päältä. Kyse on tietenkin vallankumouksista, jotka lähes aina ovat älymystön alkuun panemia, mutta hyvin usein myös heidän omaksi turmakseen koituneita.

On kiinnostavaa, että saksan kielessä on Philisterin ohella myös toinen vakiintunut poroporvaria merkitsevä sana Spiessbürger, joka tavataan myös suorastaan muodossa Spiesser.

Sanahan tarkoittaa keihäsmiestä ja viittaa ilmeisesti porvariskaartiin: Spiesseriä kaiketi voimme pitää sellaisena poroporvarillisten arvojen kannattajana, joka on ainakin periaatteessa suorastaan aseellisesti valmis niitä puolustamaan ja kukaties myös vaatimaan niiden noudattamista kaikilta muiltakin. Hän on jonkinlainen mercator militans.

Vanhan käsityksen mukaan kauppiaan rehellisyys oli itse asiassa mahdoton yhtälö: mercator sine peccamine vix esse potest. Tämähän oli se yleinen käsitys ennen sitä konsumerismin uutta aaltoa, joka nosti kauppamiehet sankareiksi ja kuluttajat kuninkaiksi.

Silloin, kun ihmisiä vielä arvioitiin klassisten hyveiden näkökulmasta, ei poroporvareilla ollut paljoakaan mahdollisuuksia nousta edes hyväksyttyjen tyyppien joukkoon. Sen jälkeen tilanne on muuttunut.

Huomasin, että joku jossakin keskusteluryhmässä pohdiskeli, mahtaako filistiini, tuo halveksuttu moukka suomessa tarkoittaa lähinnä perussuomalaisia, joista älymystö pitää yleensä velvollisuutenaan erottautua, vai onko kyseessä vain yleensä kouluja käymätön ja citykultturiin sosiaalistumaton aines laajemminkin.

On todennäköistä, että jotkut ja jopa monetkin älymystöön lukeutuvat ymmärtävät asian tähän tapaan. Erottautuminen rahvaasta on älymystölle raison d’être.

Venäjän vanha intelligentsija kuitenkin ihaili yleensä kansaa suorastaan haaveellisesti. Roskaväkeä (drjan) heille sen sijaan edusti se hyvinvoipa luokka, josta käytettiin pikkuporvariston (meštšanstvo) nimeä. Varsinaisesta kansasta ei millään muotoa sopinut moista ajatella, katsoivat useimmat.

Poikkeuksiin kuului Maksim Gorki, joka syytti venäläistä talonpoikaistoa juuri tuosta pikkuporvarillisuuden synnistä, mutta hän oli muutenkin aika omituinen.

Pikkuporvariston käsite viittaa sosiaaliluokkaan, jota meštšanstvo virallisestikin oli. Sen lisäksi sanalla tarkoitettiin sitä alhaista hengenlaatua, joka vallitsi myös yhteiskunnan ylimmissä kerroksissa. Itse asiassa vain intelligentsija oli tuosta perisynnistä vapaa.

Tapahtui kuitenkin, että tuo viime kädessä pikkuporvarillisuuden synnyttämä ja ruokkima meštšanstvo ei hävinnytkään porvariluokan hävitessä Venäjältä. Kyseessä olikin sisäinen vihollinen, eräänlainen perisynti, joka vainosi jopa proletariaatin kärkijoukkoa, kuten saatiin huomata.

Mitä jaloon kansaan tuli, se kärsi primitiivisyydestään ilman omaa syytään, eihän se mistään itse ollut vastuussa ja oli siis suunnilleen samassa asemassa kuin ns. kolmannen maailman asukkaat 21. vuosisadan intelligentsijan silmissä. Tämä siis sata vuotta sitten.

Maailma muuttuu ja niin muuttuvat käsitteetkin. Myös Suomen kansan oppimaton osa oli 1800-luvulla älymystön mielestä tahdoton ja voimaton uhri, joka älymystön oli herätettävä ja pelastettava sivistykselle. Sitä ei missään tapauksessa sopinut halveksia, ihaillahan sitä piti.

Tilanne on nyt aivan toinen. Koko Suomen kansa, ns. luovaa luokkaa lukuun ottamatta kuuluu älymystön mielestä moukkiin, joita sopii ja pitääkin halveksia. Jalo kansa on yhä olemassa, mutta sillä tarkoitetaan ihmiskunnan sitä osaa, jota ei vielä ole saatu pelastetuksi maahamme. Siihen kuuluvat tietenkin myös tänne jo asettuneet, meistä poikkeavat ihmiset.

Kehitys on ollut kiinnostavaa. Luulen, että sana juntti on merkittävä indikaattori. Muistan, miten se ilmestyi käyttöön joskus 1970-luvulla. Silloin aidot stadilaiset erottautuivat sen avulla vantaalaisista ja muista asuinpaikan suhteen vähäarvoisemmista ihmisistä.

Näyttä siltä, että junttiudesta on nyttemmin tosiaan tullut se asia, jonka suhteen yhteiskunnan kerma erottautuu koko suuresta massasta. Tarkoitan siis junttiuden karttamista. Näin ei tee vain älymystö, vaan myös jupit ja vanhan herrasväen jäänteet. Itse kullakin muita paremmalla ryhmällä on omat keinonsa.

On sanottu, että ranskalaisilla intellektuelleilla oli tapana aatelismiehen tavoin halveksia sitä talonpoikaa, joka heidät elätti. Venäläinen intelligentsija tunsi olevansa toisessa asemassa ja yritti sen sijaan ihailla jaloa kansaa. Suomessa tilanne muistutti venäläistä.

Kansan vihollisten taakan saivat kansan ystävien silmissä kannettavakseen henkisen pikkuporvariston edustajat, nuo, joita saksassa kuvattiin jopa sotaisella termillä Spiesser.

Näyttää siltä, että ns. cityvihreät ovat tai ainakin haluavat olla vanhan älymystön henkisiä perillisiä. Toisin kuin ennen, kansa ei kuitenkaan ole heille enää pyhä, päinvastoin. Pelastettavat jalot uhrit ovat yhä olemassa, mutta he eivät enää ole kansanjoukkoja, vaan löytyvät nyt LGBT-väen ja vastaavien marginaalien keskuudesta ja tietenkin myös oman maamme ulkopuolella asuvien joukosta.

Ei suinkaan ole haitaksi, että nuo ihmiset käyttäytyvät usein primitiivisen roskaväen tavoin. Juuri siten he tarjoavat haasteen sille, joka haluaa asioita oikein ymmärtää ja sehän on aina ollut älymystön kutsumus.

Kaikkea tätä hienoa ja ylevää vastustaa vaistomaisesti (järkeähän heillä ei ole) se ikuinen Spiesser, joka on nykyään saanut suomen kielessä nimekseen juntti.

Kaunokirjallisuus historiana

Kaunokirjallisuuden miekka ja älymystö

Väinö Linnan asema maamme historiografiassa (ei siis kirjallisuudessa) on niin suuri ja keskeinen, ettei aina tule edes miettineeksi, oliko sille vaihtoehtoja. Ehkäpä Linnan teksti oli yksinkertaisesti vain kaikkivoipaa, koska se oli totta. Siis vähän niin kuin Leninin tulkitsema marxilaisuus?

Kukapa hänen tiennee. Historiassa tuskin kuitenkaan on tuollaisia välttämättömyyksiä. Ei asioista ole vain yhtä oikeaa näkemystä, edes ns. yhteisen kansan näkemystä.

Linnan Tuntematon oli valtava paradigman muuttaja, joka nosti arvoonsa matalan katseen ja siirsi Runebergin Vänrikit lopullisesti sodan diskurssin luojana historiaan, ellei nyt ihan historian roskatunkiolle.

Linnan jätkät ovat moniääninen kuoro, jonka äänet eroavat toisistaan sekä kielellisesti että maailmankatsomuksiltaan. Sota on yhdelle yhtä ja toiselle toista. Kenellekään, jotakuta vänrikinnulikkaa lukuun ottamatta se ei ole samaa kuin virallisen diskurssin mukainen sota.

Tämähän on meille tuttuakin tutumpaa, mutta miten koko tuo kopernikaaninen vallankumous sodan ymmärtämisessä oikein pääsi tapahtumaan?

 Jokaisessa maassa on ollut tapana, että sen elinkysymyksiä koskevan diskurssin tekee älymystö. Miten oli mahdollista, että niin sanotusti rasvanahkaisen työmiehen kirjoittama kirja löi heti ja voimalla itsensä läpi ja syrjäytti muut näkökulmat, jopa älymystön sitkeästä vastarinnasta huolimatta?

Tässä taisi käydä niin, että Tuntemattoman valtavat painosmäärät johtuivat siitä, että sen lukijoiksi tuli yllättäen valtava joukko sellaista ainesta, joka ei koskaan muuta kaunokirjallista tuotetta ollut lukenut eikä tullut lukemaan.

Kyseessä oli massamittainen, tavallaan poliittinen, joskaan ei puoluepoliittinen mobilisaatio, sanotaan nyt vaikka voimaantuminen.

Älymystön taholta sotaa kuvaavan suurromaanin paikan haltijaksi oli Linnan kirjan ilmestyessä jo ehdoteltu Jussi Talven kirjaa Ystäviä ja vihollisia.

Sekin kirja on hyvin kiinnostava. Se on luutnanttitasolta nähty kertomus sitkeydestä ja kärsimyksestä, aseveljien suhteesta, jossa kummallakin puolella oli omat roistonsa, jos oli sankarinsakin. Keskinäisen, joskin käytännössä suomalaisten suorittaman auttamisen ohella kirjaan sisältyy myös kertomus aseveljeyden traagisesta rikkoutumisesta.

Erikoisin piirre Talven romaanissa on sen tapa katsoa saksalaisia säälivästi, tavallaan ylhäältä päin. Maailmankirjallisuudessa asia lienee harvinainen.

Elleivät suomalaiset olisi opettaneet suurkaupunkien kasvateille miten korven pakkasissa jäädään henkiin, he olisivat paleltuneet kuin torakat. Myös sotatoimet venäläisiä vastaan olisivat ilman suomalaisten apua johtaneet oitis katastrofiin.

Tämän ajan sotakirjoissa myös saksalaisia kuvattiin ja sallittiin kuvata tavallisina kärsivinä ja vajavaisina, vaimosta syntyneinä ihmisinä. Soldaten, wie die anderen, kuten Konrad Adenauer aikoinaan SS-miehistä sanoi. Se oli sitä aikaa se.

Talven kirjan näkökulma eroaa oleellisesti Linnan Tuntemattomasta, vaikka kumpaakaan ei voine syyttää kaunistelusta. Ne olivat aikanaan ilmeisiä paljastuskirjoja. Aiheena oli paskareissu, johon piti tilittäytyä. Mikään holokausti ei tässä kohden ollut relevantti.

Tuntemattoman loppu on arvoituksellinen. Sehän kohdistaa katseen ikuiseen aurinkoon ja ihmiseen, joka maan pinnalla omiaan puuhailee. Tuntemattoman sankarien tapauksessa kuitenkin myös korostetaan huumorin säilyttämistä: ”Aika velikultia”.

Mitäpä se muuta tarkoittaa kuin että tuo moniääninen kuoro säilytti aina asioihin oman näkökulmansa, virallinen diskurssi tarjosi sille vain ainesta vitseihin, sen oman diskurssin puitteissa, ei sen sijaan yhdistävää moraalin selkärankaa ja asioiden selitystä, kuten tarkoitus oli.

Olisiko huumori tänä päivänä edes mahdollista sotaa kuvattaessa?

Pelkään pahoin, että ei olisi. Sotaa saa nykyään kuvata vain ankaran oikeaoppisesti, tuomalla esille siinä vallitsevat perusristiriidat ja niiden ohella myös sekundääriset ja jopa ei-antagonistiset ristiriidat (tässä travestoin tietenkin vulgaarimarxilaisuutta).

Tärkeintä näyttää olevan asioiden sijoittaminen sodan adekvaattisesti (sic!) hahmottavaan viitekehykseen, jossa olennaista on viime kädessä patriarkaalisten rakenteiden paljastaminen ja menneen ajan vääryyksien ja vajavaisuuksien kritisoiminen ja niiden sanallinen hyvittäminen.

Tai sitten olen ymmärtänyt uudemman sotahistorian aivan väärin. Toivotaan ainakin näin.

Nykyistä, totalitarismia lähenevää kansallisen ja kansainvälisen olemassaolomme nykyisiä peruskysymyksiä koskevaa diskurssia on toki myös niitäkin kritisoitu kaunokirjallisuudessa.

Vaikka asia helposti unohtuu, gutmenschit ja kolmasmaailmalainen diskurssi meillä oli keskuudessamme jo 1970-luvulta lähtien, ellei hieman aiemmin.

Sen pyhiä lehmiä ja fiksejä ideoita olivat kehitysavun määrällisen korottamisen välttämättömyys ja niin sanottujen kehitysmaiden takapajuisuuden johtaminen kehittyneiden maiden harjoittamasta riistosta.

Mietin joskus, miksei tämä falski puolivirallinen ja kaikkein tolvanoiden kritiikittä omaksuma evankeliumi koskaan kirvoittanut joltakin eturivin kirjailijalta teosta, jossa asiat pannaan uuteen valaistukseen. Puuttuiko sellaisia kykyjä ja valmiuksia vai toimiko kustantajien sensuuri?

Sitten muistin, että sellainenhan oli ilmestynyt. Kyseessä on Matti Pukkisen Romaanihenkilön kuolema.

Pulkkinen kävi kehitysmaamytologian kimppuun samalla häikäilemättömyydellä kuin Paavo Rintala suomettumisen kimppuun Valehtelijan päiväkirjassaan. Itse asiassa Pulkkinen riepotteli myös osaltaan aikansa neuvostouskovaisia.

Kirja tai itse asiassa molemmat kirjat olivat räjähtävää potentiaalia täynnä. Siitä huolimatta ne ilmestyivät normaalisti kenenkään estämättä eivätkä edes aiheuttaneet sen kummempia kirjasotia. Oikeastaan ne pääsivät uskomattoman vähällä.

Mitään paradigman muutosta ei tapahtunut. Ei siitä huolimatta, että kaikkia pyhiä arvoja ja nimenomaan sitä ainoaa sallittua näkökulmaa ja puhetapaa oli verisesti loukattu.

Tuntemattoman tapaus ei siis toistunut. En itse asiassa oikein ymmärrä, miksi.

Mutta vastaavan tapauksenhan voimme löytää myös Amerikasta. Tom Wolfen Turhuuksien roviot hakkaa kappaleiksi sikäläisen radical chicin lempiteoriat, alkaen köyhien, mustien ja naisten sorronalaisuudesta heidän erityiseen moraaliseen ja intellektuaaliseen tasoonsa saakka.

No, kirjat menivät erinomaisesti kaupaksi ja älymystö luki niitä innokkaasti, kukapa muu olisi lukenut? Mutta siihen se sitten jäikin.

Tuntemattoman ja myös Pohjantähden tapauksessa kyllä kävi niin, että lukijoiksi ilmoittautui ”koko kansa”, joka janosi totuutta, toisenlaista totuutta kuin se, mitä siihen mennessä oli tarjoiltu.

Vaikka niin sanotusti älymystön piiriin lukeutuvien määrä oli 1950-luvulta 1980-luvulle tultua meillä valtavasti kasvanut, ei kirjoja lukenut sentään kuin verrattain pieni osa kansaa, lähinnä siis tuon älymystön piiriin luettavat.

Ehkä kysymys on siitä, että niin sanottu älymystö on paradoksaalisesti huomattavan kykenemätöntä sanan varsinaisessa merkityksessä kritisoimaan itseään. Sen elämäntehtävähän on muiden kritisointi.

Joku Pulkkinen tai Rintala kuuluivat itsekin älymystöön. He panivat peilin sen naaman eteen ja siihen kyllä varmastikin vilkaistiin ja arvatenkin todettiin näkymä rumaksi, mutta palattiin sitten nopeasti päiväjärjestykseen, mikä varmaankin helpotti.

Linna sen sijaan sanoi painavan sanansa rivimiesten eikä intelligentsijan edustajan. Hän oli herrojen paljastaja. Siinä ei intellektuelleilla ollut sanan sijaa, vaikka yriteltiinhän sitä.

Kysymys kuuluukin, onko kaunokirjallisuudella enää maassamme mahdollisuuksia toimia kansakunnan suurena peilinä, elämän totuuden kertojana?

Ei kai se mahdotonta ole. Ensin kai tarvittaisiin vain se suuri kirjailija. Se suuri yleisö, jolle sen näkemää totuutta kieltäydytään kertomasta mutta joka tahtoo sen kuulla, meillä saattaa jo olla.