Kaunokirjallisuus historiana

Kaunokirjallisuuden miekka ja älymystö

Väinö Linnan asema maamme historiografiassa (ei siis kirjallisuudessa) on niin suuri ja keskeinen, ettei aina tule edes miettineeksi, oliko sille vaihtoehtoja. Ehkäpä Linnan teksti oli yksinkertaisesti vain kaikkivoipaa, koska se oli totta. Siis vähän niin kuin Leninin tulkitsema marxilaisuus?

Kukapa hänen tiennee. Historiassa tuskin kuitenkaan on tuollaisia välttämättömyyksiä. Ei asioista ole vain yhtä oikeaa näkemystä, edes ns. yhteisen kansan näkemystä.

Linnan Tuntematon oli valtava paradigman muuttaja, joka nosti arvoonsa matalan katseen ja siirsi Runebergin Vänrikit lopullisesti sodan diskurssin luojana historiaan, ellei nyt ihan historian roskatunkiolle.

Linnan jätkät ovat moniääninen kuoro, jonka äänet eroavat toisistaan sekä kielellisesti että maailmankatsomuksiltaan. Sota on yhdelle yhtä ja toiselle toista. Kenellekään, jotakuta vänrikinnulikkaa lukuun ottamatta se ei ole samaa kuin virallisen diskurssin mukainen sota.

Tämähän on meille tuttuakin tutumpaa, mutta miten koko tuo kopernikaaninen vallankumous sodan ymmärtämisessä oikein pääsi tapahtumaan?

 Jokaisessa maassa on ollut tapana, että sen elinkysymyksiä koskevan diskurssin tekee älymystö. Miten oli mahdollista, että niin sanotusti rasvanahkaisen työmiehen kirjoittama kirja löi heti ja voimalla itsensä läpi ja syrjäytti muut näkökulmat, jopa älymystön sitkeästä vastarinnasta huolimatta?

Tässä taisi käydä niin, että Tuntemattoman valtavat painosmäärät johtuivat siitä, että sen lukijoiksi tuli yllättäen valtava joukko sellaista ainesta, joka ei koskaan muuta kaunokirjallista tuotetta ollut lukenut eikä tullut lukemaan.

Kyseessä oli massamittainen, tavallaan poliittinen, joskaan ei puoluepoliittinen mobilisaatio, sanotaan nyt vaikka voimaantuminen.

Älymystön taholta sotaa kuvaavan suurromaanin paikan haltijaksi oli Linnan kirjan ilmestyessä jo ehdoteltu Jussi Talven kirjaa Ystäviä ja vihollisia.

Sekin kirja on hyvin kiinnostava. Se on luutnanttitasolta nähty kertomus sitkeydestä ja kärsimyksestä, aseveljien suhteesta, jossa kummallakin puolella oli omat roistonsa, jos oli sankarinsakin. Keskinäisen, joskin käytännössä suomalaisten suorittaman auttamisen ohella kirjaan sisältyy myös kertomus aseveljeyden traagisesta rikkoutumisesta.

Erikoisin piirre Talven romaanissa on sen tapa katsoa saksalaisia säälivästi, tavallaan ylhäältä päin. Maailmankirjallisuudessa asia lienee harvinainen.

Elleivät suomalaiset olisi opettaneet suurkaupunkien kasvateille miten korven pakkasissa jäädään henkiin, he olisivat paleltuneet kuin torakat. Myös sotatoimet venäläisiä vastaan olisivat ilman suomalaisten apua johtaneet oitis katastrofiin.

Tämän ajan sotakirjoissa myös saksalaisia kuvattiin ja sallittiin kuvata tavallisina kärsivinä ja vajavaisina, vaimosta syntyneinä ihmisinä. Soldaten, wie die anderen, kuten Konrad Adenauer aikoinaan SS-miehistä sanoi. Se oli sitä aikaa se.

Talven kirjan näkökulma eroaa oleellisesti Linnan Tuntemattomasta, vaikka kumpaakaan ei voine syyttää kaunistelusta. Ne olivat aikanaan ilmeisiä paljastuskirjoja. Aiheena oli paskareissu, johon piti tilittäytyä. Mikään holokausti ei tässä kohden ollut relevantti.

Tuntemattoman loppu on arvoituksellinen. Sehän kohdistaa katseen ikuiseen aurinkoon ja ihmiseen, joka maan pinnalla omiaan puuhailee. Tuntemattoman sankarien tapauksessa kuitenkin myös korostetaan huumorin säilyttämistä: ”Aika velikultia”.

Mitäpä se muuta tarkoittaa kuin että tuo moniääninen kuoro säilytti aina asioihin oman näkökulmansa, virallinen diskurssi tarjosi sille vain ainesta vitseihin, sen oman diskurssin puitteissa, ei sen sijaan yhdistävää moraalin selkärankaa ja asioiden selitystä, kuten tarkoitus oli.

Olisiko huumori tänä päivänä edes mahdollista sotaa kuvattaessa?

Pelkään pahoin, että ei olisi. Sotaa saa nykyään kuvata vain ankaran oikeaoppisesti, tuomalla esille siinä vallitsevat perusristiriidat ja niiden ohella myös sekundääriset ja jopa ei-antagonistiset ristiriidat (tässä travestoin tietenkin vulgaarimarxilaisuutta).

Tärkeintä näyttää olevan asioiden sijoittaminen sodan adekvaattisesti (sic!) hahmottavaan viitekehykseen, jossa olennaista on viime kädessä patriarkaalisten rakenteiden paljastaminen ja menneen ajan vääryyksien ja vajavaisuuksien kritisoiminen ja niiden sanallinen hyvittäminen.

Tai sitten olen ymmärtänyt uudemman sotahistorian aivan väärin. Toivotaan ainakin näin.

Nykyistä, totalitarismia lähenevää kansallisen ja kansainvälisen olemassaolomme nykyisiä peruskysymyksiä koskevaa diskurssia on toki myös niitäkin kritisoitu kaunokirjallisuudessa.

Vaikka asia helposti unohtuu, gutmenschit ja kolmasmaailmalainen diskurssi meillä oli keskuudessamme jo 1970-luvulta lähtien, ellei hieman aiemmin.

Sen pyhiä lehmiä ja fiksejä ideoita olivat kehitysavun määrällisen korottamisen välttämättömyys ja niin sanottujen kehitysmaiden takapajuisuuden johtaminen kehittyneiden maiden harjoittamasta riistosta.

Mietin joskus, miksei tämä falski puolivirallinen ja kaikkein tolvanoiden kritiikittä omaksuma evankeliumi koskaan kirvoittanut joltakin eturivin kirjailijalta teosta, jossa asiat pannaan uuteen valaistukseen. Puuttuiko sellaisia kykyjä ja valmiuksia vai toimiko kustantajien sensuuri?

Sitten muistin, että sellainenhan oli ilmestynyt. Kyseessä on Matti Pukkisen Romaanihenkilön kuolema.

Pulkkinen kävi kehitysmaamytologian kimppuun samalla häikäilemättömyydellä kuin Paavo Rintala suomettumisen kimppuun Valehtelijan päiväkirjassaan. Itse asiassa Pulkkinen riepotteli myös osaltaan aikansa neuvostouskovaisia.

Kirja tai itse asiassa molemmat kirjat olivat räjähtävää potentiaalia täynnä. Siitä huolimatta ne ilmestyivät normaalisti kenenkään estämättä eivätkä edes aiheuttaneet sen kummempia kirjasotia. Oikeastaan ne pääsivät uskomattoman vähällä.

Mitään paradigman muutosta ei tapahtunut. Ei siitä huolimatta, että kaikkia pyhiä arvoja ja nimenomaan sitä ainoaa sallittua näkökulmaa ja puhetapaa oli verisesti loukattu.

Tuntemattoman tapaus ei siis toistunut. En itse asiassa oikein ymmärrä, miksi.

Mutta vastaavan tapauksenhan voimme löytää myös Amerikasta. Tom Wolfen Turhuuksien roviot hakkaa kappaleiksi sikäläisen radical chicin lempiteoriat, alkaen köyhien, mustien ja naisten sorronalaisuudesta heidän erityiseen moraaliseen ja intellektuaaliseen tasoonsa saakka.

No, kirjat menivät erinomaisesti kaupaksi ja älymystö luki niitä innokkaasti, kukapa muu olisi lukenut? Mutta siihen se sitten jäikin.

Tuntemattoman ja myös Pohjantähden tapauksessa kyllä kävi niin, että lukijoiksi ilmoittautui ”koko kansa”, joka janosi totuutta, toisenlaista totuutta kuin se, mitä siihen mennessä oli tarjoiltu.

Vaikka niin sanotusti älymystön piiriin lukeutuvien määrä oli 1950-luvulta 1980-luvulle tultua meillä valtavasti kasvanut, ei kirjoja lukenut sentään kuin verrattain pieni osa kansaa, lähinnä siis tuon älymystön piiriin luettavat.

Ehkä kysymys on siitä, että niin sanottu älymystö on paradoksaalisesti huomattavan kykenemätöntä sanan varsinaisessa merkityksessä kritisoimaan itseään. Sen elämäntehtävähän on muiden kritisointi.

Joku Pulkkinen tai Rintala kuuluivat itsekin älymystöön. He panivat peilin sen naaman eteen ja siihen kyllä varmastikin vilkaistiin ja arvatenkin todettiin näkymä rumaksi, mutta palattiin sitten nopeasti päiväjärjestykseen, mikä varmaankin helpotti.

Linna sen sijaan sanoi painavan sanansa rivimiesten eikä intelligentsijan edustajan. Hän oli herrojen paljastaja. Siinä ei intellektuelleilla ollut sanan sijaa, vaikka yriteltiinhän sitä.

Kysymys kuuluukin, onko kaunokirjallisuudella enää maassamme mahdollisuuksia toimia kansakunnan suurena peilinä, elämän totuuden kertojana?

Ei kai se mahdotonta ole. Ensin kai tarvittaisiin vain se suuri kirjailija. Se suuri yleisö, jolle sen näkemää totuutta kieltäydytään kertomasta mutta joka tahtoo sen kuulla, meillä saattaa jo olla.