Vonteeni

Vonteeni ja Itä-Suomi

Jac Ahrenberg, Woldemar Carl von Daehn. Teoks. Från Östra Finland, Söderström & C:o, 1919.

Kun ajaa Sippolan ohi kohti etelää, näkee vasemmalla suuren ja komean rakennuksen, jossa nykyään toimii koulukoti. Kuten paikalliset muistavat, kyseessä on Vonteenin entinen kartano.

Vonteeni oli kenraali Woldemar Carl von Daehn, Haminan kadettikoulun kasvatti, joka palveli Venäjällä ja sittemmin Suomessa, niin Viipurin läänin maaherrana, pääministeriin verrattavana senaatin varapuheenjohtajana kuin viimein Pietarissa ministerivaltiosihteerinä, Suomen asioiden esittelijänä keisarille.

Ainakin minun muistiini on Vonteenista jäänyt lähinnä se, että hän onnistui saamaan Nikolai II:lta allekirjoituksen hallitsijanvakuutukseen. Siis sen valan, jonka keisari sittemmin rikkoi. Se oli jännittävä operaatio, jota varten oli matkustettava Krimille, Livadiaan, jossa nuori keisari silloin oleskeli.

Koko Helsinki riemuitsi von Daehnin urotyöstä ja ylioppilaat lauloivat, mutta sai hän eläessään maistaa myös yleisön epäsuosiota, etenkin niin sanotun postimanifestin takia. Jotkut urhoolliset katsoivat, että hän siinä asiassa oli pettänyt Suomen pyhät oikeudet.

Asialla oli erityisesti ruotsinkielinen yläluokka, nuo onnelliset omistavat, jotka toimivat kuin Titanicin orkesteri. Asia oli tuomittu, mutta kaikki myönnytykset merkitsivät tuosta ahtaasta näkökulmasta katsoen vain oman asian ja niitä tukevien kalliiden periaatteiden uhraamista.

Jac. Ahrenberg on kirjoittanut laajan muistelman von Daehnista, jonka hän hyvin tunsi, jouduttuaan tekemään tämän kanssa paljon yhteistyötä Viipurin lääninhallituksessa, muun muassa valmisteltaessa keisarivierailuja. Muuan Lappeenrannan vierailu tuottikin von Daehnille Aleksanteri III:n luottamuksen ja Suomelle hallitsijan suopeuden.

Henkilönä von Daehn oli täysi introvertti, jolle julkisen puheen pitäminen oli äärimmäisen tuskallinen velvollisuus. Nykypäivien Amerikassa hänet olisi ohjattu hoitoon.

Mutta viranhoidossa ja yksityiselämässä Ahrenberg kuvaa erittäin lahjakkaan, tunnollisen ja sivistyneen miehen, joka edukseen poikkesi ajan keskinkertaisuuksista. Kurze Rede, langer Sinn…

Viipurissa yleiseen tapaan von Daehn oli polyglotti, joka muun muassa puhui ruotsia ilman venäläistä aksenttia. Hänen vahvoihin kieliinsä kuului jopa englanti. Vaimon hän hankki Kaukasiasta ja kyseessä oli todellinen suuraatelin edustaja, isän puolelta Rurikiin asti sukunsa johtavia Svjatopolk-Mirskejä ja äidin puolelta gruusialaista Orbelianien ruhtinassukua.

Kuten Ahrenberg avainromaanissaan Haapakoskelaiset kuvaa, vaimo ei Sippolan pieniin oloihin sopeutunut. Pojatkaan eivät koskaan oppineet ruotsia ja suomeakin vain hiukkasen. He olivat yleisvaltakunnallisen ajattelun sisäistäneitä venäläisiä. Kahden kohtalot täyttyivät suuren isänmaan palveluksessa, yhden Tsušimassa, toisen Harbinissa. Tytär toimi keisarinnan hovineitinä.

Kirjassaan Ahrenberg kertoo, miten von Daehn, luettuaan Haapakoskelaiset, totesi kirjoittajalle: Jaha, arkkitehti on kyntänyt minun vasikoillani. Ei hän kuitenkaan suuttunut, mikä lisännee luottamustamme tuon kirjan arvoon aikalaiskuvan esittäjänä.

Koko Ahrenbergin kuvaus Itä-Suomesta eli Viipurin läänistä ansaitsee huomiota. Hänen mielestään siellä vallitsi selvä erotus baltiansaksalaista juurta olevien Viipurin läänin kartanonherrojen ja Uuden Suomen kollegojen välillä. Joku itäsuomalainen jopa saattoi puhua joen (Kymijoen) takaisista ”koirista”.

Tämän kuilun johti kirjoittaja aina Ruotsin vallan aikuisista reduktioista, jotka ilmensivät läntistä, ruotsalaista mentaliteettia, joka erosi baltialaisesta junkkerimentaliteetista vähemmän ”ylhäisenä”.

Niinpä eräät Viipurin saksalaiset eivät voineet edes sietää koko ruotsin kieltä. Sellaiseksi Ahrenberg kuvaa naapurinsa ja lapsuudenystävänsä Julius Krohnin äidin.

Krohnhan oli saksalaista sukua, joka oli vuonna 1805 muuttanut Rügenistä, Ruotsin Pommerista.

Äidin asenteet saattoivat vaikuttaa siihen, että nuori Julius, joka vakavasti pohdiskeli, minkä kansallisen identiteetin hän oikein omaksuisi, valitsi sitten suomalaisuuden. Siihen kehotti myös Ahrenbergin isä, joka ei ollut mikään fennomaani enempää kuin arkkitehti itsekään.

Itse asiassa Jac. Ahrenberg toteaa, että ruotsalaisuus oli kyllä käymässä tuhoon tuomittua taistelua, mutta sillä oli vielä jonkin aikaa oma tehtävänsä.

Suomalaisuuteen hän ei uskonut. Sillä kansalla kun nyt vain ei ollut valtiota muodostavaa kykyä. Historia todisti sen, päättelee kirjoittaja ja viittaa myös Gobineau:hon.

Ahrenbergin ensi tutustuminen von Daehniin tapahtui Klinin asemalla vuonna 1882, kun Moskovan-juna pysähtyi siellä ruokailua varten. Ahrenberg oli silloin palaamassa Moskovasta, jonne hän oli ollut suunnittelemassa Suomen teollisuusnäyttelyä.

Ravintolassa arkkitehti joutui kiistaan erään patenttipatriootin kanssa. Kyseessä oli tuohon aikaan yleinen ihmislaji, joka vakaasti uskoi siihen, että Suomi saattoi elää omaa elämäänsä piittaamatta keisarikunnan intresseistä tai yleisestä mielipiteestä.

Kyseinen patriootti katsoi, ettei Suomen pitänyt lainkaan esitellä itseään Venäjällä, vaan kaiken kaikkiaan kääntää näille kohteliaasti selkänsä ja elää omaa elämäänsä.

Ahrenberg taas esitti, että historia ja maantiede oli asettanut Suomen sellaiseen asemaan, jossa se ei ollut Venäjän kanssa tasa-arvoinen. Niinpä suomalaisten olisi koetettava vaikuttaa venäläisiin osoittamalla sivistyneellä ja vaatimattomalla tavalla urbaani etevämmyytensä. Hallitsijan mielisuosio ja suuren venäläisen yleisön sympatia olivat Suomen paras turva.

Klinin ravintola-asemalla arkkitehdin puuttuvasta patriotismista loukkaantunut keskustelukumppani lähti pöydästä, minkä jälkeen puheeseen puuttui vieressä istunut komea venäläinen kenraali, joka osoittautui Woldemar Carl von Daehniksi.

Von Daehn kertoi olevansa arkkitehdin kanssa aivan samaa mieltä ja tämä linja piti myöhemminkin, kun kertoja työskenteli yhdessä maaherrana toimineen kenraalin kanssa.

Ahrenberg kuvaa myös kiintoisaa episodia: keisariperhe oli matkustanut Lappenrannasta Helsinkiin, jossa ylioppilaat esittivät heille laululuja, niiden joukossa myös Maamme-laulu, jonka kestäessä kaikki paljastivat päänsä.

Keisari (Aleksanteri III) ei kuitenkaan niin tehnyt, ennen kuin vasta laulun loppuessa, ei siitäkään huolimatta, että keisarinna Dagmar tökkäsi häntä. Lasten, Georgin ja Nikolain päästä äiti nappasi hatut pois.

Jälkeen päin von Daehn katsoi vakavasti Ahrenbergiin ja totesi: Olen nähnyt ja ymmärtänyt. Toivoisinpa, että eräät toisetkin olisivat tätä todistaneet. Silloin he voisivat olla hieman vähemmän ylimielisiä omassa asiassaan.

Sippolan kartanoonsa von Daehn oli ihastunut ja uneksi siitä, että tulisi -viimeisenä- haudatuksi sen sukuhautaan. Kohtalo sai kuitenkin hänet myymään kartanon ja hän kuoli Roomassa vuonna 1900. Hauta sijaitsee lähellä Johannes Takasen hautaa.

Joka tapauksessa kartano oli von Daehnin, kuten jo hänen isänsäkin, suuren huolenpidon kohteena. Todellinen aristokraatti kutsui joskus kartanoonsa koolle mitä demokraattisimman seurueen paikallisesta väestä, hän huolehti paikallisen kirjaston tarpeista ja hänen aikanaan jatkettiin kuuluisaa juustonvalmistusta.

Kun tullipolitiikka suosi Suomessa tehtävien juustojen viemistä Venäjälle, syntyi meille suuri määrä kartanojuustoloita, joihin hankittiin sveitsiläisiä juustomestareita. Suomen pelastajan, kenraali Oeschin isä oli muuan sellainen.

Sippolan kartanossa tehtiin Suomen ensimmäiset emmentaljuustot ja tämän alan suorituksia onkin päästy kehumaan myös kansainvälisesti, jopa maailman parhaiksi.

Huomautan tässä kuitenkin vakavasti, että kunnon emmental on nautittava suuresta kiekosta leikattuna, ei muoviin pakattuna, saati siivutettuna. Moinen on kauhistus ja rienausta koko alaa kohtaan. Itkevä ja tuoksuva, vastaleikattu juustonpala sen sijaan on herkuista parhaita.

En tiedä, onko tätä yllä selostettua Ahrenbergin pitkähköä muistelmaa käännetty suomeksi. Syytä olisi, sillä vaikka maamme tunnetusti on kaksikielinen ja kaikki osaavat ruotsia ainakin jollakin tavalla, ei suuri enemmistö tätä taitoaan koskaan käytä.

Se on sääli, sillä samalla menetetään ne näkökulmat historiaan, joilla aikoinaan oli perustava merkitys koko maallemme. Ja historiaa kannattaa ainakin yrittää ymmärtää mahdollisimman monesta näkökulmasta.

Eilispäivän havaintoja

 

Sivullisen vilkuiluja

 

Johannes Salminen, Varjo Kiasman seinällä. Päiväkirja 2003. WSOY 2004, 264 s.

 

Johannes Salminen oli Suomesta muuttaneen, suomenkielisen ja suomenmielisen miehen ahvenanmaalainen poika, joka jo nuorena liittyi katoliseen kirkkoon.

Tästä asetelmasta lähtien olikin luontevaa etsiä vikoja niin suomalaisuudesta ja varsinkin sen snellmanilaisesta, valtiokeskeisestä tulkinnasta kuin myös luterilaisuudesta. Osittainen ulkopuolisuus on usein hedelmällinen tarkastelupiste.

Aikoinaan tämä asenne varmaankin saattoi olla kova juttu, mutta nykyäänhän se on valtavirtaa, mistä voi vakuuttua ns. laatulehtiä selaamalla. Tosin katolisuuskin nähdään niissä nykyään vain epäkohtana.

Salmisen kanssa oli sikäli toisin, että hän uskoi katoliseen kirkkoon, joskaan ei nyt oikein Jumalaan, joka on muutenkin turhan vaikea aihe ihmisaivoille. Onhan se katolisuus ainakin pittoreskimpaa ja mystisempää eivätkä siellä prelaatit ole niin toivottoman uskonnottomia kuin luterilaiset. Katolisuus on säilyttänyt jotakin uskonnosta.

Mitä suomalaisuuteen ja Snellmaniin tulee, kyseessä oli Salmisen silmin taas yksi nationalismin muoto, jossa pyrkimys yhtenäisvaltioon on tosiasiassa väkivaltaa ja ruotsinkielisyys oli kadotettu aarre, jota syrjimällä suomalaisuus oli menettänyt suuren osan mahdollisuuksistaan.

Kadotettu paratiisi oli sen sijaan monikielinen Viipuri, jossa kaikki olivat luontevasti tasa-arvoisia ja josta esimerkiksi Jac Ahrenberg on niin kauniisti todistanut.

Sattumoisin Ahrenberg ei kyllä suinkaan ollut sokea tuon monikielisyyden ongelmille eikä sille, että siinä miljöössä esimerkiksi juuri ruotsinkielisyys herätti närää kaikkien muiden kieliryhmien piirissä. Kymijoen takaista herrasväkeäkin saatettiin nimittää ruotsalaisiksi koiriksi.

Toki jokaiselle on sallittava hänen omat kuvitelmansa paratiisista. Salmisen päässä kummittelivat keskiajan muslimivaltiot suvaitsevaisuuden malliesimerkkinä eikä hän nähnyt aiheelliseksi syventyä dhimmien niissä mahdollisesti kokemiin ongelmiin. Omana aikanamme Ahvenanmaan autonomia nousee hänen teksteissään esille suvaitsevaisuuden malliesimerkkinä, mitä ei himmennä sikäläinen suhtautuminen suomalaisuuteen.

Epäilemättä Ahvenanmaan asema onkin kelvollinen esimerkki suurimmalle osalle ihmiskuntaa ja ettei totuus unohtuisi, se todistaa nimenomaan suomalaisten suvaitsevaisuudesta eikä ahvenanmaalaisten.

Sille hyvä paralleeli on Suomen suuriruhtinaskunnan asema Venäjän keisarikunnan yhteydessä. Siinä sitä olisi ollut esimerkkiä niin Englannille, Ranskalle ja Saksalle Espanjasta ja Italiasta puhumatta. Mutta sen sijaan nousi otsikoihin suomalaisten kokema sorto. Ja koettinhan sitä, mutta ei siitä nyt sen enempää.

Poimin Salmisen kirjan Yliopiston kirjaston poistohyllyistä, joissa taas oli suuri määrä hyvin tasokasta ja ainakin sivistyneeksi pyrkivän ihmisen kannalta tärkeää kirjallisuutta (miksi?).

Tällä kertaa minua kiinnosti siinä erityisesti tämä ajan riento: miten tuon niin lähellä olevan aijan näkökulma asioihin poikkesi nykyisyydestä?

Tekniikan alalla ei suuria muutoksia ole sen jälkeen tapahtunut: kännykät ja Nokia olivat silloin kova sana ja internet yhdisti ihmisiä ja mantereita. Öljykriisi kuului jo parinkymmenen vuoden takaiseen menneisyyteen ja ekologinen tietoisuus kuului arkipäivän taustatekijöihin. Hihhuleita tietenkin myös oli, mutta ainahan niitä on.

Ruotsinkielen asema pääkaupungissa huolestutti kirjoittajaa. Helsinkihän oli voittopuolisesi ruotsinkielinen aina 1800-luun loppuun saakka ja venäläisyydenkin osuus oli merkittävä silloin, kun kaupunki oli vielä pieni. Vuonna 1970 ruotsinkielisiä oli enää vähän yli kymmenen prosenttia ja vuonna 2003 vain kuutisen prosenttia.

Väestösuhteissa oli siis nopeasti tapahtunut täydellinen vallankumous ja ruotsi oli jäänyt vain pienen vähemmistön kotikieleksi. Muistan muuten hyvin itsekin, että ruotsin asema julkisessa tilassa oli paljon nykyistä merkittävämpi vielä vuonna 1965 kun tulin Helsinkiin opiskelemaan.

Mutta aivan uusi ilmiö oli vuonna 2003 kaupungin monikielistyminen, joka oli tapahtunut erittäin nopeasti. Kuudella prosentilla helsinkiläisistä oli nyt jokin muu äidinkieli kuin ruotsi tai suomi ja noita muita kieliä oli jo peräti 86 erilaista.

Kyseessä oli todellinen monikulttuurinen valllankumous, jonka jyrkkyys korostui kun muistaa, miten hiljattain venäjäkin oli Helsingissä ollut vain muutamien satojen ihmisen äidinkielenä. Nyt oli mainittu luku 33000, joista 80% oli Venäjän kansalaisia. Venäjälle vaadittiin jo virallisia oikeuksia ja mainittiin, että se oli jo vanhastaan syvästi juurtunut Suomeen…

Asia huolestutti kirjoittajaa ja hän varoitti, että ellemme huolehdi näistä uussuomalaisista, olemme pian samassa sairaassa umpikujassa kuin Viro ja Latvia. Niinpä niin, monikulttuurisuus saattaa olla onni ja rikkaus, mutta ei se ilmaista ole, havaitsi jo Salminen.

Orientalismiin taipuvana kirjoittaja kävi tunnelmoimassa Istanbulissa ja totesi Aasian lumon ja pelottavuuden. Kemalilainen maallisuus ja erdoganilainen islam olivat huterassa tasapainossa, mutta eikö Turkin tulo EU:hun voisi olla alku koko islamin maltillistumiselle…

Paljon oli toiveita tulevaisuudelle, jos oli pelkojakin. Vanhat, niin maanmainiot ja peräti tsaarinaikaiset makasiinit olivat uhattuina musiikkitalon tiellä. Guantánamo symbolisoi oikeusajattelun rappiota ja Irakin sota avointa mielivaltaa ja raakuutta. Ennätyskuivuus kiusasi Eurooppaa ja sen pelättiin olevan yhteydessä niin sanottuun kasvihuoneilmiöön.

Sitä paitsi eurooppalaisuus hiipui: Saksalaisten määrä laskisi 80 miljoonasta 50:een vuosisadan loppuun mennessä, kertoi Deutsche Bankin ennuste, vaikka maahan tulisi 250000 emigranttia vuodessa…

Pelkään pahoin, että tässä oli nyt desimaalivirhe, mutta kirjoittaja oli joka tapauksessa sitä mieltä, ettei Euroopan olisi mahdollista elättää 75 eläkeläistä sataa työllistä kohden Nyt suhde oli 35:100. Ehkäpä eurooppalaiset pian saisivat murehtia sitä, ettei turkkilaisia tule riittävästi.

Ja sitten oli tämä ekologia: Miten saada miljardi kiinalaista luopumaan oman jääkaapin unelmasta? Mukavuuden vaatimuksemme kasvavat koko ajan, sanoipa Kioton sopimus mitä hyvänsä, toteasi kirjoittaja.

Noilla kiinalaisilla alkaa jo olla jääkaappi kullakin ja lisäksi vielä siellä päivittäin herkkuruokia, tallissa auto, kaapissa muotivaatteita ja niin edelleen. Nyt odotamme vain, että ne tulossa olevat neljä miljardia uutta afrikkalaista pääsevät samaan.

Kullakin ajalla on omat huolensa. Salmisella ne olivat paljolti samoja, jotka nytkin ovat edessämme. Perverssi tapa niihin reagoimiseksi olisi ottaa riski ja yrittää pelastaa maailma tuomalla ehdoin tahdoin kolmas maailma tänne pohjoiseen tapojamme oppimaan.

Kirjoittajalla oli taipumusta haksahdella tällaisiin utopistisiin ratkaisuihin, mutta ei hän ainoa ollut aikanaan. Kukapa ei muistaisi sitä Salmisenkin mainitsemaa lukua 1,8 miljoonaa. Se oli Suomeen tarvittavien emigranttien määrä, jos talouskasvu haluttiin pitää ennallaan.

Nykyään ei tuollaisia lukuja enää esitetä ja syynä lienee myös se, ettei sitä uskalleta tehdä. Ilmeisesti on myös aidosti herätty ymmärtämään, että asian kaikinpuoliset seuraukset eivät olisi missään suhteessa sillä saavutettavaan hyötyyn.

Mutta kirjoitus on yhä seinällä. Eivät pelkkä vihreys ja tuulentuvat vie nyt minnekään muualle kuin ojasta allikkoon. Tulevaisuus on tosiaankin vakava juttu eikä siitä kannata lyödä halpaa poliittista mynttiä.

Salmisen kaltaisia, hieman tuulella käyviä haihattelijoita on myös hyödyllistä muistaa. Hekin osaltaan osoittavat, että mielipideilmasto muuttuu hitaasti, mutta muuttuu kuitenkin. Siperia opettaa, kuten sanotaan.

 

What do you want to do ?

New mail

Vanhan Viipurin poikii

Monikielinen Viipuri

Jac. Ahrenberg, mainio ja aivan liian vähän muistettu arkkitehti, kirjailija ja maalari julkaisi kiinnostavia ajankuvia Itä-Suomesta. Kertomuskokoelma Från Östra Finland julkaistiin postuumisti vuonna 1919.

Tukkijunkkarien ja hihhulien kuvausten ohella mieleeni jäi erityisesti novelli Utan modersmål. Viipurinlahdella seilaavan laivan kannelle sijoittuvan kertomuksen päähenkilö on muuan elämässä hieman kolhiintunut vanha toveri, joka kertoo onnettomuuksiensa historian.

Se liittyy kieleen. Kertoja puhuttelee henkilöä ruotsiksi ja tämä vastaa saksaksi. Kun venäläisittäin äännettyyn saksaan kuitenkin aina sekaantuu ruotsin sanoja, muutetaan kieli ruotsiin.

Tämä henkilö, Fritz, on melkoinen polyglotti ja kertoja muistuttaa vanhasta sananlaskusta: niin monta kieltä kuin osaat, niin monen miehen veroinen olet.

Tämä ei ole totta, vastaa tuttava kiivaasti kahdella kielellä: da, da, es ist nicht wahr.

Fritzin mielestä ihminen voi oppia vain yhden kielen, mitään muuta hän ei oikeasti osaa. Vaikka kielioppikin olisi kunnossa, on se kuin menemistä pyöreänä palikkana neliskanttiseen reikään. Oli absurdia, että kansakunta määrättiin kaksikieliseksi.

Fritzin baltiansaksalainen esi-isä oli kirjoittautunut kauppiaaksi Lappeenrantaan siellä koskaan asumatta (ns. skenborgare). Lapsena hän joka tapauksessa asui sekä Pietarissa että Viipurissa, jossa oppi Viipurin kolme kieltä: suomen, venäjän ja saksan. Myöhemmin hän opiskeli ruotsin ja ranskalainen bonne opetti hänelle vielä tuonkin kielen.

Tämän johdosta kaaos aivoissa oli täydellinen, kun ikää oli 10-12 vuotta. Mitään muuta kuin latinan kielioppia hän ei osannut.

Kielitaito ei kuitenkaan tullut kuin manulle illallinen. Se maksoi vuosien työn, manaili Fritz ja kuvaili, mitä oli saanut kärsiä. Koska mikään kieli ei sujunut natiivin lailla, joutui hän aina silmätikuksi. Jopa kosinta oli epäonnistunut, kun sankari ei löytänyt sopivan kuuloisia sanoja. Kun morsian osasi vain ruotsia, ehdotti sankari: Maria Karlovna, vill du bli mitt hustru?

Vähäisen sukuvirheen takia unelma jäi täyttymättä.

Saksaansa Fritz hioi Stuttgartissa, mutta samaan aikaan se jäi Viipurissa pois muodista. Ruotsi taas Viipurin kimnaasissa sujui kankeasti ja Haminan kadettikoulussa hänen vastauksensa aina aiheuttivat oppilaissa naurukohtauksen.

Niinpä sankari siirtyi Riikaan junkkarikouluun, mutta ei siitä seurannut sen parempaa.

Ahrenberg kuvaa sankariaan jotenkin persoonattomaksi ja ohuesti puhuvaksi. Tämä itse toteaakin, ettei koskaan oppinut ilmaisemaan itseään nasevasti, tarkasti ja korrektisti.

Sitä paitsi Fritz oli isän puolelta suomalainen ja perinyt tältä kansalta passiivisuutensa, johon liittyi myös mielikuvitusrikkaus ja taipumus unelmointiin ja runollisuuteen.

Äidin puolelta hän oli puolalainen ja perinyt sieltä taipumuksen laiskuuteen, nautinnonhaluun ja epäkäytännöllisyyteen.

Näin hänen sielustaan jäi puuttumaan syvyys. Ilman äidinkieltä Fritz ei pystynyt pitämään mielikuvitustaan aisoissa, koska ei osannut puhua oikein. Hän sai tyytyä jonkinlaiseen korvikkeeseen. Hän kehitti itselleen fantasiamaailman, jossa juuri hänen kielensä oli oikea.

Fritz oli naimisissa venäläisen kanssa ja hänellä oli kolme venäläisittäin puettua poikaa. Nämä olivat ruman näköisiä ja tuhkanvärisiä. He osasivat neljällä kielellä vulgaareja sukkeluuksia ja kaksimielisiä slangisanoja.

Mutta millaisia intressejä nämä pojat -paitsi omiaan- tulisivat tulevaisuudessa valvomaan. Missä olivat heidän juurensa ja missä he kukoistaisivat?

Siinäpä poliittista epäkorrektiutta oikein roppakaupalla! Ahrenbergin kuvaus on ainakin sikäli virkistävä, että se kritisoi sitä hymistelyä, jota nykyään yleensä osoitetaan Viipurin muinaiselle monikielisyydelle. Kertomus jatkaa myös samaa teemaa, jonka kirjoittaja otti esille jo Haapakoskelaisissa: millaisia suomalaisia kosmopoliiteista oikein tulee? Eikö siinä ole vaara?

Luulenpa, että Ahrenbergilla on tässä läsnä ajankohtainen poliittinen tendenssi, joka liittyy siihen kehityskulkuun, joka vuosisadan vaihteessa oli nähtävissä: Suomi, jossa oli aina asunut erittäin vähän venäläisiä, oli nyt saamassa uuden väestöllisen elementin, jossa venäläisten määrä ainakin kesäisin kannaksella jouduttiin kirjoittamaan kuusinumeroisella luvulla. Se aiheutti tiettyjä tulevaisuuden aavistuksia.

Pyhä velvollisuus pysyä erossa venäläisyydestä tunnetaan tuon ajan kirjallisuudesta muutoinkin. Alexander Järnefelt, joka sitten tunnetusti sortui viettelykseen, on yksi esimerkki.

Tämä Ahrenbergin kertomus ilmestyi tosin jo vuonna 1890, siis ennen kuin oli tietoa sortokaudesta, saati rajapitäjien yhdistämisestä Venäjään. Mutta lehtipolemiikki kyllä antoi oman varjonsa aikakaudelle.

Aina vanhoja kirjoja luettuaan kannattaa kysyä, mitä niistäkin voisi oppia?

Opin ottaminen ei välttämättä ole yksinkertaista ja suorien poliittisten suositusten siirtäminen vuosisatojen päähän olisi mielettömyyttä.

Tässäkin tapauksessa mielestäni on kiinnostavaa todeta se ajatuksenvapaus, joka maassamme vallitsi lähes puolitoista vuosisataa sitten, Nikolai II:n varhaiskaudella ja ennen vuoden 1905 vapautumista.

Sensuuri ei koskenut kirjallisiin tuotteisiin, joita saattoi pitää hyvinkin loukkaavina imperiumin pääkansallisuutta kohtaan. Myös lehdet kirjoittivat huomattavan vapaasti kaikesta Venäjään liittyvästä, lukuun ottamatta keisarillista majesteettia ja hallitsijanhuoneen kunniaa.

Sitten vuoden 1905 jälkeen alettiin niistäkin kirjoitella kuin nykyään Englannin hovista ikään. Rasputinin nimi tuli meilläkin hyvin tutuksi ja kuollessaan hän oli jo aikansa julkkis.