Vanhan Viipurin poikii

Monikielinen Viipuri

Jac. Ahrenberg, mainio ja aivan liian vähän muistettu arkkitehti, kirjailija ja maalari julkaisi kiinnostavia ajankuvia Itä-Suomesta. Kertomuskokoelma Från Östra Finland julkaistiin postuumisti vuonna 1919.

Tukkijunkkarien ja hihhulien kuvausten ohella mieleeni jäi erityisesti novelli Utan modersmål. Viipurinlahdella seilaavan laivan kannelle sijoittuvan kertomuksen päähenkilö on muuan elämässä hieman kolhiintunut vanha toveri, joka kertoo onnettomuuksiensa historian.

Se liittyy kieleen. Kertoja puhuttelee henkilöä ruotsiksi ja tämä vastaa saksaksi. Kun venäläisittäin äännettyyn saksaan kuitenkin aina sekaantuu ruotsin sanoja, muutetaan kieli ruotsiin.

Tämä henkilö, Fritz, on melkoinen polyglotti ja kertoja muistuttaa vanhasta sananlaskusta: niin monta kieltä kuin osaat, niin monen miehen veroinen olet.

Tämä ei ole totta, vastaa tuttava kiivaasti kahdella kielellä: da, da, es ist nicht wahr.

Fritzin mielestä ihminen voi oppia vain yhden kielen, mitään muuta hän ei oikeasti osaa. Vaikka kielioppikin olisi kunnossa, on se kuin menemistä pyöreänä palikkana neliskanttiseen reikään. Oli absurdia, että kansakunta määrättiin kaksikieliseksi.

Fritzin baltiansaksalainen esi-isä oli kirjoittautunut kauppiaaksi Lappeenrantaan siellä koskaan asumatta (ns. skenborgare). Lapsena hän joka tapauksessa asui sekä Pietarissa että Viipurissa, jossa oppi Viipurin kolme kieltä: suomen, venäjän ja saksan. Myöhemmin hän opiskeli ruotsin ja ranskalainen bonne opetti hänelle vielä tuonkin kielen.

Tämän johdosta kaaos aivoissa oli täydellinen, kun ikää oli 10-12 vuotta. Mitään muuta kuin latinan kielioppia hän ei osannut.

Kielitaito ei kuitenkaan tullut kuin manulle illallinen. Se maksoi vuosien työn, manaili Fritz ja kuvaili, mitä oli saanut kärsiä. Koska mikään kieli ei sujunut natiivin lailla, joutui hän aina silmätikuksi. Jopa kosinta oli epäonnistunut, kun sankari ei löytänyt sopivan kuuloisia sanoja. Kun morsian osasi vain ruotsia, ehdotti sankari: Maria Karlovna, vill du bli mitt hustru?

Vähäisen sukuvirheen takia unelma jäi täyttymättä.

Saksaansa Fritz hioi Stuttgartissa, mutta samaan aikaan se jäi Viipurissa pois muodista. Ruotsi taas Viipurin kimnaasissa sujui kankeasti ja Haminan kadettikoulussa hänen vastauksensa aina aiheuttivat oppilaissa naurukohtauksen.

Niinpä sankari siirtyi Riikaan junkkarikouluun, mutta ei siitä seurannut sen parempaa.

Ahrenberg kuvaa sankariaan jotenkin persoonattomaksi ja ohuesti puhuvaksi. Tämä itse toteaakin, ettei koskaan oppinut ilmaisemaan itseään nasevasti, tarkasti ja korrektisti.

Sitä paitsi Fritz oli isän puolelta suomalainen ja perinyt tältä kansalta passiivisuutensa, johon liittyi myös mielikuvitusrikkaus ja taipumus unelmointiin ja runollisuuteen.

Äidin puolelta hän oli puolalainen ja perinyt sieltä taipumuksen laiskuuteen, nautinnonhaluun ja epäkäytännöllisyyteen.

Näin hänen sielustaan jäi puuttumaan syvyys. Ilman äidinkieltä Fritz ei pystynyt pitämään mielikuvitustaan aisoissa, koska ei osannut puhua oikein. Hän sai tyytyä jonkinlaiseen korvikkeeseen. Hän kehitti itselleen fantasiamaailman, jossa juuri hänen kielensä oli oikea.

Fritz oli naimisissa venäläisen kanssa ja hänellä oli kolme venäläisittäin puettua poikaa. Nämä olivat ruman näköisiä ja tuhkanvärisiä. He osasivat neljällä kielellä vulgaareja sukkeluuksia ja kaksimielisiä slangisanoja.

Mutta millaisia intressejä nämä pojat -paitsi omiaan- tulisivat tulevaisuudessa valvomaan. Missä olivat heidän juurensa ja missä he kukoistaisivat?

Siinäpä poliittista epäkorrektiutta oikein roppakaupalla! Ahrenbergin kuvaus on ainakin sikäli virkistävä, että se kritisoi sitä hymistelyä, jota nykyään yleensä osoitetaan Viipurin muinaiselle monikielisyydelle. Kertomus jatkaa myös samaa teemaa, jonka kirjoittaja otti esille jo Haapakoskelaisissa: millaisia suomalaisia kosmopoliiteista oikein tulee? Eikö siinä ole vaara?

Luulenpa, että Ahrenbergilla on tässä läsnä ajankohtainen poliittinen tendenssi, joka liittyy siihen kehityskulkuun, joka vuosisadan vaihteessa oli nähtävissä: Suomi, jossa oli aina asunut erittäin vähän venäläisiä, oli nyt saamassa uuden väestöllisen elementin, jossa venäläisten määrä ainakin kesäisin kannaksella jouduttiin kirjoittamaan kuusinumeroisella luvulla. Se aiheutti tiettyjä tulevaisuuden aavistuksia.

Pyhä velvollisuus pysyä erossa venäläisyydestä tunnetaan tuon ajan kirjallisuudesta muutoinkin. Alexander Järnefelt, joka sitten tunnetusti sortui viettelykseen, on yksi esimerkki.

Tämä Ahrenbergin kertomus ilmestyi tosin jo vuonna 1890, siis ennen kuin oli tietoa sortokaudesta, saati rajapitäjien yhdistämisestä Venäjään. Mutta lehtipolemiikki kyllä antoi oman varjonsa aikakaudelle.

Aina vanhoja kirjoja luettuaan kannattaa kysyä, mitä niistäkin voisi oppia?

Opin ottaminen ei välttämättä ole yksinkertaista ja suorien poliittisten suositusten siirtäminen vuosisatojen päähän olisi mielettömyyttä.

Tässäkin tapauksessa mielestäni on kiinnostavaa todeta se ajatuksenvapaus, joka maassamme vallitsi lähes puolitoista vuosisataa sitten, Nikolai II:n varhaiskaudella ja ennen vuoden 1905 vapautumista.

Sensuuri ei koskenut kirjallisiin tuotteisiin, joita saattoi pitää hyvinkin loukkaavina imperiumin pääkansallisuutta kohtaan. Myös lehdet kirjoittivat huomattavan vapaasti kaikesta Venäjään liittyvästä, lukuun ottamatta keisarillista majesteettia ja hallitsijanhuoneen kunniaa.

Sitten vuoden 1905 jälkeen alettiin niistäkin kirjoitella kuin nykyään Englannin hovista ikään. Rasputinin nimi tuli meilläkin hyvin tutuksi ja kuollessaan hän oli jo aikansa julkkis.