Vonteeni

Vonteeni ja Itä-Suomi

Jac Ahrenberg, Woldemar Carl von Daehn. Teoks. Från Östra Finland, Söderström & C:o, 1919.

Kun ajaa Sippolan ohi kohti etelää, näkee vasemmalla suuren ja komean rakennuksen, jossa nykyään toimii koulukoti. Kuten paikalliset muistavat, kyseessä on Vonteenin entinen kartano.

Vonteeni oli kenraali Woldemar Carl von Daehn, Haminan kadettikoulun kasvatti, joka palveli Venäjällä ja sittemmin Suomessa, niin Viipurin läänin maaherrana, pääministeriin verrattavana senaatin varapuheenjohtajana kuin viimein Pietarissa ministerivaltiosihteerinä, Suomen asioiden esittelijänä keisarille.

Ainakin minun muistiini on Vonteenista jäänyt lähinnä se, että hän onnistui saamaan Nikolai II:lta allekirjoituksen hallitsijanvakuutukseen. Siis sen valan, jonka keisari sittemmin rikkoi. Se oli jännittävä operaatio, jota varten oli matkustettava Krimille, Livadiaan, jossa nuori keisari silloin oleskeli.

Koko Helsinki riemuitsi von Daehnin urotyöstä ja ylioppilaat lauloivat, mutta sai hän eläessään maistaa myös yleisön epäsuosiota, etenkin niin sanotun postimanifestin takia. Jotkut urhoolliset katsoivat, että hän siinä asiassa oli pettänyt Suomen pyhät oikeudet.

Asialla oli erityisesti ruotsinkielinen yläluokka, nuo onnelliset omistavat, jotka toimivat kuin Titanicin orkesteri. Asia oli tuomittu, mutta kaikki myönnytykset merkitsivät tuosta ahtaasta näkökulmasta katsoen vain oman asian ja niitä tukevien kalliiden periaatteiden uhraamista.

Jac. Ahrenberg on kirjoittanut laajan muistelman von Daehnista, jonka hän hyvin tunsi, jouduttuaan tekemään tämän kanssa paljon yhteistyötä Viipurin lääninhallituksessa, muun muassa valmisteltaessa keisarivierailuja. Muuan Lappeenrannan vierailu tuottikin von Daehnille Aleksanteri III:n luottamuksen ja Suomelle hallitsijan suopeuden.

Henkilönä von Daehn oli täysi introvertti, jolle julkisen puheen pitäminen oli äärimmäisen tuskallinen velvollisuus. Nykypäivien Amerikassa hänet olisi ohjattu hoitoon.

Mutta viranhoidossa ja yksityiselämässä Ahrenberg kuvaa erittäin lahjakkaan, tunnollisen ja sivistyneen miehen, joka edukseen poikkesi ajan keskinkertaisuuksista. Kurze Rede, langer Sinn…

Viipurissa yleiseen tapaan von Daehn oli polyglotti, joka muun muassa puhui ruotsia ilman venäläistä aksenttia. Hänen vahvoihin kieliinsä kuului jopa englanti. Vaimon hän hankki Kaukasiasta ja kyseessä oli todellinen suuraatelin edustaja, isän puolelta Rurikiin asti sukunsa johtavia Svjatopolk-Mirskejä ja äidin puolelta gruusialaista Orbelianien ruhtinassukua.

Kuten Ahrenberg avainromaanissaan Haapakoskelaiset kuvaa, vaimo ei Sippolan pieniin oloihin sopeutunut. Pojatkaan eivät koskaan oppineet ruotsia ja suomeakin vain hiukkasen. He olivat yleisvaltakunnallisen ajattelun sisäistäneitä venäläisiä. Kahden kohtalot täyttyivät suuren isänmaan palveluksessa, yhden Tsušimassa, toisen Harbinissa. Tytär toimi keisarinnan hovineitinä.

Kirjassaan Ahrenberg kertoo, miten von Daehn, luettuaan Haapakoskelaiset, totesi kirjoittajalle: Jaha, arkkitehti on kyntänyt minun vasikoillani. Ei hän kuitenkaan suuttunut, mikä lisännee luottamustamme tuon kirjan arvoon aikalaiskuvan esittäjänä.

Koko Ahrenbergin kuvaus Itä-Suomesta eli Viipurin läänistä ansaitsee huomiota. Hänen mielestään siellä vallitsi selvä erotus baltiansaksalaista juurta olevien Viipurin läänin kartanonherrojen ja Uuden Suomen kollegojen välillä. Joku itäsuomalainen jopa saattoi puhua joen (Kymijoen) takaisista ”koirista”.

Tämän kuilun johti kirjoittaja aina Ruotsin vallan aikuisista reduktioista, jotka ilmensivät läntistä, ruotsalaista mentaliteettia, joka erosi baltialaisesta junkkerimentaliteetista vähemmän ”ylhäisenä”.

Niinpä eräät Viipurin saksalaiset eivät voineet edes sietää koko ruotsin kieltä. Sellaiseksi Ahrenberg kuvaa naapurinsa ja lapsuudenystävänsä Julius Krohnin äidin.

Krohnhan oli saksalaista sukua, joka oli vuonna 1805 muuttanut Rügenistä, Ruotsin Pommerista.

Äidin asenteet saattoivat vaikuttaa siihen, että nuori Julius, joka vakavasti pohdiskeli, minkä kansallisen identiteetin hän oikein omaksuisi, valitsi sitten suomalaisuuden. Siihen kehotti myös Ahrenbergin isä, joka ei ollut mikään fennomaani enempää kuin arkkitehti itsekään.

Itse asiassa Jac. Ahrenberg toteaa, että ruotsalaisuus oli kyllä käymässä tuhoon tuomittua taistelua, mutta sillä oli vielä jonkin aikaa oma tehtävänsä.

Suomalaisuuteen hän ei uskonut. Sillä kansalla kun nyt vain ei ollut valtiota muodostavaa kykyä. Historia todisti sen, päättelee kirjoittaja ja viittaa myös Gobineau:hon.

Ahrenbergin ensi tutustuminen von Daehniin tapahtui Klinin asemalla vuonna 1882, kun Moskovan-juna pysähtyi siellä ruokailua varten. Ahrenberg oli silloin palaamassa Moskovasta, jonne hän oli ollut suunnittelemassa Suomen teollisuusnäyttelyä.

Ravintolassa arkkitehti joutui kiistaan erään patenttipatriootin kanssa. Kyseessä oli tuohon aikaan yleinen ihmislaji, joka vakaasti uskoi siihen, että Suomi saattoi elää omaa elämäänsä piittaamatta keisarikunnan intresseistä tai yleisestä mielipiteestä.

Kyseinen patriootti katsoi, ettei Suomen pitänyt lainkaan esitellä itseään Venäjällä, vaan kaiken kaikkiaan kääntää näille kohteliaasti selkänsä ja elää omaa elämäänsä.

Ahrenberg taas esitti, että historia ja maantiede oli asettanut Suomen sellaiseen asemaan, jossa se ei ollut Venäjän kanssa tasa-arvoinen. Niinpä suomalaisten olisi koetettava vaikuttaa venäläisiin osoittamalla sivistyneellä ja vaatimattomalla tavalla urbaani etevämmyytensä. Hallitsijan mielisuosio ja suuren venäläisen yleisön sympatia olivat Suomen paras turva.

Klinin ravintola-asemalla arkkitehdin puuttuvasta patriotismista loukkaantunut keskustelukumppani lähti pöydästä, minkä jälkeen puheeseen puuttui vieressä istunut komea venäläinen kenraali, joka osoittautui Woldemar Carl von Daehniksi.

Von Daehn kertoi olevansa arkkitehdin kanssa aivan samaa mieltä ja tämä linja piti myöhemminkin, kun kertoja työskenteli yhdessä maaherrana toimineen kenraalin kanssa.

Ahrenberg kuvaa myös kiintoisaa episodia: keisariperhe oli matkustanut Lappenrannasta Helsinkiin, jossa ylioppilaat esittivät heille laululuja, niiden joukossa myös Maamme-laulu, jonka kestäessä kaikki paljastivat päänsä.

Keisari (Aleksanteri III) ei kuitenkaan niin tehnyt, ennen kuin vasta laulun loppuessa, ei siitäkään huolimatta, että keisarinna Dagmar tökkäsi häntä. Lasten, Georgin ja Nikolain päästä äiti nappasi hatut pois.

Jälkeen päin von Daehn katsoi vakavasti Ahrenbergiin ja totesi: Olen nähnyt ja ymmärtänyt. Toivoisinpa, että eräät toisetkin olisivat tätä todistaneet. Silloin he voisivat olla hieman vähemmän ylimielisiä omassa asiassaan.

Sippolan kartanoonsa von Daehn oli ihastunut ja uneksi siitä, että tulisi -viimeisenä- haudatuksi sen sukuhautaan. Kohtalo sai kuitenkin hänet myymään kartanon ja hän kuoli Roomassa vuonna 1900. Hauta sijaitsee lähellä Johannes Takasen hautaa.

Joka tapauksessa kartano oli von Daehnin, kuten jo hänen isänsäkin, suuren huolenpidon kohteena. Todellinen aristokraatti kutsui joskus kartanoonsa koolle mitä demokraattisimman seurueen paikallisesta väestä, hän huolehti paikallisen kirjaston tarpeista ja hänen aikanaan jatkettiin kuuluisaa juustonvalmistusta.

Kun tullipolitiikka suosi Suomessa tehtävien juustojen viemistä Venäjälle, syntyi meille suuri määrä kartanojuustoloita, joihin hankittiin sveitsiläisiä juustomestareita. Suomen pelastajan, kenraali Oeschin isä oli muuan sellainen.

Sippolan kartanossa tehtiin Suomen ensimmäiset emmentaljuustot ja tämän alan suorituksia onkin päästy kehumaan myös kansainvälisesti, jopa maailman parhaiksi.

Huomautan tässä kuitenkin vakavasti, että kunnon emmental on nautittava suuresta kiekosta leikattuna, ei muoviin pakattuna, saati siivutettuna. Moinen on kauhistus ja rienausta koko alaa kohtaan. Itkevä ja tuoksuva, vastaleikattu juustonpala sen sijaan on herkuista parhaita.

En tiedä, onko tätä yllä selostettua Ahrenbergin pitkähköä muistelmaa käännetty suomeksi. Syytä olisi, sillä vaikka maamme tunnetusti on kaksikielinen ja kaikki osaavat ruotsia ainakin jollakin tavalla, ei suuri enemmistö tätä taitoaan koskaan käytä.

Se on sääli, sillä samalla menetetään ne näkökulmat historiaan, joilla aikoinaan oli perustava merkitys koko maallemme. Ja historiaa kannattaa ainakin yrittää ymmärtää mahdollisimman monesta näkökulmasta.