Eilispäivän havaintoja

 

Sivullisen vilkuiluja

 

Johannes Salminen, Varjo Kiasman seinällä. Päiväkirja 2003. WSOY 2004, 264 s.

 

Johannes Salminen oli Suomesta muuttaneen, suomenkielisen ja suomenmielisen miehen ahvenanmaalainen poika, joka jo nuorena liittyi katoliseen kirkkoon.

Tästä asetelmasta lähtien olikin luontevaa etsiä vikoja niin suomalaisuudesta ja varsinkin sen snellmanilaisesta, valtiokeskeisestä tulkinnasta kuin myös luterilaisuudesta. Osittainen ulkopuolisuus on usein hedelmällinen tarkastelupiste.

Aikoinaan tämä asenne varmaankin saattoi olla kova juttu, mutta nykyäänhän se on valtavirtaa, mistä voi vakuuttua ns. laatulehtiä selaamalla. Tosin katolisuuskin nähdään niissä nykyään vain epäkohtana.

Salmisen kanssa oli sikäli toisin, että hän uskoi katoliseen kirkkoon, joskaan ei nyt oikein Jumalaan, joka on muutenkin turhan vaikea aihe ihmisaivoille. Onhan se katolisuus ainakin pittoreskimpaa ja mystisempää eivätkä siellä prelaatit ole niin toivottoman uskonnottomia kuin luterilaiset. Katolisuus on säilyttänyt jotakin uskonnosta.

Mitä suomalaisuuteen ja Snellmaniin tulee, kyseessä oli Salmisen silmin taas yksi nationalismin muoto, jossa pyrkimys yhtenäisvaltioon on tosiasiassa väkivaltaa ja ruotsinkielisyys oli kadotettu aarre, jota syrjimällä suomalaisuus oli menettänyt suuren osan mahdollisuuksistaan.

Kadotettu paratiisi oli sen sijaan monikielinen Viipuri, jossa kaikki olivat luontevasti tasa-arvoisia ja josta esimerkiksi Jac Ahrenberg on niin kauniisti todistanut.

Sattumoisin Ahrenberg ei kyllä suinkaan ollut sokea tuon monikielisyyden ongelmille eikä sille, että siinä miljöössä esimerkiksi juuri ruotsinkielisyys herätti närää kaikkien muiden kieliryhmien piirissä. Kymijoen takaista herrasväkeäkin saatettiin nimittää ruotsalaisiksi koiriksi.

Toki jokaiselle on sallittava hänen omat kuvitelmansa paratiisista. Salmisen päässä kummittelivat keskiajan muslimivaltiot suvaitsevaisuuden malliesimerkkinä eikä hän nähnyt aiheelliseksi syventyä dhimmien niissä mahdollisesti kokemiin ongelmiin. Omana aikanamme Ahvenanmaan autonomia nousee hänen teksteissään esille suvaitsevaisuuden malliesimerkkinä, mitä ei himmennä sikäläinen suhtautuminen suomalaisuuteen.

Epäilemättä Ahvenanmaan asema onkin kelvollinen esimerkki suurimmalle osalle ihmiskuntaa ja ettei totuus unohtuisi, se todistaa nimenomaan suomalaisten suvaitsevaisuudesta eikä ahvenanmaalaisten.

Sille hyvä paralleeli on Suomen suuriruhtinaskunnan asema Venäjän keisarikunnan yhteydessä. Siinä sitä olisi ollut esimerkkiä niin Englannille, Ranskalle ja Saksalle Espanjasta ja Italiasta puhumatta. Mutta sen sijaan nousi otsikoihin suomalaisten kokema sorto. Ja koettinhan sitä, mutta ei siitä nyt sen enempää.

Poimin Salmisen kirjan Yliopiston kirjaston poistohyllyistä, joissa taas oli suuri määrä hyvin tasokasta ja ainakin sivistyneeksi pyrkivän ihmisen kannalta tärkeää kirjallisuutta (miksi?).

Tällä kertaa minua kiinnosti siinä erityisesti tämä ajan riento: miten tuon niin lähellä olevan aijan näkökulma asioihin poikkesi nykyisyydestä?

Tekniikan alalla ei suuria muutoksia ole sen jälkeen tapahtunut: kännykät ja Nokia olivat silloin kova sana ja internet yhdisti ihmisiä ja mantereita. Öljykriisi kuului jo parinkymmenen vuoden takaiseen menneisyyteen ja ekologinen tietoisuus kuului arkipäivän taustatekijöihin. Hihhuleita tietenkin myös oli, mutta ainahan niitä on.

Ruotsinkielen asema pääkaupungissa huolestutti kirjoittajaa. Helsinkihän oli voittopuolisesi ruotsinkielinen aina 1800-luun loppuun saakka ja venäläisyydenkin osuus oli merkittävä silloin, kun kaupunki oli vielä pieni. Vuonna 1970 ruotsinkielisiä oli enää vähän yli kymmenen prosenttia ja vuonna 2003 vain kuutisen prosenttia.

Väestösuhteissa oli siis nopeasti tapahtunut täydellinen vallankumous ja ruotsi oli jäänyt vain pienen vähemmistön kotikieleksi. Muistan muuten hyvin itsekin, että ruotsin asema julkisessa tilassa oli paljon nykyistä merkittävämpi vielä vuonna 1965 kun tulin Helsinkiin opiskelemaan.

Mutta aivan uusi ilmiö oli vuonna 2003 kaupungin monikielistyminen, joka oli tapahtunut erittäin nopeasti. Kuudella prosentilla helsinkiläisistä oli nyt jokin muu äidinkieli kuin ruotsi tai suomi ja noita muita kieliä oli jo peräti 86 erilaista.

Kyseessä oli todellinen monikulttuurinen valllankumous, jonka jyrkkyys korostui kun muistaa, miten hiljattain venäjäkin oli Helsingissä ollut vain muutamien satojen ihmisen äidinkielenä. Nyt oli mainittu luku 33000, joista 80% oli Venäjän kansalaisia. Venäjälle vaadittiin jo virallisia oikeuksia ja mainittiin, että se oli jo vanhastaan syvästi juurtunut Suomeen…

Asia huolestutti kirjoittajaa ja hän varoitti, että ellemme huolehdi näistä uussuomalaisista, olemme pian samassa sairaassa umpikujassa kuin Viro ja Latvia. Niinpä niin, monikulttuurisuus saattaa olla onni ja rikkaus, mutta ei se ilmaista ole, havaitsi jo Salminen.

Orientalismiin taipuvana kirjoittaja kävi tunnelmoimassa Istanbulissa ja totesi Aasian lumon ja pelottavuuden. Kemalilainen maallisuus ja erdoganilainen islam olivat huterassa tasapainossa, mutta eikö Turkin tulo EU:hun voisi olla alku koko islamin maltillistumiselle…

Paljon oli toiveita tulevaisuudelle, jos oli pelkojakin. Vanhat, niin maanmainiot ja peräti tsaarinaikaiset makasiinit olivat uhattuina musiikkitalon tiellä. Guantánamo symbolisoi oikeusajattelun rappiota ja Irakin sota avointa mielivaltaa ja raakuutta. Ennätyskuivuus kiusasi Eurooppaa ja sen pelättiin olevan yhteydessä niin sanottuun kasvihuoneilmiöön.

Sitä paitsi eurooppalaisuus hiipui: Saksalaisten määrä laskisi 80 miljoonasta 50:een vuosisadan loppuun mennessä, kertoi Deutsche Bankin ennuste, vaikka maahan tulisi 250000 emigranttia vuodessa…

Pelkään pahoin, että tässä oli nyt desimaalivirhe, mutta kirjoittaja oli joka tapauksessa sitä mieltä, ettei Euroopan olisi mahdollista elättää 75 eläkeläistä sataa työllistä kohden Nyt suhde oli 35:100. Ehkäpä eurooppalaiset pian saisivat murehtia sitä, ettei turkkilaisia tule riittävästi.

Ja sitten oli tämä ekologia: Miten saada miljardi kiinalaista luopumaan oman jääkaapin unelmasta? Mukavuuden vaatimuksemme kasvavat koko ajan, sanoipa Kioton sopimus mitä hyvänsä, toteasi kirjoittaja.

Noilla kiinalaisilla alkaa jo olla jääkaappi kullakin ja lisäksi vielä siellä päivittäin herkkuruokia, tallissa auto, kaapissa muotivaatteita ja niin edelleen. Nyt odotamme vain, että ne tulossa olevat neljä miljardia uutta afrikkalaista pääsevät samaan.

Kullakin ajalla on omat huolensa. Salmisella ne olivat paljolti samoja, jotka nytkin ovat edessämme. Perverssi tapa niihin reagoimiseksi olisi ottaa riski ja yrittää pelastaa maailma tuomalla ehdoin tahdoin kolmas maailma tänne pohjoiseen tapojamme oppimaan.

Kirjoittajalla oli taipumusta haksahdella tällaisiin utopistisiin ratkaisuihin, mutta ei hän ainoa ollut aikanaan. Kukapa ei muistaisi sitä Salmisenkin mainitsemaa lukua 1,8 miljoonaa. Se oli Suomeen tarvittavien emigranttien määrä, jos talouskasvu haluttiin pitää ennallaan.

Nykyään ei tuollaisia lukuja enää esitetä ja syynä lienee myös se, ettei sitä uskalleta tehdä. Ilmeisesti on myös aidosti herätty ymmärtämään, että asian kaikinpuoliset seuraukset eivät olisi missään suhteessa sillä saavutettavaan hyötyyn.

Mutta kirjoitus on yhä seinällä. Eivät pelkkä vihreys ja tuulentuvat vie nyt minnekään muualle kuin ojasta allikkoon. Tulevaisuus on tosiaankin vakava juttu eikä siitä kannata lyödä halpaa poliittista mynttiä.

Salmisen kaltaisia, hieman tuulella käyviä haihattelijoita on myös hyödyllistä muistaa. Hekin osaltaan osoittavat, että mielipideilmasto muuttuu hitaasti, mutta muuttuu kuitenkin. Siperia opettaa, kuten sanotaan.

 

What do you want to do ?

New mail