Ajoist’ ankarin
Antti Kujala, Miekka ei laske leikkiä. Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700-1714. SKS 2001, 367 s.
No, jokainenhan muistaa, että Kaarlo Kramsun jyhkeä runo sijoittui Klaus Flemingin kauteen, jolloin talonpoikaisto myös joutui elättämään armeijaa eli ylläpitämään ns. linnaleiriä. Antti Kujalan teoksen otsikko sen sijaan tulee eräästä Kaarle XII:n lausahduksesta.
Ankaraa oli elo myös Suuren Pohjan sodan aikana, sekä ennen venäläismiehitystä eli Isovihaa että sen aikana. Aivan viime aikoinakin on, näitä aikoja muistellessa, puhuttu Suomen kansan kautta aikojen suurimmasta onnettomuudesta ja jopa kansanmurhasta.
Yhteen syssyyn sattuivat sekä nälänhätä eli suuret kuolovuodet pari vuotta ennen sotaa, sodanaikaiset katovuodet ja etelän kaupunkeja vainonnut rutto.
Kun tähän lisättiin tavattomasti kasvanut sotilasrasitus, joka vei nuoret miehet ja aiheutti työvoimapulan, sekä armeijoiden vaatimat kestitykset ja palvelut ja miehittäjän omavaltaisuudet, alkaa jo muodostua kuva varsinaisesta helvetistä, josta hengissä selviytyminen oli vähintäänkin pieni ihme, ehkäpä suurikin.
Isonvihan aikana miehittäjä ei tyytynyt vain takavarikoimaan talonpoikien elintarvikkeita itselleen, vaan myös hävitti tulella ja miekalla alueita ja vei ihmisiä orjuuteen, josta harva palasi. Sodan lopulla vielä pakkovärvättiin pari tuhatta miestä Venäjän armeijaan.
Kaikki nämä tekijät yhdessä riittävät luomaan kuvan äärimmäisestä kurjuudesta, joka oli sitä paitsi itsestään selvästi vihollisen aiheuttamaa. Tiettyinä aikoina tällaisella kuvalla oli tilausta ja näyttää siltä, että se taas on saavuttamassa suosiota.
Jo viime sotien jälkeen kyllä lievennettiin näkemyksiä ja suhteutettiin asioita. Ei Suuri Pohjan sota eikä Isoviha ollut mikään ainutlaatuinen suomalainen helvetti, jollaista ei muualla tunnettu. Miehitetyissä maissa tapahtui vastaavaa myös omien joukkojemme valtaamilla alueilla, orjakauppaa lukuun ottamatta.
Poltetun maan taktiikkaa eivät suomalaiset sentään kovin laajasti omassa maassaan käyttäneet, vaikka sitäkin kyllä tapahtui. Venäläisten suorittama systemaattinen hävitys koski pääasiassa vain Pohjanmaalla sijaitsevaa kymmenen peninkulman eli noin sadan kilometrin levyistä vyöhykettä. Miehittäjän suurin intressi oli kyetä elättämään omat joukkonsa Suomessa, eikä siihen sopinut paikallisen väestön ja/tai sen talouden hävittäminen.
Vanhan käsityksen mukaan maassamme vallitsi myös laiton tila virkamiesten ja papiston suuren osan poistuttua maasta. Tämäkin jäi lyhyeksi ajanjaksoksi ja etenkin etelässä miehityshallinto toimi suhteellisen hyvin. Toki omavaltaista rosvousta ja väkivaltaa aina saattoi tapahtua, mutta siitä myös rangaistiin.
Antti Kujalan kirja kertoo kuitenkin ajasta ennen Isoa vihaa. Periodi on hyvin perusteltu, sillä hänen tarkoituksensa on tutkia talonpoikaiston ja ruotsalaisen mahtivaltion suhteita. Valtio perustui itsevaltaan, mutta ei voinut tehdä mitä tahansa, sillä talonpoikaiston kanssa sitä sitoi sopimus, joka liittyi ennen muuta verotukseen ja muihin ulostekoihin eli sotaväen asettamiseen ruotulaitoksen puitteissa, kyyditykseen ja vastaavaan.
Vastineeksi tästä valtion oli suojeltava talonpoikia ulkoista uhkaa vastaan. Sopimuksella oli kaksi osapuolta.
Käytännössä osoittautui, ettei valtio lainkaan kyennyt osaansa hoitamaan. Suomesta pystyttiin asettamaan vain pieni armeija, jota ei ollut mahdollista ylläpitää kuin muutaman kuukauden ajan vuodessa.
Toki valtio vaati yhä uusia rekryyttejä, kaksinnus- ja kolmikasmiehiä. Kaiken kaikkiaan otettiin noin 50000 miestä, mikä noin 400 000:n väestöstä oli huikea määrä. Puolet tästä määrästä joutui lähtemään jo ensimmäisenä sotavuonna.
Joka tapauksessa talonpoikien vastauksena heikkoon sotasuoritukseen Suomen alueella oli niskoittelu. Miehet piilottelivat armeijan värvääjiä. Määrättyjen verojen maksaminen kyllä pyrittiin hoitamaan, ettei menetetty perintöoikeutta tilaan.
Karkureita ja piilottelijoita ei yleensä uskallettu rangaista ankarimman mukaan, koska vallan legitimiteetistä oli tullut heiveröistä. Käytännössä alistuttiinkin venäläisille monilla seuduilla mukisematta. Sieltähän luvattiin rauhaa ja sopua ulostekojensa maksajille. Niskottelijoille sen sijaan oli luvassa tulta ja miekkaa.
Suomi oli niin köyhä, ettei se kyennyt ylläpitämään edes omaa sotaväkeään, ainakaan laillisten verojen avulla. Lisää rahaa saatiinkin Tukholmasta ja venäläisellä miehityskaudella jouduttiin sen aikaisen, paljon suuremman armeijan muonitusta hoitamaan osaksi Venäjältä käsin.
Kujala tekee muutamia aika rohkeita yleistyksiä ja sanoo muun muassa, että venäläinen valta perustui alusta alkaen suurempaan legitimiteettiin kuin laillinen valta viime aikoinaan. Tämä on tietenkin paradoksi, mutta kuvannee asianmukaisesti tapahtunutta. Tutkija on lähteensä lukenut.
Miten kurjaa elämä Suomessa sitten oli? Kujala toteaa, että hyvät satovuodet johtivat nopeasti talouden elpymiseen vuosina 1710-1713. Itse asiassa talonpojilla olisi ollut varoja, joita kruunu ei kyennyt ulosmittaamaan jäykän hallintosysteeminsä takia.
Kujala ei kirjassaan tarkastele Isonvihan kautta, mutta mainitsee sen kyllä romahduttaneen Suomen talouden. Isonvihan siviiliuhrien määrän hän joka tapauksessa arvioi ”vähäiseksi” eli noin 10 000 hengeksi: Isonvihan ihmismenetykset eivät olleet mitään siihen verrattuna, mitä virolaiset joutuivat 1700-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, erityisesti vuoden 1710 ruton johdosta kärsimään. Vain Suomen suuret kuolovuodet 1690-luvun lopussa olivat Viron vuoteen 1710 verrattavissa oleva väestökatastrofi.
Kun muistamme, että maassamme oli vain suunnilleen tuo 400 000 henkeä, eli kymmenes osa siitä, mitä viime sotien aikana, voimme todeta, että satatuhatta siviiliuhria olisi kyllä muuttanut viime sotien tasetta aika lailla.
Mutta kaikki on suhteellista. Suomalaiset pitävät helposti omaa kohtaloaan surkeana ja aikoja ankarina suhteuttamatta asioita muuhun maailmaan. Mikäli Suomi olisi sijainnut suursodan keskeisellä tappotantereella, niin vähintään tuo mainittu siviiliuhrien määrä olisi luultavasti toteutunut vielä 1900-luvullakin.
Suuri Pohjan sota oli pitkästä aikaa Suomen kamaralla käyty sota, jota ihmiset eivät kyenneet suhteuttamaan muihin vastaaviin ja jonka hahmo siksi lienee paisunut vielä todellisuuttakin pirullisemmaksi.
Isovihahan jää varsinaisesti Kujalalta käsittelemättä, vaikka hän onkin venäjän taitoinen ja viittaa muun muassa Moskovan Vanhojen asiakirjojen arkiston (RGADA) ja Pietarin Laivastoarkiston (RGAVMF) kokoelmiin.
Kun nykyään taas näyttää olevan liikkeellä varsin raflaavia käsityksiä Isosta vihasta, olisi varmaankin aika tutkia se perin pohjin ja nimenomaan myös venäläisiä lähteitä käyttäen. Selvittämättömiä kysymyksiä ja toisistaan poikkeavia näkemyksiä riittää yllin kyllin.
Tässä olisi varmaankin suomalais-venäläisen yhteisprojektin paikka. Ehkäpä Suomen Akatemiasta löytyisi ymmärrystä myös näin epämuodikkaalle aiheelle, vai pitäisikö näkökulmaksi ottaa vaikkapa ”Naisten rooli Suuren Pohjan sodan ratkaisutaisteluissa ruotsalaisessa ja venäläisessä diskurssissa”?
"koska vallan legitimiteetistä oli tullut heiveröistä. Käytännössä alistuttiinkin venäläisille monilla seuduilla mukisematta. Sieltähän luvattiin rauhaa ja sopua ulostekojensa maksajille. Niskottelijoille sen sijaan oli luvassa tulta ja miekkaa."
VastaaPoistaOlisiko kirjoittaja Kujala kuitenkin sotkenut legitimiteetin ja terrorista johtuvan pelon. Vaikea on nimittäin kuvitella, että tavallinen kansa olisi pitänyt venäläistä hallintomallia täydellisine itsevaltiuksineen ja maaorjuuksineen parempana kuin ruotsalaista, jonka itsevaltius oli syntynyt valtiopäivillä muiden säätyjen vastustaessa aatelistoa, ja jossa myös talonpojilla oli tietty, joskin rajoitettu osallisuus vallankäyttöön. Toki kun miehitys oli tapahtunut tosiasia, oli viisainta mmukisematta alistua, mutta tuskin se koettiin legitiiminä ts laillisena ja oikeudenmukaisena. En vetelisi karkureista ja muista pinnareista liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä: ei nykyisinkään jokainen veronvälttelijä kiistä koko yhteiskuntajärjestelmää, kunhan yrittää poimia rusinoita pullasta.
Kyseisen kirjan lukeneena sanon, että Kujala ei sekoittanut legitimiteettiä ja terrorista johtuvaa pelkoa.
PoistaRuotsin hallinto oli viime metreillään halvaantunut ja veroja vaadittiin mielivaltaisesti, eikä laillisten vakiintuneiden käytäntöjen mukaan. Lisäksi väenotoissa otetuille miehille ei jaettu edes kunnon aseistusta, vaan aikalaisetkin irvailivat, että saaristoon on lähetetty sotakirveilä varustettu talonpoikia laivojen kulkua estämään.
Venäläiset taas pyrkivät olojen vakiintuessa järjestämään verotuksen veroluetteloita käyttämällä, mikä talonpoikien mielestä oli ruotsin viimeisiä pakko-ottoja selvästi parempi menettely.
Muutenkin kannattaa muista, että eivät ruotsalaisetkaan olleet mitään pyhäkoulupoikia mitä tulee siviiliväestön kohteluun. Esimerkiksi Suuren Pohjan alussa nykyisen Puolan alueella käytettiin häikäilemättä kidutusta ruoka ja muiden kätköjen löytämiseen. Lievimpinä muotoina pidettiin "ruotsinjuoman" eli virtsan ja ulosteen sekoituksen pakkojuottamista kohdehenkilölle tai sormen puristamista pistoolin iskurilla. Ikävä kyllä keinot eskaloituivat siihen, että lapsia ruoskittiin vanhempiensa edessä ja uhattiin hirttämisellä. Aina hirttäminen ei ikävä kyllä jäänyt uhkailun asteelle...
Eikä siviiliväestön julma kohtelu ollut mikään upseerien määräämä ylhäältä saneltu juttu. Eräskin korpraali sai lisänimen "puolalainen maalaisakka". Kun oli antanut paikallisen raskaana olevan naisen nukkua oman talonsa porstuassa. Toki muu perhe oli muitta mutkitta ajatte taivasalle, ilman sen suurempia pohtimisia siivilien tai lasten oikeuksista.
"Miekka ei laske leikkiä. - - Antti Kujalan teoksen otsikko sen sijaan tulee eräästä Pietari Suuren lausahduksesta."
VastaaPoistaOlen ollut siinä uskossa, että Kujalan teoksen otsikko tulee eräästä Kaarle XII:n lausahduksesta: "Värjan måste göra det bästä, ty den (hon) skämtar intet."
Kujalan teos lähdeperustaisine asiatietoineen on mielestäni muuten tervetullutta vastapainoa viime aikojen(kin) suomalaiselle paisuttelulle. Hän mm. tuo esille, kuinka nimenomaan suomalainen rykmentti syyllistyi Narvan taistelun iltana 20. marraskuuta 1700 antautuneiden ja haavoittuneiden venäläissotilaisen hillittömään ryöstelyyn ja murhaamiseen: "Runeberg nosti Porilaisten marssillaan Narvan taistelun kansakunnan sotaisten urotöiden eturintamaan, mutta todellisuudessa suomalaisten sotilaiden ainoa näkyvämpi osuus rajoittui sen ikävään jälkinäytökseen. Kukaan suomalainen historiankirjoittaja ei tiettävästi ole asiasta kirjoittanut, vaikka sitä valaisevia lähteitä painettiin jo 1840, 1882 ja 1894."
Antti Kujalan tärkeä kirja tulee lopulta kaikkein lähimmäksi lähdekriittistä tutkimusta isovihasta. Kustaa Vilkunan Viha on oivaltava dekonstruktio "isovihan" historiallisesta käsitteestä eikä analyysi itse tapahtumista, kun taas Teemu Keskisarjan Murhanenkeli rikastuttaa lukuelämystä jättämällä lähdekritiikin täysin lukijan itsensä ratkaistavaksi. Pohjan sodasta on kirjoitettu enemmän tai vähemmän lähdekriittisesti Ruotsissa, Tanskassa, Norjassa, Puolassa ja Saksassa, mutta ne kaukaiset jutut tuskin kiinnostavat Suomessa ketään.
PoistaJuu, Kaarlelta se olikin. Asiasta on kyllä myös venäläinen sananlasku: "Venäläinen ei leiki miekan eikä leivän kanssa".
PoistaEpäilemättä Kujalan kirja on tärkeä myös Isonvihan kannalta, vaikka hän itse nimenomaan aiheellisesti toteaa, että sen historia on vielä kirjoittamatta.
Venäläisten törkeyksistä ja petollisuudesta tiedetään paljon, oman puolen lurjustelusta vähän.
Se on tyypillistä monissa maissa, etenkin henkisesti kehittymättömissä.
Nyt olisi aika sekä venäläisille että suomalaisille kaivaa tuonkin ajan koko kuva esiin. Yhteisprojekti ja symposiumit, joissa asioista keskustellaan, olisivat hyvin hyödyllisiä molemmille ja vieläpä juuri tällä hetkellä. Huitaisut "kansanmurhista" eivät paljon lisää ymmrtämystämme asioista.
Kujalan kirja on tärkeä askel tähän suuntaan, miten lieneekin sivuutettu niin vähin äänin.
"Pohjan sodasta on kirjoitettu enemmän tai vähemmän lähdekriittisesti Ruotsissa, Tanskassa, Norjassa, Puolassa ja Saksassa, mutta ne kaukaiset jutut tuskin kiinnostavat Suomessa ketään."
PoistaKun ajatellaan miten tärkeä Pohjan sota oli Suomen vastaiselle historialle (esim Pietarin perustaminen ja sen aikaansaama Venäjän turvallisuuspoliittinen intressi irrottaa Itämaa Ruotsista sekä talvisodan Pietari Suuren raja) asia muuttuu suorastaan kulttuuriskandaaliksi ja tekee ym ironian suorastaan viiltäväksi.
Voi kansaa, jota estetään lukemasta historiaansa omalla kielellään ja siten tyhmennetään!
"Venäläisten törkeyksistä ja petollisuudesta tiedetään paljon, oman puolen lurjustelusta vähän. Se on tyypillistä monissa maissa, etenkin henkisesti kehittymättömissä."
PoistaOnko tuo nyt niin väärin? Kuka pitää yllä pienen kansan omaa kertomusta ts tulkintaa, jos eivät suomalaiset itse. Vaikka tieteen on syytä pyrkiä objektiivisuuteen, on kirjoittajalla omat arvonsa ja itse soisin niihin sisältyvän tietty annos oman kansakunnan arvostusta, sanoisinko isänmaallisuutta. Jos sitä asennetta ei lainkaan ole, kannattaisiko suoraan liittyä Venäjään tai EU:n, kumpi ensiksi ehtii...Suomessa ja länsimaissa on turhaa itseruoskintaa, kaipaan sotia edeltävän historiankirjoituksen asennetta, sitä kun suomalainen sielu sai vihdoin vapaasti toteuttaa snellmannilaista tehtäväänsä, vapaana ryssän vallasta.
"Vaikka tieteen on syytä pyrkiä objektiivisuuteen, on kirjoittajalla omat arvonsa ja itse soisin niihin sisältyvän tietty annos oman kansakunnan arvostusta, sanoisinko isänmaallisuutta."
PoistaOletko nyt ihan tosissasi vaatimassa, että ammattihistorioitsijoiden pitäisi herran vuonna 2021 heittää kriittisyyteensä ö-mappiin ja ryhtyä tuottamaan jotain huuhaa isänmaallista materiaalia?
Esimerkiksi Sanoma konserni julkaisee säännöllisesti erikoislehtiä Jatkosodasta ja muista vastaavista aiheista, jotka ovat tuota vaatimaasi isänmaallista kirjallisuutta. Kirjastosta tai kirjakaupasta voit myös hakea kassikaupalla täysin ilman mitään lähdekritiikkiä tai muita tieteellisiä hupsutuksia kirjoitettuja kirjoja, jotka käsittelevät suomalaisten Waffen-SS pataljoonaa tai vaikka Lauri Törniä. Kysymyksessä on lähes fanikirjallisuuteen verrattavat tuotteet.
Kuten raamatussa todetaan, "Totuus on teidät vapauttava!". Omaan isäänmaallisuuttani ei ole järkyttänyt se, että inhottava historioitsija on kertonut, että psyykkisistä ongelmista kärsiviä sotilaita oli 100 kertaa enemmän kuin Mannerheim-ristin saaneita.
Todellinen isänmaallisuus on taitaa kuitenkin olla jotain muuta kuin harhaisen historiakäsityksen vaalimista, jääkiekkoa ja mämmin syömistä kossun kanssa?
"Kuka pitää yllä pienen kansan omaa kertomusta ts tulkintaa, jos eivät suomalaiset itse. Vaikka tieteen on syytä pyrkiä objektiivisuuteen, on kirjoittajalla omat arvonsa ja itse soisin niihin sisältyvän tietty annos oman kansakunnan arvostusta, sanoisinko isänmaallisuutta."
PoistaJuuri tuo asenne on mitä tyypillisin henkilöille, jotka runsaslukuisina ja äänekkäinä täyttävät verkkolehtien (IS, HS ym.) historia-aiheiset kommenttipalstat - toimitusten suosiollisella myötävaikutuksella. Siis henkilöille, joilla ei tunnu olevan harmaatakaan käsitystä historiantutkimuksen luonteesta. Sanon tämän, vaikka en tutkimuksen kanssa olekaan tekemisissä paitsi historian kuluttajana. Menneisyyden ongelmallisia kysymyksiä ei todellakaan selvitetä (ei ainakaan pitäisi selvittää) "isänmaallisella" tai muunlaisella huutoäänestyksellä - eikä se silti sitä merkitse, että "pitäisi suoraan liittyä Venäjään"!
"ammattihistorioitsijoiden pitäisi herran vuonna 2021 heittää kriittisyyteensä ö-mappiin ja ryhtyä tuottamaan jotain huuhaa isänmaallista materiaalia?"
PoistaNo en, mutta ammattihistorioitsijakin väistämättä on arvonsa, joiden soisi olevan edes hiukan suomenmielisiä. Se voi näkyä tulkinnassa ja painotuksissa, ei faktoissa, niiden väärentämisestä puhumattakaan.
"Juuri tuo asenne on mitä tyypillisin henkilöille, jotka runsaslukuisina ja äänekkäinä täyttävät verkkolehtien (IS, HS ym.) historia-aiheiset kommenttipalstat - toimitusten suosiollisella myötävaikutuksella. Siis henkilöille, joilla ei tunnu olevan harmaatakaan käsitystä historiantutkimuksen luonteesta. Sanon tämän, vaikka en tutkimuksen kanssa olekaan tekemisissä paitsi historian kuluttajana."
Saahan sitä fabuloida vapaasti, yhtä tietämättömiä nääytämme olevan kumpikin.
"No en, mutta ammattihistorioitsijakin väistämättä on arvonsa, joiden soisi olevan edes hiukan suomenmielisiä. Se voi näkyä tulkinnassa ja painotuksissa, ei faktoissa, niiden väärentämisestä puhumattakaan."
PoistaEi kai sitä kukaan kiistä, että historioitsijoilla olisi omat arvonsa. Asiaa käsitellään koulutuksessa ja se pitää oppia tunnistamaan. Onneksi on vertaisarviointi joka estää pahimmat ylilyönnit alalla.
Lähteiden tulkinta historiantutkimuksen ydintä. Siinä jos ryhtyy käyttämään värilaseja, niin homma karahtaa
kiville aika nopeasti. Tulkinta on juurikin sitä faktaa mitä historiantutkimus tuottaa!
Painotukset taas ovat sellainen kysymys, jossa täytyy huomioida rahoittajien toivomukset. Mitään täysin ympäröivästä yhteiskunnasta erillista tutkimusta ei voi käytännössä olla ja siinä on hyvät mahdollisuudet astua monien ryhmien varpaille.
Suomessa on myös julkaisuja joissa voi esitellä kansallismielistä näkökulmaa historiaan ja siitä miten historia on muokannut nykyisen kaltaisen yhteiskunnan. Kannattaa seuraavalla kirjastokäynnillä tustusta vaikka Kanava lehteen. Kansallismielsiä historiantutkijoita on olemassa, mutta ei se silti tarkoita sitä, että ryhdyttäisiin väsämään fiktiota faktan sijasta.
(Suomenmielisyys taas tarkoittaa vakiintuneen käytännön mukaan fennomaniaa, jonka vastakohta taas oli svekomania. Epäilen ettet tarkoittanut sitä?)
On se kumma, että sisälukutaito on mennyt, sanoinhan selvästi, että "Se voi näkyä tulkinnassa ja painotuksissa, ei faktoissa, niiden väärentämisestä puhumattakaan." Näkemyseromme on siinä, että pidän vain lähteitä ja muita objektivisesti varmennettavia seikkoina faktoina kun taas tulkintaa (ja painotuksia) tutkijan subjektiivisia käsityksinä, joiden toivoisin olevan edes hiukan isänmaallisina. Sanaa suomenmielisyys käytin asiaa pehmehtämään ts että en halua mitään hurraaisänmaallisuutta vaan ymmärrystä suomalaiselle näkökulmalle, esimerkiksi sitä, että ei "tasapuolisesti" rinnasteta suurvallan hyökkäyssodan veritöitä pienen kansan puolustustoimiin.
PoistaKanavaan kyllä perehdyn, tilattuna.
Historioitsijan on ylipäätään hyvä välttää poleemisia rinnastuksia, kuten vaikkapa kainuulaisen mäkitorpparin ja kongolaisen kumiplantaasityöntekijän kurjuudenkokemusten välillä. Kaikenlaiset suhteutuksetkin olisi hyvä pitää yhteismitallisina, ettei päädy vertaamaan vaikkapa yhden ruotsalaisen läänin ilmiöitä kokonaisen mantereen ilmiöihin, muutenhan johtopäätöksissä ei olisi paljoakaan järkeä.
PoistaSuomalaista näkökulmaa taas en juuri tunne, kun harrastan itse lähinnä historiantutkijan näkökulmaa.
Mestari astui kehään, joten vaikenen. (Tosin miettien, onko historiantutkijan näkökulma jotenkin sukua 1400-1500 lukujen palkkasoturien vastaavalle: uskollisuus säilyy niin kauan kun katkeamaton palkanmaksu...)
PoistaOnneksi meillä nykyään on Bäckstömin kaltaisia ammattitaitoisia historioitsijoita, jotka toteuttavat nimenomaan tutkijan tehtäväänsä - eivät muuta. Mutta lueskele sinä iloksesi sellaisia hengentuotteita, jotka on kirjoitettu "sielu snellmanilaittain liidellen vapaana ryssän vallasta". (Arvaanko muuten oikein, että tarkoitit pojanpoikaa, Teo Snellmania?
Poista"kun suomalainen sielu sai vihdoin vapaasti toteuttaa snellmannilaista tehtäväänsä, vapaana ryssän vallasta"
VastaaPoistaJos tällaista esittää historiantutkimuksen ja -kirjoituksen ideaalina, emme todellakaan ole "yhtä tietämättömiä kumpikin"!
Historiaa muuten pidetään paitsi yliopistojen oppiaineena myös lähinnä niissä harjoitettavana tieteenä tai ainakin tutkimusalana. Pitäisikö meillä siis arvoisan kansallismielisen anonyymin mukaan analogisesti olla "omanarvontuntoisen suomenmielistä" fysiikkaa, biologiaa, psykologiaa, oikeustiedettä jne.? Niin että mieti sitä jatka vain isänmaallisia "fabulointejasi" kaikessa rauhassa.
Viittaus koski laajemmin koko 1917-44 rikasta suomalaista kulttuuria, joka vapautui ulkoisista kahleistaan.
PoistaHistoria, oikeustiede ja valtiotiede ovat ns pehmeitä ihmistieteitä, joissa subjektivisuus, etten sanoisi poliittisuus korostuu, mainitsemasi matemaattis-luonnontieteet ns kovaa tiedettä, joissa on mahdollisuus suurenpaan objektivisuuteen, joskin niitäkin voidaan käyttää Suomen hyväksi tai vahingoksi; ei siis ole suomalaista fysiikka, ettei tapahtuisi ns Sokal-skandaalia.