Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle anna kontula. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle anna kontula. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

lauantai 11. tammikuuta 2025

Sisyfoksen jäljillä

 

Epätoivoista työtä?

 

Anna Kontula, Kadonneen järjen metsästys. Into 2024

 

Anna Kontula on joskus kertonut olevansa eduskunnan ainoa kommunisti ja on myös maininnut olevansa anarkisti.

Nuo kaksi ideologiaa poliittisina suuntauksina olivat toki verivihollisia niin sanotun reaalisosialismin aikana. Silloinhan oli jo autuaasti unohdettu, että Lenin oli nimenomaan sanonut, että kommunisteilla oli sama päämäärä kuin anarkisteilla, ”vain” keinot olivat toisenlaiset.

Mutta pelkkää retoriikkaahan nuo tuollaiset nimilaput nyky-Suomessa ovat. Yhtä hyvin joku voisi sanoa olevansa rojalisti tai bonapartismi. Ei sellaisilla ideologioilla ole mitään käytännön mahdollisuuksia eikä merkitystä.

Voimme kyllä panna merkille, että ”kommunistin” tittelin käyttäminen on nykyäänkin vielä sallitun rajoissa. Natsiksi tai kansallissosialistiksi en sen sijaan kehottaisi ketään urastaan huolehtivaa poliitikkoa ilmoittautumaan.

Itse sijoittaisin nuo mainitut letkautukset huumorin piikkiin. Kontulalla on riittävästi rohkeutta uhmata erilaisia pyhiä lehmiä ja ilmeisesti myös taipumusta säikytellä poroporvaria niin oikealla kuin vasemmalla. Tämähän kuuluu intellektuellin perinteiseen rooliin (ks, épatage).

Kontulan kirjallinen ja muukin ura puhuvat puolestaan: hän on ollut seksialan työntekijöiden liiton SALLI ry:n varapuheenjohtajana, vaikka tuskin itse on koskaan toiminut alalla tai edes sellaista suunnitellut. Hän on äänestänyt ainoana hallituspuolueen kansanedustajana Kreikan tukipakettia vastaan ja äänestänyt myös Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan.

Hän on uskaltanut ääneen kummeksua erilaisia feministisiä ajatuskummituksia, esimerkiksi väitteitä siitä, että seksityö muka aina olisi tahdonvastaista ja nimittänyt feminismiä valtiokirkoksi.

Erilaiset porno- ja pedofiilipaniikit, jotka ovat sopulijulkisuudessa paisuneet yli kaikkien normaalien rajojen, ovat saaneet hänestä arvostelijansa.

Tältä pohjalta on lupa odottaa, että tämäkin kirja perustuu kriittiseen ja omintakeiseen ajatteluun eikä ole pelkkää kovanäänisimpään ja poliittisesti korrekteimpaan kuoroon yhtymistä.

Kirjoittajan ajatukset eivät välttämättä ole aina erityisen hyvin perusteltuja, mutta ainakin ne ovat perusteltuja ja siis myös ajatuksia eivätkä pelkkää yninää tai murinaa, mitä saamme kuulla jo riittävästi. Huomaan muuten kirjoittaneeni jo aiemminkin eräästä Kontulan kirjasta (Vihavainen: Haun anna kontula tulokset).

Tällä kertaa olen siinä aika epäkiitollisessa asemassa, että unohdin nyt käsiteltävän kirjan maalle, enkä voi tarkistaa, vastaavatko sen lukemisesta minulle jääneet mielikuvat kirjoittajan ajatuksia. Kehotan siis suhtautuaan varovasti siihen, mitä seuraavassa sanon. Se saattaa vastata enemmän minun kuin kirjoittajan näkemystä.

Kirjan otsikko on mainio ja tarttuu erittäin vakavaan aikamme ongelmaan. Kun amerikkalaisen radical-chicin nimiin vannovat pseudotieteet ovat tehneet yhteiskunnasta niiden kannattajien mielestä ennen muuta erilaisten tunteiden, erityisesti pahastumisen ja mielensäpahoittamisen forumin, ovat rationaaliset argumentit joutuneet heikoille ja ne on yhä useammin yksinkertaisesti unohdettu.

Miksipä tuhlaamaan aikaa asioiden perustelemiseen, niiden suhteuttamiseen ja niiden sijoittamiseen tärkeysjärjestykseen: riittää, kun ilmaisee tunteensa, joka on kumoamaton argumentti kaikkialla. Asiaan kuuluu, että marginaaliryhmät nousevat keskeisiksi ja että ainoastaan ne itse voivat arvostella kokemiaan ongelmia.

Feministisen valtiokirkkouskonnon kannattajat puolestaan saavat julkisuudessa läpi kaikenkarvaisia uusi dogmeja. Me too-ilmiötä nimitettiin peräti vallankumoukseksi, vaikka tälläkään alalla tapahtui tuskin mitään, siis kohun lisäksi.

Totta kai on moitittavaa, mikäli erityisesti auktoriteettiasemassa olevat henkilöt kinuavat seksiä vastapalvelukseksi uran edistämisestä tai vastaavasta.

 Valitettavasti ihmisluonto on syntinen. Eihän väärin saisi tehdä millään muullakaan kuin seksuaalielämän alalla, mutta niin vaan aina silloin tällöin tuppaa käymään. Eihän sellaista hyväksyä pidä, mutta ei se yhteiskunnan keskeisiin ongelmiin kuulu.

Kukapa meistä nyt ihan varmasti olisi synnitön, kysäisee tekijä vielä varmuuden vuoksi. Toki on mahdollista, ettei kaikilla ole moiseen mahdollisuutta.

Seksuaalisia saalistajia olivat myös Jean-Paul Sartre ja Simone Beauvoir, jotka muuten eivät pitäneet seksuaalista häirintää sinänsä edes maininnan arvoisena asiana.

Nämä oman alansa profeetat ihmisinä ja heidän saarnaamansa oppi toisaalta olivat tietenkin myös eri asioita. Tuskinpa siis olisi mitään järkeä ruveta niin sanotusti känselöimään heitä.

Näinhän ei tietysti tehtäisikään, mikäli ihmiset ajattelisivat normaalilla järjellä. Se on kuitenkin yhä harvinaisempaa ja siitä muistuttaminen vastaavasti sitä tärkeämpää..

Kontula ohjaa kädestä pitäen yhteiskunnallista keskustelua argumenttien käyttämisen pariin. Se nyt vain on niin, että pelkkä tunne tai edes sen lietsonta valtaviinkaan mittasuhteisiin ei ole mikään argumentin korvike.

Varsin pitkä essee kirjassa käsittelee kissojen ulkoiluttamista. Kun en itse jaksa kiinnostua asiasta, luin sen vain kursorisesti enkä yritä toistaa sen argumentteja. Tässä joka tapauksessa on asia, joka on jyrkästi jakanut ihmisiä ja nostattanut suuria tunteita.

Niiden sijasta kirjoittaja, joka kyllä näyttää olevan intohimoisesti kissaansa rakastava, pyrkii keskustelemaan klassisesti argumentoiden eikä kissojen sorron vuoksi syntyneen tunteen voimalla. Valitettavasti en muista, miten asia olisi hänen mielestään järjestettävä. Niin sanoakseni puhdas anarkia ei ainakaan toimi tässäkään.

Kirja ei minusta ole poikkeuksellisen briljantti, mutta ei liiemmin tylsäkään. Sen perussanomaa voi joka tapauksessa tervehtiä oireena siitä, että palaamista järjen käyttöön on havaittavissa myös laitavasemmalla.

Se on rohkaiseva asia tässä järjen yössä, jossa Minervan pöllön huhuilua harvoin kuulee.

sunnuntai 21. syyskuuta 2025

Muuan hagiografia

 

Sankari poliitikkona

 

Maria Pettersson, Anna Kontula, Leipää ja ruusuja. Atena 2025, 477 s.

 

Skotlantilainen historioitsija ja filosofi Thomas Carlyle (1795-1881) kehitti saksalaisen romantiikan filosofiaan pohjautuvan maailmankuvan, jossa totuudella ja rehellisyydellä oli keskeinen, täysin metafyysinen merkitys. Vain totuus, mystinen totuus oli asia, joka saattoi menestyä historiassa.

 Itse asiassa totuus aukeni kullekin aikakaudelle erilaisissa muodoissa ja sen saattoivat tuoda kansoille ymmärryksen ja toiminnan ohjeeksi vain sankarit, suuret ihmiset, jotka nousivat aikansa valheellisuuden ja teennäisyyden yläpuolelle ja kukin omalla tavallaan osoittivat tien sellaiseen toimintaan, joka toi heidät pyhyyden ja elämän todellisen tarkoituksen yhteyteen.

Carlylen kuuluisin teos on ”On Heroes, Hero-Worship and the Heroic in History”. Siinä hän kuvaa sankareita erilaisissa rooleissaan. Sankari saattoi olla sotainen kansansa johtaja, kuten Napoleon tai jopa rienaaja, kuten Voltaire, todellinen sankari oli kuitenkin ennen muuta uskonnollinen hahmo, se oli juuri hän, joka pystyi näyttämään kansalle elämän valon ja tarkoituksen.

Tällaisena sankarina Carlyle esittelee epäsovinnaisesti myös Muhammedin, jonka oppi saattoi kuulostaa alkeelliselta ja jopa valheelliselta 1800-luvun englantilaisesta, mutta jolla oli oman aikansa ihmisille annettavanaan maailmasta ja sen olemuksesta  juuri se käsitys, jonka ajan ihmiset tarvitsivat ja saattoivat ymmärtää totuudeksi.

Itse asiassa pidän ilmeisenä puutteena, ettei Carlylen sankarigalleriassa ole Jeesusta. Hän, jos kuka oli totuuden julistaja, joka näytti ihmisille tien metafyysiseen suuruuteen ja sai kansat seuraamaan itseään.

Aihe olisi ehkä sentään ollut aikansa Englannissa mahdoton suoraan käsiteltäväksi. Luulen, että Muhammed oli ennen muuta bulvaani, jonka kautta myös Jeesuksen todellinen, historiallinen rooli voitiin esittää.

Todettakoon, että Carlylen sankareihin kuului myös tuo kuuluisa tohtori Samuel Johnson, englannin kielen sanakirjan tekijä, joka oli tunnettu suorasukaisesta ja kuvia kumartelemattomasta tyylistään.

Johnson on myös kuuluisa siitä elämäkerrasta, jonka James Boswell hänestä kirjoitti. Boswell oli, paitsi hyvä ja älykäs kirjoittaja (vrt. Vihavainen: Haun boswell tulokset )todellinen sankarinpalvoja. Tuon tuostakin hän viittaa kohteeseensa sanoilla ”tuo suuri mies”.

Lukiessani Maria Petterssonin kirjaa Anna Kontulasta, tulivat Johnson ja Boswell väkisinkin mieleeni. Anna nousee ehdottomasti tässä kirjassa sankariksi ja jopa joka suhteessa ylivertaiseksi. Olennaista hänessä kuitenkin on tuo tinkimätön rehellisyys.

Hän on Pyhä Anna, jota muut saattavat vain ihmetellä. Ehkä voitaisiin sanoa, että hän oli kuten me kaikki muutkin, mutta ilman syntiä. Jeesukseksi korottaminen olisi ehkä sentäänvähän liikaa, mutta osoittautuu, että meillä on kuin onkin hänessä Suomen Jeanne d’Arc. Peloton ja nuhteeton. Puhdas sielu.

En suinkaan kirjoita tätä pilkatakseni enkä väheksy Annaa lainkaan (vt. Vihavainen: Haun anna kontula tulokset ).

 Päinvastoin, olen aina tuntenut, sanoisinko, lukkarinrakkautta tähän taistelijaan, joka on käynyt siekailematta niiden valheellisten ja kierojen väitteiden kimppuun, joita tämä aikamme -eikä vain Suomessa- on suurella paatoksella esittänyt vaikkapa seksin ammattilaisista, empatian arvosta ja kaiken maailman wokedogmeista.

Kontula on uskaltanut sanoa totuuden silloinkin, kun se on ollut hänen puolueensa etuja ja linjauksia vastaan ja äänestänyt härkäpäisesti omantuntonsa mukaan, ryhmäkuria vastaan.

Itse asiassa ryhmäkuri onkin perustuslain vastainen ilmiö, vaikka kuuluukin politiikan raakaan arkipäivään, mutta sehän on tunkkaisen täynnä teeskentelyä ja valheellisuutta.

Kieroilu, teeskentely ja tekopyhyys kuuluvat politiikan perustaitoihin ja Kontula tuntuukin olevan siellä aivat väärässä paikassa, hieman samaan tapaan kuin Teemu Keskisarja. Totuus polttaa niin paljon poliittisten pelurien näppejä, etteivät he halua kuulla siitä mitään. Huippulahjakkaat autistit sanovat sen silti.

Kuten kirjasta ilmenee, poikkeuksellinen persoonallisuus voidaan tässäkin tapauksessa luokitella ns. autismikirjon tapaukseksi. Samaa epäilen todenpuhujista yleensäkin. Itse en ole viitsinyt missään tutkimuksissa käydä. Eihän sillä etiketillä ole väliä.

Tämä kirja pyrkii joka tapauksessa silminnähtävän sitkeästi löytämään ja kertomaan totuuden ja vain totuuden ja vieläpä koko totuuden. Siihen on sen kohde antanut valtuudet.

Niin sanotusti kuuminta tavaraa eivät tietenkään ole poliittiset tai psykologiset paljastukset, vaan seksi. Mikäs muu.

Kun luin esipuheesta, että kirja on tekijänsä mielestä ainutlaatuinen ja vieläpä sellainen, jota ei koskaan ole elävästä poliitikosta vielä kirjoitettu, hymähdin tietenkin moiselle hybrikselle. Taasko joku sukupolvi luulee keksineensä seksin ja kertoo siitä muillekin?

Kirjan luettuani olen kyllä muuttanut mieltäni. Pettersson puhuu aivan ilmeisesti totta. Hyvin harvassa maassa (kenties vain Suomessa?) voitaisiin tällaista kirjaa edes julkaista ja luvan saaminen siihen itse kohteelta olisi vielä epätodennäköisempää.

Miksi se lupa sitten on saatu? Näkyykö tässä ekshibitionismi, jota oli tapana kutsua perversioksi silloin, kun sana vielä oli käytössä? Vai haluaako kirjoittaja vain kertoa koristelemattoman totuuden siksi, että ihmiset yleisemminkin voisivat ja erityisesti uskaltaisivat ymmärtää millainen se on?

Tosiasiahan on, että ajallemme ja sen julkisuuskulttuurille on ominaista syvä valheellisuus, joka kätkeytyy kaiken maailman seksileluhehkutuksen ja perversioiden ylistyksen taa.

 Seksuaalisuuden merkitys ihmiselle on kuin onkin yhä täynnä tabuja huolimatta siitä, että sallivuuden ja suvaitsevaisuuden alalla käydään kovaa kilpailua. Ei seksi ole vain kutittelua eikä edes jyystämistä.

Päähenkilö kertoo suoraan toimineensa huorana eli seksityön tekijänä nuoruudessaan, vieläpä alaikäisenä. Sen kummempia traumoja se ei tuonut, vaikka ei nyt myöskään kunnianhimoa tyydyttänyt.

Ehkäpä vielä niin sanotusti kuumempi juttu on, että henkilö kertoo päiväkirjojensa kautta olleensa nuorena varsinainen horo, nymfomaani, jolla oli samaan aikaan monta hoitoa, joita kaikkia hän rakasti kuumasti.

Nuorilla miehillähän tavataan usein vastaavaa ja silloin puhutaan huoripukeista tai häntäheikeistä. Se kuuluu ehkä normaalistikin tietyn ryhmän tiettyyn kehitysvaiheeseen, eikä avioliitto silloin välttämättä ole mikään este, vaikka häiritseekin aikabudjettia. Ei tämäkään asia nyt sen kummallisempi ole.

Mutta se varsinainen pihvi, jolla kirjaa myydään, on se poliitikkotoverien määrä, joka pääsi nauttimaan Annan suloista. Kuvauksensa mukaan hän osasi olla tälläkin alalla suora ja aktiivinen ja saattoi yksinkertaisesti pyytää sänkyynsä esimerkiksi kirjailijaa, jonka kirjan oli lukenut. Ensitreffit eivät alttariakaan kaivanneet.

Erityiseksi kirjan tekee kuvaus seksuaalisuuden (en sano ”seksin”) uskonnollisesta ulottuvuudesta. William Jamesin teoksessa ”Uskonnollinen kokemus”, selostetaan myös mystistä ekstaasia, jollaiseen on mahdollista päästä eräiden huumeidenkin voimalla.

Samaan tapaan saattaa vaikuttaa hyvin voimakas seksuaalinen kokemus, jossa persoonallisuus ikään kuin sulaa ja syntyy voimakas pyhyyden kokemus. Myös aistiharhat kuuluvat kuvaan, ellei sitten haluta puhua tajunnan laajenemisesta, mikä on sama asia.

Vain osa ihmisistä saattaa kokea seksuaalisuuden näin voimakkaasti ja on tietenkin suuri onnenkantamoinen, jos he kohtaavat toisensa. Tutkimusten mukaan naisilla voimakkaat seksikokemukset keskittyvät suhteellisen pienelle ryhmälle, vaikka ovat sitten sitäkin voimakkaampia.

Minun mielestäni tämä kirja on muun muassa heteroseksuaalisen rakkauden korkea veisu. On vaikea kuvitella, että homosuhteessa voisi syntyä samanlaista mystistä koekemusta. Ehkä voikin, mutta on se silti vaikea kuvitella. Joku koiraksi pukeutunut pervo tuskin unissaankaan edes kuvittelee sulautuvansa Jumalaan.

Miksi kirja on kirjoitettu? Se näyttää olevan jonkinlainen siirtymäriitti, joka liittyy poistumiseen politiikasta ja uuden elämänvaiheen alkamiseen. Nyt Sankarimme alkaa kirjoittaa suurta teosta anarkismista.

Kiinnostavaa. Jostakin syystä kuvittelin itsekin kauan olevani anarkisti, mutta järjen karttuminen on tietenkin iän myötä tehnyt asiasta yhä epätodennäköisemmän.

Onnittelut joka tapauksessa kirjan sankarille ja kirjoittajalle. Meidän kirjallisuudellammekin on nyt sitten oma Boswellinsa. Ja itse Carlyle sanoi, että myös Boswellista tuli eräänlainen sankari hänen eläytyessään suuren kohteensa ja ystävänsä sielunelämään sitä kunnioittaen.

 

keskiviikko 9. helmikuuta 2022

Vähän vihapuheesta ja sen kohteesta

 

Huonoja ihmisiä

 

Anna Kontula, Pikkuporvarit. Pohdintaa aikamme hengestä. Into 2021, 194 s.

 

Antti Eskola jossakin pamfletissaan 70-luvulla (?) hahmotteli kuvan kaikkein kauheimmasta ihmisestä. En muista enää, millainen se konkreettisesti oli, mutta ainakin siinä oli kyse maailman arvottamisesta rahan kautta. Vain se, millä oli hinta, oli arvokasta ja juuri hintansa verran arvokasta tämän hirviön mielestä. Eskola kauhistui häntä ja varmaan enimmät hänen lukijansakin.

Kyseessä oli tietenkin vanha ystävämme poroporvari eli pikkuporvari, jota on Euroopassa halveksittu ja vihattu jo noin kaksisataa vuotta. Jo Puškinin Jevgeni Oneginissa kuvataan hengetön, mutta menestyvä tyyppi, joka näkee tehtäväkseen tässä maailmassa maineen, rahan ja virkojen (slavy, deneg i tšinov) hankkimisen. Tämä tyyppi ei näe outoja unia eikä halveksi seurapiirin roskajoukkoakaan, mikäli voi siitä jotenkin hyötyä.

Venäjän intelligentsijan piirissä pikkuporvarillisuudesta tuli, uskaltaisinko sanoa bête noire (tätä käsitettä käytetään paljon myös englanninkielisessä tekstissä). Kukapa merkittävä venäläinen intelligentti ei olisi tavalla tai toisella hyökännyt tuota inhotusta vastaan. Kyseessä eivät olleet vain vasemmistoradikaalit Tšernyševskistä Herzeniin ja Gorkiin ja Leninistä 1920-luvun komsomoleihin, myös Dostojevski ja Berdjajev omistivat asialle paljon huomiota.

Venäjällä oli tapana puhua meštšanstvosta, jolla alun perin viitattiin venäläisen yhteiskunnan viralliseen säätyyn. Olen tästä aiheesta kirjoittanut kirjan (The Inner Adversary, Struggle against Philistinism as the Moral Misson of Russian Intelligentsija, 2006. Venäjäksi Внутренный враг, борьба с мещанством как моральная миссия русской интеллигенции, 2004).

Vaikka käytössä oli useita termejä ja kussakin maassa vallitsivat omat painotuksensa, voi sanoa, että ainakin jonkinasteinen poroporvarin (pikkuporvarin, filistiinin) halveksunta yhdisti koko Euroopan älymystöä 1800-luvulta lähtien. Gustave Flaubert kiteytti asian sanomalla, että porvarin vihaaminen on hyveen ensimmäinen edellytys.

Näinä vihapuheen päivinä tuntuu joka tapauksessa oudolta kuulla sapekkaita hyökkäyksiä kohdistettavan yhteen kansanryhmään, olkoonkin, ettei kyseessä ainakaan täysin ehdottomasti ole perinnöllinen ryhmä, johon synnytään ja jossa kuollaan. Poiskin sieltä pääsee, jos pääsee.

On selvää, että intelligentsijan vallitsevan mielipiteen mukaan pikkuporvarit/poroporvarit ovat vihattavia ja halveksittavia sen takia, että heillä on vääränlaiset mieltymykset. Demokraattisessa, pluralistisessa yhteiskunnassa tämä ajatus kieltämättä särähtää korvaan: siis kuka määrää siitä, millaisista asioista ihmiset saavat pitää ja mitä heidän tulee tavoitella tässä elämässä? Intelligentsijalla epäilemättä on ollut tähän rooliin kova halu, mutta kaiketi epäonnistumisten tuottamat turhautumat ovat katkeroittaneet heidät.

Pikkuporvarien tavoitteet ja elämäntapa tuntuvat sentään varisin viattomilta: tämä joukko arvostaa niin Kontulan kuin monien muidenkin mielestä ennen muuta rahan keräämistä, toisten ihmisten silmissä hienolta ja etevältä näyttämistä, kovaa työtä, turvallisuutta, oman itse hallintaa, terveitä elämäntapoja ja keskinkertaisuutta.

Todellisista hengen aarteista poroporvarit eivät ole tippaakaan kiinnostuneita eivätkä edes ymmärrä, mitä ne voisivat olla. Oopperassa ja teatterissa he käyvät antaakseen muille vaikutelman korkeasta sivistyksestä. Kaikki tällainen on heille kuitenkin vain väline. Viime kädessä poroporarin sydäntä jäytää pelko siitä, että hän putoaa alempaan yhteiskuntaluokkaan ja nykyään tämä pelko on hyvin aiheellinen.

Pikkuporvarista tekee vaarallisen se, että hän ei tunnusta eikä ymmärrä muita arvoja kuin omansa, kertoo Kontula. Kun oma elämäntapa koetaan ainoaksi oikeaksi, halutaan siihen pakottaa myös muut. Se tekee pikkuporvarista hyvin, hyvin vaarallisen, kirjoittaa Kontula.

Pikkuporvarillisuus, jota käytetään aina silloin tällöin poroporvarillisuuden synonyyminä, lienee ollut myös itsensä Saksan natsisimin nousun taustalla, arvelee kirjoittaja toistaen sodanjälkeisten Frankfurtin koulukunnan jäsenten, Adornon ja Frommin pohdintoja.

Kontulan siteeraamat kirjoittajat, kuten hän itsekin, intoutuvat välillä sangen irvokkaisiin johtopäätöksiin tehdessään normaalista pelottavaa ja vaarallista.

Pikkuporvarillisuutta ei kirjoittajan mielestä voi pitää yhtenä arvovalintana muiden joukossa, kun se on potentiaalisesti niin vaarallinen kantajiensa psyykkisestä rakenteesta johtuen.

Väite on mielenkiintoinen ja olisi heti aluksi kiinnostavaa saada kuulla, mitä ne muut vaihtoehdot sitten olisivat? Muutamassa paikassa kirjoittaja näyttää haluavan sanoa, että olisi paljon arvokkaampaa ja siis kaiketi parempi (missä mielessä?), mikäli pikkuporvaristo omaksuisikin työväenluokkaiset arvot sen sijaan, että esimerkiksi valittaa öisestä metelöinnistä naapurissa tai maahanmuuttajien oudoista tavoista, jotka häiritsevät normaalia taloyhtiön elämää.

Kaikesta päätellen kirjoittaja pitää aivan sallimattomana sitä ajatusta, että keskiluokkaisessa miljöössä olisi omaksuttu kehittyneempi tapakulttuuri ja että alempien yhteiskuntakerrosten piirissä ovat tosiaankin kasaantuneet myös kaikki karkeat, kehittymättömät ja jopa rikolliset tavat.

Itse asiassa koko ajatus siitä, että yhteiskunta olisi historian kuluessa siirtynyt pikkuhiljaa kohti korkeampia tasoja, torjutaan tässä kirjassa. Koska näin ei ole, ei keskiluokkaisella väestöllä ole mitään oikeutta vaatia muita ottamaan mallia itsestään tai edes nyt ainakin välttämään naapuriensa häiritsemistä.

Luulenpa, että pikkuporvaristoa, tuota poroporvarillisen elämäntavan linnaketta, voidaan ja on syytäkin pitää muiden alakulttuurien lailla edes jossakin määrin arvokkaana itsessään. On tietenkin ikävää ja jopa traagista, mikäli tuo ryhmä on epäonnistunut itsensä sivistämisessä ja jopa luopunut sen yrittämisestä ja luisunut sen sijaan primitiivisen materialismin ja hengettömyyden tilaan.

Sopinee kuitenkin kysyä, onko tämä nyt varmasti syy vihata tätä joukkoa, vain antaisiko se pikemmin aihetta sääliin ja myötäkärsimykseen: traagistahan se on, mikäli ihmisistä on todella tullut sellaisia kuin Kontula kuvailee. Voisiko heitä jotenkin auttaa?

Mutta ilmeisesti hän onkin halunnut kuvata ennen muuta jonkin ideaalityypin, joka kyllä vaikuttaa pikemmin aivokummitukselta kuin elävästä elämästä siepatulta. Kaikkihan me, Kontula mukaan lukien, olemme jossakin määrin alttiita poroporvarillisuuden houkutuksille, kuten hän itsekin toteaa. Jopa Karl Marx (ja tämä on jo hirveää!) pisti tyttärensä pianotunnille.

En ole ihan varma siitä, mitä johtopäätöksiä kirjasta olisi tehtävä. Ainakin kirjoittajalle voisi antaa sen vihjeen, että myös Venäjällä tämä teema on ollut hyvin merkittävä ja se kannattaa huomioida.

torstai 10. helmikuuta 2022

Tolkku pois?

 

Tolkku ja tolkuttomuus

 

Anna Kontulan kirjassa (ks. eilinen blogi) käsitellään kiinnostavia asioita ja niitä kannattaa vilkaista vielä kerran.

Theodor Adorno ym. kirjoittivat aikoinaan kirjan autoritaarisesta persoonallisuudesta. Tähän heitä innoitti ns. massayhteiskunnan nousu ja autoritaaristen liikkeiden menestys eri puolilla Eurooppaa ja erityisesti Saksassa. Ns. kriittistä teoriaa kehittänyt Adorno osoitti käytännössä olevansa varsin löyhästi todellisuudessa kiinni oleva persoona, joka aina väillä intoutui kerrassaan huikeisiin johtopäätöksiin. Jotkut muistanevat hänen kirjoituksensa Sibeliuksesta, jota hän nimitti maailman huonoimmaksi säveltäjäksi.

Luulen, että Adornon merkitys myös meille ja etenkin ns. suurille ikäluokille kulttuurivallankumouksineen on ollut melkoinen. Hän on kiteyttänyt sanomansa näin: Nuoria pitää varoittaa kurinalaisuudesta sen jokaisessa muodossa sekä niin kutsutusta järjestyksen kultista, jossa ei ole järjen hiventäkään.

Kulttuurivallankumouksen pyörteisiin vakaasta maalaisyhteisöstä joutuneelle 1960-luvun nuorelle tässä oli todella vallankumouksellinen sanoma: älä tottele äläkä kunnioita ketään eikä mitään paitsi omia impulssejasi. Kerranhan sinäkin vain elät.

Tässä oli kuitenkin epäilemättä ylitetty tolkullisuuden raja. Oli ilmeistä, etteivät kuri ja järjestys oman itsensä vuoksi olleet mitään arvokasta, mutta entäpä sitten vastakohta: anarkia ja röyhkeimpien valta toisten yli? Vai pitikö uskoa, että sen jälkeen, kun ns. valtarakenteet puretaan, vallitsee särötön sopusointu ja kaikki ovat onnellisia?

Tähän jälkimmäiseen uskoi esimerkiksi Lenin, kuten voidaan todeta hänen yhdestä merkittävimmästä kirjoituksestaan: Valtio ja vallankumous. Kun Lenin ei voinut millään järkevällä tai kokemukseen perustuvalla argumentilla todistaa, että vapaasti itseään hallitsevat kommuunit ilman muuta vapaasti yhdistyisivät harmoniseksi kokonaisuudeksi, hän yritti vakuuttaa toiset asiasta sättimällä epäilijöitä pikkuporvareiksi.

Adornon vuonna 1950 esittämä ongelma kehityksessään kesken jääneestä persoonallisuudesta, joka ei voinut elää ilman auktoriteetin tukipuuta, oli sinänsä vakava kysymys. Siihen oli puuttunut jo Erich Fromm vuonna 1941 ja sitä tarkasteli myös David Riesman vuonna 1950 ilmestyneessä teoksessaan The Lonely Crowd.

Psykoanalyysin pohjalta ponnistanut ja jo vuonna 1941 ideansa julkaissut Fromm esitti, että ratkaisu ongelmaan seksuaalisesti täysin kehittynyt ihminen (genitaalis-produktiivinen tyyppi). Tällainen ihminen ei tarvinnut tuhon ja väkivaltaisen hallinnan prinsiippejä maailmansa tueksi, hän halusi rakentaa ja siittää uutta elämää eikä tuhota olemassa olevaa.

Kuten Frommin, myös Riesmanin typologia lähti kehityksen ajatuksesta: vanhat yhteiskuntamuodot olivat toimiakseen edellyttäneet ulkoa ohjautuvaa persoonallisuustyyppiä. Perinteet ja auktoriteetti pitivät kasassa yhteiskuntaa. Sen tilalle oli kuitenkin uudessa, pluralistisessa yhteiskunnassa tulossa sisältä ohjautuva tyyppi, joka viihtyi myös tilassa, jossa ulkoinen auktoriteetti puuttui. Se saattoi valita monista vaihtoehdoista. Kehityksen edistyessä saatoimme odottaa autonomista persoonallisuutta, jossa ihmisen persoonallisuus oli kyllin vahva luodakseen itselleen omat norminsa. Toki ne oli sovitettava yhteisön muiden jäsenten normien kanssa.

Tämä oli syvästi optimistinen näkemys ja täytyy sanoa, että itsekin odotin sen toteutumista liki puolen sataa vuotta, kunnes Ylen ja hesarin vaipuminen nykyiseen tilaansa veivät toivon rippeetkin.

Adornon et el. tolkuttomuuksilla on varmasti ollut merkittävä roolinsa myös meillä Suomessa, jossa sosiologiasta tuli kulttuurivallankumouksen muotitiede par excellence. Sosiologia, ainakin Antti Eskolan menetelmäoppaan mukaan neuvoi kääntämään vanhat totuudet vastakohdikseen, jolloin niistä saattoi löytää käyttökelpoista viisautta. Eskola otti esimerkiksi sananparren yhteistyö on voimaa ja selitti, miten sosiologinen tutkimus onkin saanut selville, että erimielisyys on voimaa: ristiriitoja sietävä yhteisö on suvaitsematonta vahvempi.

Toki tällainen vapaa suhtautuminen hulluihinkin ajatuksiin edisti uusien ajattelutapojen löytymistä ja vanhan yhteiskunnan ja ajattelun puutteellisuuksien paljastamista. Sen negatiivinen rooli taas löytyi, kun ajatuksia vietiin tolkuttomuuksiin asti ja venytettiin käsitteitä kulloisenkin tarpeen mukaan.

Anna Kontulan kirjassa nostetaan esille monia kulttuurivallankumouksen lempiajatuksia: työnteolla ei ole mitään arvoa sinänsä, ihmisen on saatava toteuttaa syvimpiä tarpeitaan piittaamatta ympäristön paineesta, rahvaanomaisuus on yhtä hyvää kuin yläluokkaiset piperrykset ja niin edelleen.

Kontula ottaa paheksumisensa kohteeksi nimenomaan tolkun ihmiset. Tämän käsitteenhän Niinistö lanseerasi muutama vuosi sitten. Ilmeistä onkin, että mikäli ihminen on krampinomaisen suorituspaineen alainen ja tuntee voittamatonta pakkoa pysyä aina ns. hyvien tapojen ja moraalin puitteissa aina ajatuksiaan myöten, typistyy hänen elämänsä todennäköisesti aivan tarpeettomasti.

Positiivisina mahdollisuuksina Kontula esittää sen sijaan tolkuttoman rakastumisen, tarkoituksettoman löhöilyn ja vastaavat asiat. Itse asiassa naistenlehtemme ovat tainneet jo kauan olla samalla asialla. Kukapa ei ainakin joskus nuorena haluaisi irrotella: vetää kunnon lärvit, ehkä pitempänäkin putkena tai mennä vieraan viettelijättären mukaan tolkuttomasti rakastelemaan vaikkapa nyt viikoksi -pariksi.

Useimmat kai kuitenkin tuntevat, että raja kulkee jossakin. Intohimojensa orjaksi ryhtyvä ei todennäköisesti tule onnelliseksi. Sivumennen sanoen, tutkimukset ovat osoittaneet, että suomalaisten käsitys onnellisuudesta on sangen vakavaa laatua: raha, tuo pikkuporvarin jumala ei ole siinä kovinkaan korkealla sijalla.

Tolkuttomuus lieneekin se suurin ja läheisin intellektuaalinen vaara, joka nuorilla sosiologeilla on edessään, kun käsitteet alkavat heidän mielikuvituksessaan muuttua eläviksi. Käsitteelliset spekulaatiot avaavat huikeita näköaloja, mutta todellisuus voi olla paljon tylsempi ja jopa ankeampi. Tolkuttomuuden suuret ajat ovat aina olleet onnettomia aikoja. Muistakaamme vain Venäjän 1990-lukua, jolloin kaikkialla tuli tarvetta uudelle käsitteelle nimeltään bespredel -tolkuttomuus.

Mutta entä se luokkakysymys, sanan marxilaisessa mielessä? Miksi Marx ylipäätään oli kiinnostunut luokista?

Luokat olivat toki taloustieteilijän keskeisiä käsitteitä ja sikäli marxilaisuuden ytimessä. Olennaista oli se, että luokat ajateltiin vallankumouksen agenteiksi. Pikkuporvaristo oli juuri siitä syystä problemaattinen luokka, ettei se ollut vallankumouksellinen. Myöskään ryysyköyhälistö ei ollut vallankumouksellinen, vaan helposti porvariston puolelle lahjottavissa.

Pikkuporvareita olivat myös köyhien talonpoikien monimiljoonaiset joukot, sillä heidän psykologiansa määräsi yksityistalous, pienikin. Näin ajateltiin aivan tosissaan.

Pikkuporvarillisuuden vihaaja Maksim Gorki meni tolkuttomuuksiin kirjoittaessaan vallankumouksen jälkeen hurjistuneen pamfletin O russkom krestjanstve -Venäjän talonpoikaistosta. Gorkia kauhistutti se tolkuttomuus ja primitiivinen raakuus, joka Venäjän vallankumouksessa oli ilmennyt, mutta hän lohdutti itseään sillä, ettei siihen  syynä ollut lukumäärältään vähäinen Venäjän työväenluokka, vaan pikkuporvarillinen talonpoikaisto…

No, vallankumous oli sentään saatu aikaan, eikä suinkaan ilman tuon pikkuporvarillisen talonpoikaiston myötävaikutusta. Sikäli asiat olivat menneet hyvin.

Vai olivatko? Tuon vallankumouksen luonne valtavana kansallisena ja kansainvälisenä onnettomuutena alkaa näköjään haihtua ihmisten mielestä. Kirjaa lukiessa ymmärrän, toivottavasti väärin, että Kontula toivoisi marxilaisen luokkavallankumouksen tuloa myös meille. Eikö vuosi 1918 sitten vielä olisikaan ollut tarpeeksi?

Vai olisiko niin, että kirjoittaja pelkää tuollaista kehitystä, kun keskiluokka koko aja kutistuu?

Tuo jälkimmäinen vaihtoehto ei kyllä tullut mieleen kirjaa lukiessa. Marxilaisuushan lähtee nimenomaan siitä, että perustavat ristiriidat eivät ole soviteltavissa, vaan ratkeavat vain ja ainoastaan vallankumouksen kautta. Tervetuloa siis vallankumous!

Suurin osa kansastamme, kaikki tolkun ihmiset mukaan lukien ovat varmaankin vallankumousta vastaan. Yhteiskunnan rakenteissa paras turva siinä mielessä onkin nimenomaan aina ollut laaja keskiluokka ja tietenkin erityisesti pikkuporvaristo, eihän sitä mammonaa kaikille riitä yhtä paljon, mutta järjestystä ja hyvä tapoja kyllä voi oppia kunnioittamaan missä yhteiskuntaluokassa tahansa.

Kontulan esittämä ajatus pikkuporvaristosta sosiaalipsykologisena ongelmana ei uutuudellaan häikäise, toki hän on siinä hyvinkin pitkän tradition jatkona.

Itse asiassa noita ongelmia tietenkin on jossakin määrin olemassa, myös juuri niitä hänen esille nostamiaan. Kun meidän tässä maailmassa sentään kannattaisi keskittyä olennaiseen, olisi syytä tunnustaa, että laajan ja hyvinvoivan keskiluokan olemassaolo on kaikkien kannalta hyvä asia ja vallankumous taas kaikissa muodoissaan aina kansallinen onnettomuus ja vakava sairaus.